Sunday, September 27, 2015

Phantom of the National Opera

I enjoy musicals on many, many levels.

Two of these levels are enjoying a show for the spectacle, and for the content. For me, the original direction of The Phantom of the Opera is all about the spectacle. I've written about this before: I don't see Phantom to get any food for thought. It's fun for the 80s megamusical visuals, but it doesn't engage me on any deeper level.

That changed last year. The Estonian non-replica production proved that this musical can tell a story that interests me. The Estonian version didn't focus on the love triangle in between the young ingenue, the rich aristocrat and the mysterious Phantom. Instead, it told an fascinating coming-of-age tale about a brave, talented woman.

The new Finnish non-replica production of The Phantom of the Opera goes back to the roots. Finnish National Opera's take on the Phantom's story is enjoyable for the sights and sounds, but it remains quite empty inside.

The Phantom of the Opera is a huge show, literally.

Finnish National Opera's big stage is really wide and deep, and the auditorium seats 1350 people. For the most part, set designer Teppo Järvinen does great job turning the vast stage into an opera house. Järvinen creates many beautiful scenes, such as Phantom and Christine's descent to the Phantom's lair via a series of stairways, the Phantom's underground lair itself with its chandelabras and vines, and the rooftop of the opera house with its huge angel statue. Combined with Timo Alhanen's lights, the sets leave some strikingly gorgeous impressions.

Marjaana Mutanen's costumes have their ups and downs. I like the Phantom's unique rock star meets goth meets hippie look, with his golden mask and leather gloves. Christine, then, could pop out a little more – now, with her plain white and black costumes, the leading lady feels a bit lost into the crowd. The ensemble costumes are nice but not especially memorable.

I really like the way the show portrays the opera house. Many scenes take place backstage, with ensemble members wandering around and sets being built as the managers read the Phantom's latest notes. The hustle and bustle brings life to the scenes. Not to mention it's rare to see an ensemble of this size onstage, so the crowd scenes are worth seeing for the spectacle alone.

But maybe the dancing scenes, with Osku Heiskanen's choreography, could be more impressive? The musical has plenty of ballet dancers in the ensemble. I think they should get more time in the spotlight.

Finnish National Opera has a large orchestra and a big choir. Andrew Lloyd Webber's music sounds really lush and really beautiful, grander than I've ever heard it. The musical is lovely to listen to.

But... In musicals, music and lyrics go hand in hand. So, the Opera's decisions to perform the musical in English bothers me.

Of course, Finnish National Opera usually performs operas in their original language, and it seems their initial plan was to hire an international cast for their new musical production. The Phantom cast, however, is mainly from Finland – save for the Christines, who are from Estonia and Sweden. The audience is also mainly Finnish. With all 70 000 tickets for the show sold out in advance, the production certainly doesn't have to advertise to foreign musical fans now.

So it's a mainly Finnish cast with a Finnish accent performing in English for a mostly Finnish audience (sort of like this blog, actually. Ha!).

I think it's a shame. Unlike classic operas, Phantom is usually translated into the local language when a new international production opens. I would have preferred to hear the world's favourite musical in my native language. I'm sure international audience members could've kept up with the plot by reading the excellent subtitles the Opera offers for all of their productions.

Looking past the smoke and the mirrors, the sights and the sounds, Tiina Puumalainen's direction isn't to my tastes. Director Puumalainen doesn't give the Phantom's story any truely unique twists. The show is nice to watch, but it doesn't really make me think or feel for the characters.

I have mixed feelings about the flow of the show. The first act moves forward rather smoothly, but during the last scenes of the second act, the focus is lost. Suddenly, I have a hard time following the characters' motivations.

The final scene feels especially confusing. You need to believe Christine really loves Raoul for the scene to work, but here, I felt none of that. Partially, that is because the Christine/Phantom/Raoul trio is not particularily well balanced.

