Tuesday, November 9, 2021

Suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta: tapaus Lauri Meri vs. Next to Normal

Perjantaina 5.11.2021 pinnani paloi loppuun.

Helsingin Sanomissa julkaistiin tuolloin Lauri Meren kirjoittama kritiikki "Next to Normal toimii musiikin osalta niin hyvin, että esitystä tekee mieli seurata silmät kiinni – kaikki muu on enemmän tai vähemmän huonoa" Svenska Teaternin Next to Normal -musikaalista.

Tässä tekstissä avaan, mikä kyseisessä kritiikissä on vikana ja miksi.

Meemin teki Vilma Posio.

Osa 1: Vastuuvapauslauseke

Tehdään heti aluksi muutama asia selväksi.

En halua tällä tekstillä hyökätä Lauri Merta kohtaan henkilönä tai väittää, että hänen kritiikkinsä olisivat ainoita kyseenalaisia kirjoitelmia suomalaisen musikaalikritiikin kentällä. Haluan lisäksi korostaa, että suomalaisissa medioissa julkaistaan myös aidosti hyvää musikaalikritiikkiä – vaikka se aika usein jääkin maakuntalehtien maksumuurien taakse ja siten harmillisesti harvojen saataville. Hatunnosto Etelä-Suomen Sanomien Ilkka Kuosmaselle, jonka viimevuotista Jekyll & Hyde -arvostelua (maksumuuri) fiilistelen yhä, niin hyvin se tavoitti minulle rakkaan mutta tavattoman ongelmallisen teoksen kipupisteet.

En yritä väittää, että osaisin itse tehdä täydellistä musikaalikritiikkiä. Tiedostan, että hyvän kritiikin kirjoittaminen vaatii todella laajaa kritisoitavan taiteenalan tuntemusta, enkä tällä tekstillä pyri retostelemaan omilla tiedoillani. Minulla ei ole mitään teatteriin tai kritiikkiin liittyvää koulutusta enkä ole lukenut juuri mitään aiheisiin liittyviä akateemisia julkaisuja. Olen kerännyt musikaaleja koskevan tietämykseni käytännössä – musikaaleja katsomalla, niiden tekijöitä jututtamalla, muiden fanien kanssa keskustelemalla – ja tiedostan, että tietoni ovat monilta osin puutteelliset.

Ymmärrän myös hyvin, että ammattikriitikon työssä on vaikeuksia, johon me bloggaajat, somekommentaattorit ja muut intohimon voimalla käyvät teatterikeskustelijat emme törmää. Myös toimittamani Musikaalimatkassa-musikaalipodcastin kaltainen uudenlainen, itsenäinen teatterimedia eroaa toimintaympäristönä ns. perinteisestä mediasta. Toisin kuin sanomalehtiin kirjoittavilla kriitikoilla, meillä on enemmän aikaa sulatella näkemäämme, saamme valita näkökulmamme vapaasti lehtikritiikin konventioista välittämättä ja voimme ruotia näkemäämme juuri niin pitkään tai lyhyesti kuin itse haluamme.

Mutta fakta on, että Hesarin ja muiden perinteisten medioiden kritiikit näkyvät (ainakin vielä nykyään) aivan eri tavalla kuin paraskaan blogiteksti, someanalyysi tai podcast-jakso. Ammattikritiikkeihin liitetään mielikuvia asiantuntemuksesta ja arvovallasta. Niillä on valtaa vaikuttaa teosten myyntiin ja potentiaalisten katsojien mielikuviin. Parhaimmillaan kritiikit voivat tai voisivat opettaa meille lukijoille uusia asioita musikaaleista ja auttaa meitä kaikkia ymmärtämään Suomessa erittäin suosittua teatterin tyylilajia yhä paremmin.

Meren Next to Normal -kritiikki sai kuppini nurin, sillä se on kuin hyvän musikaalikritiikin antiteesi – eikä se totisesti ole lajinsa ainoa. Musikaalien ystävänä haluaisin, että kun rakastamaani taiteenlajia käsitellään suomalaisessa mediassa, se tapahtuisi asiantuntevasti ja arvostavasti, mutta kerta toisensa jälkeen saan pettyä. Muiden musikaalientusiastien kanssa käymieni keskustelujen ja myös Ylen Kulttuuriykkösen 6.10.2021 lähetetyn musikaalikritiikkiä käsitelleen keskustelun johdosta tiedän, etten ole turhautumiseni kanssa yksin.

Haluan tämän tekstin kautta avata, miksi tämäntyyppistä musikaalikritiikkiä on genren ystävänä todella hämmentävää, lannistavaa ja ikävää lukea ja miksi toivon, että maamme medioihin saataisiin syvempää musikaaliosaamista. Käyn Meren Next to Normal -kritiikissään esittämiä väittämiä läpi ja käytän tekstiä esimerkkinä musikaalikritiikistä, joka aiheuttaa genreä tuntevalle ja teoksen itse nähneelle katsojalle päänsärkyä.

Hypätkäähän kyytiin ja ottakaa mukava asento, tässä voi vierähtää hetki.

Osa 2: Orkesteri kellarissa ja näyttämöllä huhtova hupiukko – Meren kritiikin väitteet tarkastelussa

Next to Normalin orkesteri. Kuva: Cata Portin

 

"Kristian Nymanin johtama orkesteri saavuttaa saman tarkkuuden, vaikka soittajat on jälleen sijoitettu ilmeisesti jonnekin kellariin ja tempo pääsee toistuvasti nousemaan turhan kovaksi. Musiikin yhteydessä ei näin ollen sovi unohtaa äänisuunnittelusta vastaavan Andreas Lönnquistin keskeistä panosta kokonaisuuden onnistumisen kannalta."

 

Lauri Meren Next to Normal -kritiikki alkaa väittämällä, että musikaalin musiikki "jo itsessään sisältää lähes kaiken tarpeellisen." Olemme Meren kanssa yhtä mieltä siitä, että musiikki esitetään Svenska Teaternissa todella taidokkaasti – mutta kun Meri yhtäkkiä ryhtyy moittimaan orkesterin sijoittamista kellariin, tipahdan minä lukijana kärryiltä. Kokeneena teatterikriitikkona Merelle ei kai pitäisi tulla yllätyksenä, että orkesteri tavataan musikaaleissa sijoittaa orkesterimonttuun tai muutoin piiloon yleisön katseilta? [Tarkennus 13.11.2021: Svenska Teaternin Next to Normalissa muusikot on sijoitettu näyttämön sivuun, ei orkesterimonttuun.]

Orkesterin tuominen näyttämölle ei ole musikaalissa itseisarvo, joka automaattisesti parantaa teoksen taiteellista laatua. Orkesteria voidaan totta kai hyödyntää osana näyttämökuvaa tai tarinankerrontaa (esimerkiksi Jakob Höglundin Cabaret-ohjauksessa hämärrettiin onnistuneesti orkesterin ja musikaaliensemblen rajoja ja orkesteri loi osaltaan näyttämölle Kit Kat Clubin eläväistä tunnelmaa), mutta yhtä hyvin orkesterin piilottaminen voi tukea teoksen tunnelmaa, miljöötä tai sanomaa. Next to Normal on tarina yhden perheen yksityiselämästä, joten on täysin perusteltua kätkeä orkesteri yleisön katseilta. Näin perheen yksinäisyys vaikeuksiensa edessä korostuu ja yleisö ymmärtää varmemmin teoksen musiikin olevan ei-diegeettistä, hahmojen sisäistä maailmaa kuvaavaa.

Toki teatteritilojen akustiikoissa on aina omat ongelmansa. Äänisuunnittelijalle olisi kuitenkin varmasti voinut antaa kiitosta hyvästä työstä ilman, että kyseenalaistaa koko orkesterimontun konseptin. Vaihtoehtoisesti olisi ollut mielenkiintoista lukea Meren näkemys siitä, mitä muuta haittaa orkesterin sijoittamisesta “jonnekin kellariin” on teokselle kuin se, että äänisuunnittelija on joutunut ahkeroimaan.

Näyttämökuva. Kuva: Cata Portin

 

"Henkilöiden väliset jännitteet latistuvat valtavasti, kun näyttelijät joutuvat laulamisen ohella koko ajan puuhailemaan kaikenlaisissa arkisissa askareissa. Loputon päällystakkien naulakoihin ripustaminen, tiskien kerääminen ja verhojen vetäminen häiritsevät katsojankin huomiokykyä.

Näyttämö on niin täynnä kaikenlaisia tasoja, portaita, huonekaluja ja tavaroita, että näyttelijät uhkaavat tyystin kadota lavastukseen."

 

Seuraavaksi Meri kirjoittaa teoksen näyttämökuvasta. Vaikka orkesteri olisikin ilmeisesti ollut hyvä marssittaa näyttämölle, kaikki muu näyttämöllä näkyvä tuntuu olevan kriitikolle liikaa – niin näyttelijäntyö kuin perheen kotia kuvaava lavastuskin.

Pohditaan ensin väittämää liian täydestä näyttämöstä. 

Musikaalissa, aivan kuin missä tahansa muussa teatterin lajityypissä, lavastus kertoo osaltaan tarinaa. Meri jättää kritiikissään pohtimatta, miksi teoksen lavastanut Erik Salvesen on päätynyt täyttämään näyttämön tasoilla, huonekaluilla ja tavaroilla. Omassa ensi-iltaseurueessani lavastuksen pohdittiin näyttävän alleviivatun kulissinomaiselta tai sisustusblogin täydelliseltä kodilta. Ehkä lavastaja yrittää kertoa meille esimerkiksi jotakin siitä, miten ulkoisista seikoista ei voi päätellä mitään ihmisten sisäisestä hyvinvoinnista ja miten kauniissakin kodissa voi elää onnettomia ihmisiä.

Itse en pitänyt Next to Normalin näyttämökuvaa liian täytenä tai kokenut kuuden näyttelijän seuraamista millään tavalla vaikeaksi, vaikka näyttämöllä tosiaan onkin heidän lisäkseen tasoja ja esineitä. Mielestäni Tom Kumlinin valosuunnittelu tukee lavastajan työtä hienosti ja ohjaa yleisön katseen siihen osaan näyttämöä, jossa kohtauksen tärkein toiminta kulloinkin tapahtuu. Toki Next to Normal on tavattu lavastaa minimalistisesti ja siinä mielessä Svenska Teaternissa nähtävä runsaasti yksityiskohtia sisältävä visuaalisuus poikkeaa totutusta – mutta täyden näyttämökuvan pintapuolisen moittimisen sijaan kaipaisin kritiikiltä hieman syvempää näkökulmaa siihen, mistä syistä minimalistinen lähestymistapa kriitikon mielestä palvelisi teosta Svenskanin tuotannossa valittua ratkaisua paremmin.

Ehkä myös Meren moittima takkien ripustaminen naulaan ynnä muu musikaalissa nähtävä arkinen toiminta on harkittua ja sisältää viestin katsojille.

Mieleen tulee, että ehkä musikaalin perhe tässä kirjaimellisesti näyttelee tavallista arkea kaikkine pienine yksityiskohtineen, yrittää esittää kaiken olevan aivan tavallisesti? Tai voisiko olla mahdollista, että jännitteitä jopa paikoitellen latistetaan tahallaan laittamalla hahmot puuhaamaan jotakin sataprosenttisen läsnäolon sijasta, onhan musikaalin keskeinen teema vaikeiden asioiden kohtaamisen välttely? Takin riisuminen ja pukeminen, verhojen sulkeminen ym. voivat myös olla hyvin käytännöllisiä valintoja ja jäsentää samoissa lavasteissa tapahtuvaa toimintaa: tällaisilla keinoilla voidaan merkata tapahtumapaikkojen vaihtumista ja hahmojen siirtymistä uusiin tilanteisiin ilman, että näyttämökuvaan tarvitsee tehdä muutoksia.

Minusta on erikoista, että kriitikko kokee kaiken tämän yksinomaan huomiokykyään häiritsevänä. Tykätä ei tietenkään tarvitse, mutta voisi yrittää ymmärtää ja asettaa kontekstiin.

Makuja on monia, ja Meren kritiikki houkuttelee pohtimaan, millainen tulkinta olisi ollut kriitikon makuun. Ehkä häntä olisi miellyttänyt konsertinomainen ohjaus, jossa näytteleminen pelkistyy jalustoilla seisovien mikrofonien takaa näkyviin ilmeisiin ja eleisiin. Ajatus on erikoinen, sillä vaikka esimerkiksi rock-konserttien konventioilla leikitteleviä näyttämömusikaaleja onkin olemassa (Spring Awakening, Six, Hedwig and the Angry Inch…), ei konsertinomaisuus millään muotoa kuulu musikaaligenren tavallisimpiin tyylikeinoihin – eikä äärimmäisen minimalistinen näyttelijäntyö ole myöskään kaikkia aikaisempia Next to Normal -ohjauksia yhdistävä tekijä, vaan tiskejä on kerätty muissakin teattereissa. Kaipaisin tähänkin jäsennellymmän mielipiteen siitä, miksi pelkistetty lähestymistapa olisi kertonut juuri tämän tarinan Svenskanissa valittua arkisen toiminnan esittämistä paremmin.

Maria Ylipää ja Alexander Lycke. Kuva: Cata Portin

 

"Ylipää pitää esiintyjänä tälläkin kertaa hyvin puolensa, vaikka hänen henkilöhahmonsa ei erityisesti pääse kehittymään mihinkään suuntaan, mutta Lycken roolityö ei poikkea paljon huvinäytelmien ukkotyypeistä."

 

Kritiikin näyttelijäntyötä käsittelevä osa on lyhyt, mutta hämmentävämpi kuin muu teksti yhteensä. Aloitetaan kohdan purkaminen käsittelemällä Maria Ylipään henkilöhahmoa Dianaa.

Diana on jossain määrin epätyypillinen musikaalin päähenkilö, sillä hänen kaarensa ei sisällä näyttävää muutosta hyvästä pahaan, nuoresta vanhaan, rikkinäisestä ehjään. Sen sijaan saamme kulkea hahmon rinnalla muutaman kuukauden, korkeintaan vuoden mittaisen hetken. Diana on hyvin erilainen kuin vaikka Ylipään tunnetuin rooli, Kristina från Duvemålan nimihahmo, jonka elämää saamme seurata aikuisuuden kynnykseltä loputtomien vastoinkäymisten läpi aina kuolemaan asti. Dianan tarina ei myöskään ole yksiselitteinen ja katsojat voivat olla montaa mieltä esimerkiksi siitä, tekeekö hän tarinan lopussa viisaita tai oikeita päätöksiä.

Mutta omituiselta tuntuu väittää, ettei Diana teoksen puitteissa pääsisi kehittymään. Dianan kaaren ytimessä on äidin suhde lapsiinsa: hänen pitäisi sekä uskaltaa päästää esikoisestaan irti että ymmärtää, että kuopus tarvitsee enemmän hänen tukeaan ja rakkauttaan. Musikaalin teksti tarjoaa näyttelijälle useita tilaisuuksia ilmentää näihin teemoihin liittyvää kehitystä. Itselleni Svenska Teaternin Next to Normalin heittämällä koskettavin kohtaus on toisen näytöksen loppupuolella kuultava duetto, jossa Diana ensimmäistä kertaa pysähtyy kohtaamaan Natalie-tyttärensä.

Entäpä Dan, Dianan aviomies?

Kun teatteria katsoo ensisijaisesti fanin silmin, törmää totta kai sokeisiin kohtiin. Tunnustan, että minulle tällainen kohta on Dania esittävä Alexander Lycke. Hän on eräs minulle kaikista tärkeimmistä ja rakkaimmista musikaaliesiintyjistä. Asiatekstin konventioihin kuuluu käyttää käsiteltävistä ihmisistä heidän sukunimiään – mutta olennaisen väleistäni Alexiin varmaan kertoo, että hänen kohdallaan moinen puhuttelu tuntuu minusta hölmöltä ja liioitellun muodolliselta.

Yritetään faniudestani huolimatta seuraavaksi purkaa sitä, mitä Meri tarkoittaa viitatessaan huvinäytelmien ukkotyyppeihin.

Ensimmäinen ajatukseni on, että minä ja Meri olemme selvästi nähneet aika erilaisia huvinäytelmiä. Itselleni huvinäytelmän ukosta tulee ensimmäisenä mieleen stereotyyppinen kesäteatterin maalaiskomedian isäntä, joka herää humalassa väärästä sängystä mekko päällä haitaria soittaen. Musikaalikontekstissa kyse voisi ehkäpä olla myös maitomies-Tevjen tapaisesta hahmosta, jonka elämä on kovaa, mutta joka jaksaa raskaan raadannankin keskellä murjaista pari mehevää sutkautusta ja luikauttaa yleisön iloksi koomisen kappaleen.

Kun yritän riisua fanilasit silmiltäni ja katsoa Lycken roolityötä mahdollisimman objektiivisesti, päädyn kuvaamaan sitä adjektiiveilla "vähäeleinen" ja "aito". Hampaitani kiristellen ymmärtäisin, vaikka en samaa mieltä olisikaan, jos joku toinen käyttäisi sanaa "yksitotinen" tai jopa "tylsä". Toki Danin kohtauksiin kuuluu myös ripaus täysin tahallista tekopirteyttä ja yliyrittävää reippautta – paino sanoilla tahallinen ja teko – mutta kokonaisuutena hahmosta ja roolityöstä välittyy enemmän tummia sävyjä.

Voi kriitikkoparkaa, jos hänen kokemuksensa huvinäytelmien ukkeleista on näin tavattoman ankea!

Kritiikin lukijana minulle jää siis mysteeriksi, mihin Meri huvinäytelmien ukoilla oikeastaan viittaa. Jos en olisi nähnyt esitystä, kuvittelisin kritiikin pohjalta täysin erilaista Dania kuin Svenska Teaternin tuotannossa oikeasti nähdään. Vertaus varmasti käy Meren omaan järkeen, mutta lukijalle se ei avaudu – ainakaan yksiselitteisesti.

There will be light. Kuva: Cata Portin

 

"Ruotsalainen ohjaaja Markus Virta ei tunnu täysin luottaneen Yorkeyn ja Kittin teokseen. Tai sitten hän on ajatellut, että yleisö tahtoo nähdä näyttämöllä kaikenlaista mukavaa touhuamista ja lisäksi kokea onnellisen lopun."

 

Käsitellään vielä Meren kritiikin kolmanneksi viimeinen kappale, jossa hän puolihuolimattomasti kohdistaa kritiikkinsä musikaalin onnelliseen loppuun.

Ilmeisesti Next to Normal on Merelle ennestään tuttu teos, sillä hän viittaa aikaisemmin tekstissään Markku Nenosen Helsingin kaupunginteatteriin tekemään pelkistettyyn ohjaukseen. Tämän huomioon ottaen olen erityisen yllättynyt, että Meri vierittää syyn niin kutsutusta onnellisesta lopusta ohjaaja Markus Virran eikä teoksen kirjoittaneiden Brian Yorkeyn ja Tom Kittin niskaan. Next to Normalin libretto päättyy toivosta kertovaan lauluun, joka Virran ohjauksessa esitetään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin näkemissäni Next to Normaleissa: vilpittömästi.

Tietenkään kriitikon ei tarvitse esittää konkreettisia parannuskeinoja esille nostamiinsa ongelmiin, mutta tässä kohtaa on mahdotonta olla miettimättä, millaiset mahdollisuudet ohjaajalla olisi edes teoriassa ollut ratkaista kohtaus toisin. Broadway-musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan tarkasti eikä lupia muokata tekstiä ole tapana antaa. Kun lyriikat ovat mitä ovat, mitä ihmettä Virta siis olisi voinut tehdä välttääkseen tunteen onnellisesta lopusta? Ehkä jonkun hahmon olisi pitänyt vetää ranteensa auki laulaessaan kauniita sanoja toivosta, että kohtaukseen olisi saatu vähän särmää?

Itsekään en ole omaan korvaani hieman teennäiseltä kalskahtavan loppulaulun ylin ystävä, mutta ymmärrän, miksi se on päätetty kirjoittaa teokseen mukaan (koska jos näin syvissä vesissä uiva musikaali päättyisi traagisesti, se olisi todennäköisesti useimmille katsojille liian raskas kokemus) ja kunnioitan Virran valintaa ohjata kohtaus totuttuun tapaan.

Next to Normal ei ole ongelmaton teos. Musikaalin librettoa voi syystä kritisoida esimerkiksi siitä, miten se esittää erilaiset mielisairauksien hoitokeinot (kuten Lukupino-blogi arvostelussaan kirjoittaa). Ja vaikka itse Virran ohjauksesta pidänkin, käärmeissäni mutta suurella mielenkiinnolla lukisin myös kritiikin, joka saisi minut näkemään sen mahdolliset huonot puolet – perustelemalla kantansa käsiteltävään teokseen liittyvin argumentein.

Meren kritiikissä moisia perusteluja ei ole. Saan siitä irti, että Svenska Teaternin Next to Normal on musiikkia lukuunottamatta huono musikaali, sillä orkesteri on montussa, näyttämöllä on lavasteita ja teoksen loppu esitetään kuten tapana on.

Mitä ihmettä?

Osa 3: Miten tästä eteenpäin

Kritiikkiä on vaikea kritisoida ja kritiikin kritisoijat äärimmäisen helppo vaientaa ja mitätöidä.

Jos olet itse kritiikin kohteena ja käyt kritisoimaan sitä, saat herkästi mielensäpahoittajan maineen – se koirahan älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos olet kritisoitavan teoksen tai taiteilijan fani, on faniutesi sokaissut sinut ja estänyt sinua puntaroimasta näkemääsi objektiivisesti. Jos taas olet silkka sivustakatsoja vailla mitään yhteyttä kritiikin kohteeseen, selvästi et tunne kritisoitavaa aihepiiriä tarpeeksi hyvin ja huutelet tietämättömyyttäsi.

Kritiikeistä suuttuneille lukijoille jaksetaan myös usein muistuttaa, että älähän hermostu, se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide. En ole aivan samaa mieltä (esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistu yhden ihmisen mielipide kantaa mukanaan koko Helsingin Sanomien arvovaltaa), mutta myönnän, ettei paraskaan kritiikki koskaan ole ainoa mahdollinen totuus käsiteltävästä asiasta – ei silloinkaan, kun sen lukija erehtyy niin luulemaan. Kukin lukija saa tietysti itse päättää, onko Meren kritiikki tehnyt oikeutta Next to Normalille tai toisaalta oma kirjoitukseni Meren kritiikille.

Siitä huolimatta vielä pieni yhteenveto.

Kertasin tätä tekstiä varten myös muutamia muita Lauri Meren musikaalikritiikkejä ja tein mielenkiintoisen huomion: Meri nostaa niissä esille samanlaisia asioita kun Next to Normalista kirjoittaessaan.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa 4.9.2020 julkaistu kritiikki "Suurmusikaali Päiväni murmelina hukkaa kipeän teemansa lapsellisen kuorrutuksen alle: Maria Lund on teoksen ainoa valopilkku" (maksumuuri) ottaa esille rekvisiitan suuren määrän, näyttämön hyörinän ja kriitikon näistä juontuvan vaikeuden keskittyä. 29.10.2020 julkaistussa kritiikissään "Jokaisen näyttelijän käsiin löytyy vaivatta soitin viiden tähden Once-musikaalissa, joka toimii näyttämöllä elokuvaa paremmin" (maksumuuri) Meri kehuu muusikoiden sijoittamista näyttämölle kaiken kansan nähtäville "lavastamon takavaraston" sijaan. Lisäksi toistuva, joskaan ei Next to Normalin kohdalla esille nouseva teema on koko perheelle ja aikuiselle yleisölle suunnattujen musikaalien toisistaan erottamisen aiheuttama hämmennys. Selväksi käy, että Meri ei tietyistä musikaaleissa usein käytettävistä tyylikeinoista pidä – mutta epäselväksi jää, kritiikistä toiseen, miksi ne ovat huonoja juttuja, paitsi siis siksi, että kriitikko ei niistä henkilökohtaisesti satu tykkäämään.

Yleisesti ottaen Meren musikaalikritiikit tuntuvat kerrasta toiseen pintapuolisilta ja tyylilajia huonosti ymmärtäviltä, suorastaan sen konventioista hämmentyneiltä. Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin, hänen tekstinsä eivät ikävä kyllä ole ainoita suomalaisia musikaalikritiikkejä, joiden läpi paistaa puutteellinen ymmärrys musikaaleista taiteenlajina.

Next to Normal päättyy toivosta kertovaan lauluun, joten minäkin päätän tämän tekstin toiveikkaasti.

Ikinä ei ole liian myöhäistä syventää tietojaan, oppia uutta ja onnistua paremmin kuin ennen. Toivon syvästi, että maamme medioissa nähdään jatkossa entistä parempaa musikaalikritiikkiä, joka avaa tämän uskomattoman monipuolisen ja hienon taiteenlajin saloja yleisölle tavalla, jonka sekä musikaalit että lukijat ansaitsevat.

Thursday, October 7, 2021

58 sekuntia

Ruotsalaisessa Så som i himmelen -musikaalissa on laulu nimeltä 58 sekunder.

Siinä musikaalin päähenkilö, ex-kapellimestari Daniel kertoo uralleen osuneesta unohtumattomasta hetkestä: kerran konserttisalista katkesivat sähköt kesken kaiken. Musiikki sen sijaan ei katkennut, vaan soittajat jatkoivat, nuotteja ja toisiaan ja kapellimestaria näkemättä, toisiinsa luottaen.

Bara musiken, allt annat tystnar.

58 sekunnin ajan kaikkien sydämet olivat avoinna ja kaikki aistit yhtä. Kokemus oli Danielille käänteentekevä. Sen jälkeen minulla ei ole ollut muuta toivetta kuin kokea sama uudelleen, hän kertoo – det var som att va i himmelen.

Itse en tokikaan ole ex-kapellimestari, en taiteilija ollenkaan, mutta itkin laulun ensimmäistä kertaa kuullessani kuin pikkulapsi. Tiesinhän tismalleen, mistä Daniel puhuu.

~

Oma 58 sekunnin hetkeni kesti suunnilleen kolme ja puoli minuuttia.

Kyseiset minuutit sijoittuvat syyskuun 9. päivän iltapuolelle vuonna 2017. Olimme kokoontuneet, osa meistä saman kaupungin lähiöistä ja osa sitten hieman isommalla vaivalla esimerkiksi Suomen Turusta, Ruotsin Jönköpingiin ottamaan osaa Les Misérables -musikaalin ensi-iltaan Smålands Musik & Teater -teatterissa.

Olin tuossa vaiheessa nähnyt kys. musikaalin jo useita kymmeniä kertoja ja kuunnellut sen niin monesti, että olisin osannut lausua minkä tahansa lyriikan ulkomuistista (ja osaan vieläkin, kysykää vain). Uuden tuotannon pääosien esittäjien roolityötkin olivat minulle pitkälti tuttuja saman musikaalin aikaisemmista ohjauksista. Näin myös Javertin roolissa nähdyn Philip Jalmelidin kohdalla – ja tätä blogia noihin aikoihin lukeneet tietävät, etten piitannut hänen roolityöstään ollenkaan.

Ja silti.

Kun Jalmelid aloitti Javertin soolokappaleen Stars, jossa kanssaihmisiinsä ja etenkin itseensä ankarasti suhtautuva poliisimestari vertaa maailmankuvaansa taivaalla muuttumattomina tuikkiviin tähtiin, tunsin kuin astuvani itseni ulkopuolelle.

On mahdotonta pukea sanoiksi, mitä niiden kolmen ja puolen minuutin aikana täsmälleen tapahtui, mutta väitän, että teatterisalissa oli läsnä jotain minua suurempaa. Aika tuntui samaan aikaan hidastuvan ja nopeutuvan. En tiedä, olivatko kaikkien sydämet avoinna, kuten Danielin kertomuksessa – mutta minun oli.

Kappaleen päätyttyä aplodit olivat ansaitusti valtavat, tai niin minä ne ainakin muistan. Kuulin, kuinka joku kirkui. Minä itse. Sen verran syvältä sielusta huuto lähti, että kurkkuuni sattui koko lopun illan.

(Hassu sattuma tai ehkä sallimuksen johdatusta: myöhemmin Jalmelid valittiin Danielin rooliin Så som i himmeleniin, ja juuri hänen esittämänään sain ensimmäisen kerran kuulla 58 sekunder -kappaleen.)

~

Olen ajatellut tätä hetkeä usein viimeisten pian kahden vuoden aikana.

Tämän vuoden aikana on jo tykitetty monta hyvää analyysiä siitä, miten pandemia on osoittanut, kuinka vähän Suomessa arvostetaan kulttuuria. Tästä on mahdotonta olla eri mieltä. Kulttuuriala ei taatusti unohda pandemiavuosien kokemuksia ikiaikoihin.

Oman kokemukseni pohjalta olen kuitenkin pohtinut etenkin seuraavaa:

Ehkä he, jotka puhuvat hyvinä aikoina taiteen puolesta mutteivät tiukassa paikassa näe sillä olevan juuri mitään arvoa, eivät ole kokeneet omia 58 sekuntiaan.

Ehkä taide on heille vain kiva juttu, jonka merkeissä voi pari kertaa vuodessa kilistellä väliaikadrinksuja ystävien kera, todeta, että jopas oli lahjakkaita esiintyjiä ja kylläpäs teoksen teemakin herätti ajatuksia, ja jonka voi sen jälkeen rauhassa unohtaa.

Itse olen rakastanut musikaaleja intohimoisesti reilusti yli vuosikymmenen, pian puolet elämästäni. Olen nähnyt niitä satoja. Olen käyttänyt elämästäni kymmeniä tuhansia tunteja niiden katsomiseen, niistä kirjoittamiseen, niistä puhumiseen, niiden ajattelemiseen. Ja kuten rakkaus aina, on tämäkin suhde suuri mysteeri. En osaa perustella, miksi juuri tämä taiteenlaji on minulle rakkaampi kuin mikään muu, tai miksi taide herättää minussa tunteita ylipäätään. Tiedän vain, että vaikka välillä vihastun, turhaudun ja kyllästyn, musikaalit vetävät minut aina lopulta takaisin.

Silti minulla on koko tähänastisen elämäni aikana ollut vain muutama edellä kuvatun kaltainen, sielun pohjalle asti menevä kokemus.

Paljon olen musikaalinäyttämöillä nähnyt ihan kivaa ja aika hyvää, aikamoisen määrän myös täysin mitäänsanomatonta. Jos olisin vähemmän onnekas, ehkä en olisi koskaan saanut nähdä mitään sellaista taidetta, johon olisin saattanut rakastua. Onnettomammassa rinnakkaistodellisuudessa “ihan kiva” olisi suurin taiteen minussa koskaan herättämä tunne. Ja ehkä silloin kädenlämpöisen läikähdyksen sydämessäni tuntiessani kuvittelisin, että tältä siis tuntuu, kun taide todella koskettaa – ja oman, tahtomattani ja tietämättäni vajaaksi jäävän kokemukseni valossa minun olisi mahdotonta aidosti ymmärtää heitä, joille taide on henki ja elämä.

Mitä nuo jaksavat meluta, niin pienen ilon tähden?

~

Vaikka vahvin tunne osuu kohdalle vain harvoin, toisinaan näen musikaaleja katsoessani pieniä pilkahduksia jostain kirkkaammasta. Sekunnin tai kahden verran muistan, miten onnekas olen saadessani olla elossa ja koen, että meidän ihmisten välillä on mahdollista tuntea aitoa yhteyttä.

Rakkaus on aina mysteeri, ja se tarkoittaa meistä jokaiselle jotain vähän erilaista. Ehkä kuvailemissani kokemuksissa kyse on vain tavasta, jolla taiteelle tai mille lie ihmiskunnan alkuhämärästä periytyvälle ritualistiselle tanssahtelulle herkät geenit omaavan ihmisen hermosto vapauttaa aivoihin positiivisia tunteita aiheuttavia kemikaaleja, kun näyttämöllä pidetään tarpeeksi kovaa meteliä.

Mutta eikö olisi mukava ainakin kuvitella, että kyse on jostain vähän korkeammasta – selittämättömästä mutta todellisesta yhteydestä ihmisten, taitojen, tarinoiden, taiteen itsensä välillä?

Ja jos pystymme kuvittelemaan, että niin on… no, taiteen ystäväthän tietävät jos ketkä, miten hento kuvitellun, koetun ja todellisen välinen raja saattaa parhaimmillaan olla.

Det var som att va i himmelen.

Friday, December 28, 2018

Tenth Anniversary

It has been ten years since I fell in love with musical theatre.

I've been trying to find a way to celebrate the milestone, if you can call it that, here on my blog – but as of late (and as I wrote in my previous Finnish post), the weight of the whole world has been pushing down on my shoulders so heavily that I haven't been able to mark such a happy, frivolous occasion.

But just now, I figured out what I want to write about.

I want to show you all what being a musical fan means to me. So, for this blog post, I'm inviting you to step into my shoes. In this post, you are me.

Let's step a while back in time and go see a musical.



You've travelled to see musicals many times before, but planning a new trip is always a pain. When travelling with friends, you always take on the role of a tour operator, and though you're very good at looking up schedules and searching for cheap hotel rooms with breakfast included, it's still just as annoying every time.

Except for this time, it's even worse! You've bought your musical tickets well in advance but decided to look for a hotel later... and now, searching for accommodation, it turns out everything's sold out. There's some touring musician visiting the town's arena the same night you're going to see the musical performance, so every single hotel, hostel and Airbnb is fully booked. There are no trains and no buses out of town after the show, either, so it seems you're stuck – until, by pure luck, you find there are still exactly three beds available that night.

Two in a cheap hostel room, and one in the distinguished Grand Hôtel next door, with twice the price.

You curse a little in front of your computer screen but place the bookings.

Now that that's settled, it's time to travel.

***

You don't have to go to the ends of the earth for your musical adventure (and as of late, heaven knows you've been wondering if any travel for pleasure can be considered moral while the ice caps are melting), but a little distance helps to make the occasion a little more special.

This time, you're going to a theatre in a mid-sized town in the neighbouring country. It's not a tourist destination by any means, but you're certainly not going to pass for a local, seeing you're not fluent in the language. You can understand a lot of what's being said, but when it comes to talking, despite taking lessons, ordering a burger and a coke to go with it is as far as your skills go. When it comes to the musical, though, the language is not a problem. You are going to see a piece you're very familiar with already.

You'll be taking the overnight ferry, and two of your good friends are coming with you.

On the ferry, you talk about pointless things – nothing too deep, and as of yet, nothing about the musical you're going to see either. Instead, it's mostly particularly silly chatter about a recent movie. Grabbing a bite at the ship cafeteria and talking nonsense, you're feeling all light and nice.

You've done it before, but even so, a trip like this is always a special thing. Something a little out of the ordinary.

You have some trouble falling asleep, chatting with your friends for half the night first and then the movement of the ship keeping you awake for the other half. Mercilessly, the ferry still docks at 6:30 AM.

It's a December morning, and it's a northern part of the world, so it's not going to be light for quite a while. Still, you trudge through the dark city, eat breakfast at that one café that's open at such an ungodly hour on a Saturday morning, and then all three of you fall asleep when your bus leaves the station.

In three or four hours, you reach your destination. It's all grey and rainy. You already know the town, seeing you've been there some months prior to see the exact same musical you're about to see tonight. Your traveling companions might have different reasons for coming back, but for you, it's a combination of love for the musical, love for this particular direction and love for the leading actor. Even before seeing it the first time, you knew that with this production, just once wouldn't do.

You check into your hotels, you in the Grand Hôtel and your friends at the hostel. A part selfish, part self-sacrificing move to pick the fancy but lonely room for yourself. Soon enough, though, all three of you gather in the compact single room to chill and to plan the evening.

It's starting to feel a little exciting. It is after all your favourite musical.

You don't go sightseeing. Instead, you just hang around at the hotel for a bit and then have a meal at a quiet restaurant. Or not so quiet, not anymore after the three of you enter! The food is good, there's lots of laughter, it's already dark outside again. It's all such a nice, warm feeling – and the best still lies ahead.

Walking to the theatre, you really feel a tiny little bit happier with each step, a little like you're about to open a present soon. No other musical but this one can make you feel such a special shade of anticipation.

***

You find your seat in the front row, the lights go down, and then, it's just three hours of love.

You know everything that's going to happen, every scene, every note, even most of the particular translation they're using... but even so, and just because of that, it still carries you away. It's not a happy story, but it's a familiar one, one that takes you on a cathartic emotional journey every time.

In short, this musical feels like home. Some productions more than others, sure – but this one is very much to your tastes and feels very much right.

A big part of the warm feeling stems from an earlier production that was very dear to you, a production you saw again and again that holds a thousand happy memories for you. This production is in the same language and features the same leading actor (that's something you've been hoping would happen ever since the production you loved closed, and you couldn't be happier about it), so it feels especially familiar, safe and good.

It's not only about nostalgia, though. You love seeing what just this combination of artists can do with the material, being surprised by details in their interpretations and the way the actors' performances have grown since the premiere. You love experiencing the story retold, same but different every time.

Sometimes, you think you're going to stop seeing this musical for good when the finale doesn't raise your heart rate anymore. Tonight is not that night. Hearing the last notes, there's again that familiar feeling of your heart beating faster. You feel at home. Your heart is happy.

***

After the show, you stagedoor a bit. In these northern parts of the world, it's not a common thing to do (and you'd be lying, claiming you're a very spontaneous person), so instead of popping up all spontaneously, you've let the lead know you're going to be there ahead of time. Sure enough, you meet him and some others and have a little chat. Afterwards, then, it's time to go back to Grand Hôtel with your friends, hang out in the little room and talk, talk, talk about what you just saw and what you thought about everything.

Next day, it's the same but backwards: waking up too early, leaving the town in a hurry, taking the ferry back home. Maybe seeing another musical on your way out, who knows – but that's already a different story.

Nevertheless, it's been a very good weekend.



This story is of course not all there is to being a musical fan. It's just about one aspect of it that I hold dear to my heart. Maybe the previous – and future! – entries in this blog will tell you about the rest.

No other medium speaks to me quite like musical theatre does. It gives me a lot. It connects me with other people, friends and performers and fellow audience members all in a host of different ways. It gives me stories and characters and songs to reflect on.

At its very best, it gives me a way of reaching another reality, if only for a few hours at a time.

It has been said that a reader lives a thousand lives before he dies. I believe that one who goes to theatre gets to live more than one, too.

Thursday, November 1, 2018

Pieni kirjoitus maailmanlopusta

Viime aikoina maailma on tuntunut tavattoman pelottavalta paikalta olla ja elää.

Tulevaisuus on syöksykierteessä. Maailmanloppu – ilmastonmuutoksen, fasismin, maailmansodan, antibioottiresistanssin, nälänhädän, sukupuuttoaallon, tekoälyn ja/tai ydintuhon siivittämänä, valitse ihan rauhassa oma suosikkisi – odottaa joka nurkan takana. Kaikki on jo menetetty, mutta uusia tuomiopäivän ennustuksia riittää silti joka päivän uutisvirtaan.

Huonojen uutisten tuiskussa on vaikeaa olla ottamatta koko ihmiskunnan murheita omille harteilleen. Miten tässä on tarkoitus pysyä järjissään, toimintakykyisenä ja vieläpä hyvillä mielin, kun globaalin yhteiskunnan ennustetaan romahtavan ennen oman eliniänodotteen täyttymistä?

En tiedä teistä, mutta näitä on viime viikkoina tullut mietittyä.

Näitä ja sitä, onko tulevasta tuhosta tietoisena mitään järkeä jatkaa musikaaleista puhumista ja niistä innostumista, jos ja kun kaikki ympärillä syttyy tuleen.

***

Pessimismiin on petollisen helppo vajota ja sen kuristusotteesta on pirullisen vaikeaa räpistellä irti. Olen kuitenkin pohdinnassani päätynyt siihen, että tuli mitä tuli, taiteesta on pidettävä kiinni.

Oletetaan, että uskonnot ovat väärässä ja tämä elämä on ainoamme, toista tilaisuutta tai parempaa tuonpuoleista ei tule. Oletetaan, että pahimmat ennustukset ovat oikeassa ja olemme jo tuhonneet kotiplaneettamme.

Tuhonkin alla voimme kai käyttää oman ainutkertaisen hetkemme elämää, iloa ja taidetta juhlistaen.

En tarkoita, että heitetään porukalla kirveet kaivoon ja pidetään maailmanlopun orgiat. Mielestäni jokaisen on päivittäin tehtävä voitavansa luonnon suojelemiseksi ja sitä myöten kanssaihmisten kärsimyksen vähentämiseksi. Kokataan kasvisruokaa, asennetaan aurinkopaneelit, jätetään lennot lentämättä ja äänestetään taivaan tähden kevään vaaleissa ehdokkaita, jotka pakottavat meidät kaikki lainsäädännön keinoin hillitsemään itseämme ja olemistamme.

Ja tehdään ja nautitaan taidetta.

Uskon ihan tosissani, että taide kaikissa muodoissaan on parasta, mitä ihmiskunnalla on. Olemme saaneet aikaan loputtomasti pahaa, mutta onneksemme myös liki äärettömästi hienoa ja kaunista. Teimmepä sitä itse tai nautimmepa siitä toisten tekemänä, ehkä taide voi antaa meille jotakin sellaista – toivoa, inspiraatiota, jaksamista pitää pelko aisoissa tai ihan yksinkertaisesti iloa – joka auttaa meitä kaikesta huolimatta eteenpäin.

Siksi teatteri. Siksi musikaalit. Siksi sydämen avaaminen katsomosta käsin ja ääninauhurin heiluttelu lämpiöissä nytkin, kun päivittäin ihan tosissaan pelottaa, ettei seuraavalla sukupolvella enää ole tulevaisuutta.

Jos pahimman vaihtoehdon sijaan toteutuukin jokin parempi ja heillä on, ehkä he ovat meille kiitollisia edes siitä, että pidimme taiteen elossa.

Muille vaihtoehdoille lienee turhaa antaa mielessään liian suurta tilaa.

Eläköön siis taide ja eläköön Thalia. Nyt – ja ikuisesti.

Sunday, September 23, 2018

Chess på svenska

Please note: Svenska Teatern invited me to see their production of Chess for free.

This is the autumn many Finnish musical fans have been waiting for! Finally, we have Finland's very first staged production of Chess the musical – the matter-of-factly called Chess på svenska ("Chess in Swedish"), produced by Svenska Teatern, Finland's Swedish-speaking national stage.

Alexander Lycke as Anatoly and Maria Ylipää as Florence

Chess is an 80s musical by Tim Rice, Benny Andersson and Björn Ulvaeus. It uses a world championship game of chess as a metaphor for Cold War, which, in turn, it contrasts with romantic relationships. It's one of those musicals the creative team cannot stop tweaking. There have been at least four different major editions of the script since the 1986 premiere, so going in, you never quite know who's winning and who's losing... The script Svenska Teatern uses was adapted by Lars Rudolfsson and premiered in Stockholm in 2002, and in Helsinki, it's directed by Maria Sid.

I'll admit it right away that when it comes to the plot (or plots) of this musical, I'm no expert. I know the basics – it's the US versus USSR... – but I don't have a grasp of the variations of each specific version. To be quite honest, I've always found the synopses for most versions, with their secret agents and murky politic deals, a bit too complicated and dense for my tastes.

Chess på svenska takes things to the other extreme. This version is not about politics at all. Instead, it's a tragic little love triangle with some international intrigue as a backdrop, taking place within the span of only four days. American chess champion Freddie and his second Florence are a couple and the Russian champion Anatoly has his wife Svetlana waiting for him back in Moscow, but things take quite a turn when Florence and Anatoly meet each other...

I'm not saying focusing on the romance is necessarily a bad thing. I've said it before that I'm not into romance at all unless everyone involved gets their heart broken by the end, so this is actually right up my alley!

I think Chess på svenska is a lovely, very bittersweet love story. I'm a big fan of the movie Titanic, and this story is rather similar. An unlikely couple only gets to spend a few days together, but that's enough for them to fall in love, and then a cruel twist of fate tears them apart.

The chess tournament, taking place in a remote Italian town, is a liminal space of sorts. For four consecutive days, the characters are removed from their everyday realities and brought to a faraway place where, for a brief moment, it seems like anything can happen. The characters don't get happy endings, but the experience forces them to see their whole life from a different perspective and to take a different path than the one they've been following previously.

I think that's a very interesting scenario. The rushed love story in Chess hardly feels realistic, but at the same time, who's to say it couldn't happen?

Chess på svenska is way too heavy on ballads (there's like five of them in a row in the second act) and it sort of feels like they've included some of the most famous songs because they're so famous you cannot not include them (neither Anthem nor I Know Him So Well feel all that plot-relevant here, really). Maybe some other edition of the script would have a smoother flow and be more interesting to watch.

But for what it is, this version of Chess is musical theatre of the very first class.

Silva Lillrank as the Arbiter

I'll list my favourite things about this production at the end of this post, but first, I want to talk about gender for a while. One of the selling points of this production, you see, is that the role of the Arbiter is played by a woman, Silva Lillrank.

I've always loved the character of the Arbiter, the no-nonsense referee of the chess championship. I like characters like that, ones that you don't really get a hold of. Being a chess arbiter must be the least exciting job imaginable, and yet, this character sings one of the catchiest and most upbeat songs in the whole show. He (or she, or they?) arrives from out of the blue, lays down the law and soon finds out no one listened – there's no character arc or resolution, but the song kicks butt and gives the audience a nice breather before the intense chess match.

Over the years, the Arbiter has been interpreted in countless weird ways, including a bearded space warrior and a pair of twins. Considering that, it's more sad than anything that a woman playing the role in a major production is still newsworthy in 2018... The important thing, though, is that Lillrank is fantastic in the role. The Arbiter's song (here, sung and performed all by women) is one of the highlights of the whole production. I can't help it, it feels so good seeing fellow women taking on a leading position onstage and delivering a kickass song!

In an interview with Musikaalimatkassa, the musical podcast I co-host (in Finnish), director Maria Sid mentions that she thought about making one of the chess players a woman too. Ultimately, she decided that since it's the first time Chess has ever been staged in Finland, she doesn't yet want to change too much. I hope someday, someone does. I think any of these characters could be any of us, and therefore they could be of any gender, too. I believe it would give the story an interesting spin if it were, say, Avrora Sergievskaya falling in love with Florence...


And now, the highlights list.

  • There's not a single detail here that hasn't been thoroughly thought out by director Maria Sid. You might not agree with all of her choices, but you can feel she has a well-founded reason for each one.
  • Maria Ylipää as Florence, period. First and foremost, this production is Florence's story, and Ylipää's performance feels so natural. She quite simply fits the role perfectly.
  • Anthem, sung by Alexander Lycke (a long-time favourite of mine, of Les Mis and Jesus Christ Superstar fame). Heck, I don't care if the song's a bit shoehorned in here – this is such a powerful rendition it already made me tear up during an open rehearsal the theatre hosted before the premiere. This can't be done any better.
  • I feel for Freddie, performed by Glenn Edell! He's very fun to watch, until suddenly, he's very much not. A tough, annoying guy who's secretly all sad inside, what's not to like?
  • Johanna Ström (Svetlana) has such a gorgeous voice, I really can't describe it. Shame Svetlana is such a small role!
  • The second act features some really beautiful choreography for Florence and Anatoly. I'm no expert when it comes to dancing, but Carl Knif's whole choreography feels very well-thought-out and fresh.
  • Overall, it's a really, really beautiful production. If the ballads sometimes feel a bit too much, you can always zone out and simply enjoy the visuals for a moment.
  • The music, the music, the music!! Music-wise, Chess has always been one of my top three favourite musicals. I can't get enough of the tunes (seriously – listening to a Chess cast recording as I write these very words), and I'm sure I'll be seeing the show again and again just to enjoy them. It's all sung and played so well and the acoustics and sound system in Svenska Teatern compliment it perfectly, it's heaven in my ears.
  • I like how all the characters feel very three-dimensional and, for a lack of a better word, adult. I think that makes the love stories more interesting. No fairytale musical romances like Cosette and Marius's or Christine and Raoul's here! Instead, you have dark undertones and a big range of emotions, I love that.

All in all, it's been a long while since I last felt this excited, this good about a Finnish musical production. Long live well-crafted musical theatre!



Photos by Cata Portin.
P.S. Ny Tid's Janne Wass said it all so much better than I ever could. Read his thorough review (in Swedish).

Friday, July 20, 2018

Norr in Bergen

As you can clearly tell by looking at this blog's archive, as of late, my life has been lacking in inspiring theatre.

Whatever was on in Finland during the first half of 2018 didn't really strike a chord with me, and the Finnish summer theatre season, with its traditional abundance of light plots and distasteful jokes accentuated with an occasional naked behind... It's just not what I'm looking for right now. Thus, no theatre for me for several months.

Not good.

Luckily, vikings came to my rescue! I just spent a couple of weeks in Norway, and in Bergen, I came across Norr – Da gudene breaket, a Norse mythology themed co-production by the Norwegian breakdance crew Absence and the Bergen-based theatre Den Nationale Scene.

I was enthralled.



Beforehand, I knew nothing about either breakdancing or Norse mythology. To be honest, I also didn't expect much.

Outside the theatre, the production was boldly advertised as "Norway's most extraordinary viking show", which sounded a little too good to be true. Judging by the hyperbole-laden posters alone, I was slightly afraid it might turn out to be a tastless cash grab designed to draw in viking-crazed tourists – but having been without theatre for so long and simply wishing to see something, I took the chance and bought a ticket.

Of course, it quickly turned out that the show truely is extraordinary.

In Norr, six dancers (Andreas Roksvåg, Piero Issa, Christopher Bottolfsen, Daniel Grindeland, Halvard Haldorsen and Ole Petter Knarvik) play mythological figures such as Odin, Thor and Loki. The one-hour-show follows the fates of the Norse gods from the creation of the universe to its violent destruction, showing us vignettes based on different tales, all told via breakdancing.

Inspired by the show, I spent the journey back to Finland reading about Norse mythology online, but I don't yet know enough about it to say if this is an accurate interpretation of the tales or not. What I can say, though, is that I think the intense Nordic myths and the energetic, powerful language of breakdance are a perfect fit.


In Norr, gods travel across different realms of the cosmos, battling mythical creatures as they go. The show features some rather melodramatic narration (apparently adapted from original old Norse poems) and more light-hearted dialogue – in English, so it's very tourist-friendly.

The sets by Hans Petter Harboe are rather minimal and designed with the choreography in mind, but a series of nice comic book style projections (illustrations by GUNDSGN Design, animated by Wirat Johannessen / Neolab by Knowit) helps to set different scenes and spaces apart. Here and there, the illustrations and the narration are combined in the form of fun RPG stats screens, presenting our heroes' personalities and skills and showing their stat points in attributes such as strenght, balance, IQ...

The music (by Tomtom Studio, Dj Embee, Jonathan Sigsworth, Haakon Lund, Canardus Horribilis and Hans Einar Appeland) and the lights (by Einar Bjarkø) mix with the movement just right, so well they create a couple of moments where time seems to slow down a little. Or maybe that was the overwhelming effect of seeing breakdancing live for the first time!

I'm seriously in awe, thinking back to the talent of the dancers. They create fun characters – my favourites were Grindeland and Issa as brothers Thor and Baldr, one as brash and boisterous as the other is sweet and loving. It's a really good show for a breakdance novice like me, the characters and the stories are entertaining and the movement is truely impressive. My mouth was really left hanging open by some of the tricks.

Thor high-fiving a valiant mortal.

Norr has been playing since 2015, so even though the summer 2018 performances are almost over (last show July 22th), maybe you can catch it sometime in the future if you happen to be visiting Bergen. Or something else by Abscence Crew, I'm sure their other performances are equally impressive.

This show is a good fit for the whole family, and the dancers interact with audience members both big and small – if you're not a fan of that, maybe avoid the front row altogether... During the curtain call, a lucky little kid even got to share a moment onstage with the god Baldr.

This show washed away my theatrical doldrums and inspired me to learn more about Norse mythology, so I'm doubly glad I happened to stumble across it. Breaking viking magic!


One video more.

Photos by Magnus Skrede.

Thursday, April 12, 2018

The Book of Mormon, Det Ny Teater

Seems like all musicals I've seen lately deal with religious themes. After Godspell, Jesus Christ Superstar and The Prince of Egypt, last Saturday, it was time for the Danish production of The Book of Mormon in Copenhagen's Det Ny Teater.

Of course, compared with the rest of that lot, the satirical and parodical Book of Mormon is a different thing entirely. Lately, this story of two clueless Mormon missionaries in Uganda has sneakily become one of my favourite musicals – I thought I didn't much like it, but somehow, I've still seen it in three different countries during the last year alone.

Let's see how the Danish production fares.


In all honesty, I'm still confused Det Ny Teater's production, directed by Kasper Holten. It had plenty of moments I enjoyed, but somehow, I'm still baffled by it. So, to clear my mind, maybe I'll start off simply by listing some details.

Things I enjoyed:

  • Price's moves! Silas Holst is a professional dancer, and that shows. His footwork during All-American Prophet is a joy to watch.
  • All of the Ugandans have plenty of personality, more than in any other production I've seen. Their costumes by Stefen Aarfing are also nice.
  • Mafala (Robert Bengtsson) and Nabulungi (Lea Thiim Harder) have a very sweet father-daughter relationship.
  • The General's understudy was on, so Joseph Smith was played by a lady in Joseph Smith American Moses.
  • The Mission President's long, long silence after the Ugandans finish their play. Hilarious.
  • The orchestration and the orchestra, conducted by Per Engström. Top notch! There are many new, fun little details in the orhcestrations (and the variation in the volume is a welcome change after seeing and hearing the 120-dB-at-all-times Swedish production).

Things I didn't enjoy:

  • The sets and the video projections. To my tastes, the sets by Stefen Aarfing are a bit too sparse and sleek, and together with the naivistic video projections, they create an odd combo. 
  • Carsten Svendsen's Cunningham is too clean-cut. By looks alone, were it not for the glasses, you could mistake him for Price.
  • Spooky Mormon Hell Dream. They have a really impressive-looking laser show on a dark stage that almost makes the scene feel scary for real – but that's hardly the point.
  • Nabulungi is not happy after her babtism. I think it's way funnier if they, uh, reach the climax of being babtized together.
  • Cutting Nabulungi's sad Hasa Diga Eebowai reprise.

So, plenty of good and some confusion. In the end, I think the problem is not in the details – it's that the overall tone of the production feels a little bit too realistic for my tastes.

The direction of this production is more drama-like than usually. Both Price and especially Cunningham feel really easily relatable, the stereotypical aspects of both leads and the Ugandans are somewhat toned down and certain serious moments are more serious than ever. That, in turn, makes the moments of bad taste seem ever worse and the underlying severity of the whole story feel a bit too real. While it's nice they're trying something new with the material, I'm afraid that for me, it's not really working.

A fellow blogger has a good point when they say this production hasn't quite found the right balance in between originality and the original story. Check out their analysis. I agree with them, I think some scenes have a slight reinventing-the-wheel vibe going on.

This is exemplified by the scene where the General shoves the titular book up Price's behind. They tear his pants down, lube the book and make it exceedingly clear what is going to happen next. It's certainly daring and shocking to show it, but when you stage the scene like that, the reveal of the x-ray is not as suprising and therefore doesn't elicit such a huge response.


Ultimately, I'd like to quote The Simpsons: still funny, but not ha-ha funny. 

This production of The Book of Mormon is entertaining and every aspect of it is professionally done, but somehow, it's not quite the a-laugh-a-minute musical I know and enjoy. I've seen The Book of Mormon in all Scandinavian countries now, and in Sweden and Norway, the audience literally screamed with laughter. Here, the audience reactions were more subdued. Just like the production itself.

Glad I saw it once, but wouldn't necessarily go for seconds.

Photos by Miklos Szabo.