Olli Tuovinen's Raoul was presented as an angry, overly confident young man who fails his fiancée in her moment of despair. Ilkka Hämäläinen's Phantom, though he sings beautifully, is no more attractive. His Phantom is as a repugnant recluse who feels childish joy in Christine's presence. Valid interpretations of the characters in their own right, but together and in the context of this production, they don't work out. Why would Christine bother despairing over these two? Just ditch the creepy guys and start a new life as some other opera house's star soprano!

Hanna-Liina Võsa's Christine is by far my favourite performance of the main trio. Võsa has a beautiful voice. Her Christine seems rather fragile and afraid, maybe a bit too much of a damsel in distress to my liking – but overall, she is lovely and sweet. She however doesn't make me feel Christine's character growth as strongly as some others. Christine's ultimate decision in the final scene feels unfounded. (Võsa by the way also plays Christine in the Estonian production, but I haven't seen her there. Wonder how different she is in that direction?)

I hear the alternate cast offers completely different takes of the main characters (read more in Finnish in Laura's review). Maybe I would have enjoyed them better.

On the positive side, Kaisa Ranta's Carlotta charmed me. A perfect prima donna, she delivers a hilarious performance with a fantastic voice. I adore her. The way she literally rolls up her sleeves during Il Muto to show the Phantom who's the boss is maybe my favourite detail!

Direction-wise, the show does have some clever little moments.

I especially like the bit with the Phantom composing his big opera after The Music of the Night. It's made clear the loud music plays in his head – so no one needs to wonder why his organ playing doesn't wake Christine up but the music box does. Another favourite moment is the Il Muto ballet, with the dancers stumbling onstage one by one, throwing their socks and dressing gowns into the wings as they rush to take their places.

I also enjoy the three operas-within-musical included in the show. They're especially fun to watch when you remember you're watching a musical production by Finnish National Opera. The Opera pokes a little fun at itself during the opera parodies.

Don Juan Triumphant, the Phantom's big work that's performed near the end of the show, amused me the most. The scene's deliberately modern visuals brought back childhood memories of the times my mom took me to see dance and opera at the National Opera. Little Siiri felt as confused by the productions we saw back then as the characters in the musical feel about Phantom's radical new piece.

Watching Finnish National Opera's production of The Phantom of the Opera, I felt happy and entertained. The show is nice and easy to watch, with some strikingly gorgeous visuals and beautiful music. But thinking the production over, there is not too much below the surface to really interest me.

It's a fine show to see once or twice, but I doubt it's anything to remember. I've another ticket in my pocket, but honestly, I'm already looking forward to seeing the Estonian production again instead.

Photos by Stefan Bremer.
Another review in English: I Must Give You My Thoughts

Monday, September 21, 2015

Haastattelu: Musikaalikääntäjä Marika Hakola

Parin viikon takainen kirjoitukseni musikaalisuomennoksista keräsi paljon näyttökertoja. Avasin tekstissä ajatuksiani hyvistä ja huonoista suomennoksista – mutta kirjoituksen julkaistuani tajusin, etten tiedä juuri mitään musikaalin kääntämisen käytännöstä. Miten musikaali muuttuu suomenkieliseksi?

Pyysin ammattikääntäjän kertomaan.

Kääntäjä Marika Hakola valmistui Tampereen yliopistosta vuonna 2007 pääaineenaan saksan kääntäminen. Hänen gradunsa käsitteli intertekstuaalisuuden kääntämistä Tanz der Vampire -musikaalin libretossa. Kun Tanz der Vampire sai Pohjoismaiden ensi-iltansa Seinäjoen kaupunginteatterissa vuonna 2011, vastasi Hakola musikaalin suomennoksesta.

Hakola on työskennellyt projektipäällikkönä käännöstoimistossa ja toimii tällä hetkellä yliopisto-opettajana Helsingin yliopiston nykykielten laitoksella, jossa hän suorittaa jatko-opintojaan. Hän on myös suomentanut Eclipsis ry:n järjestämiin musikaalikonsertteihin kappaleita useista eri musikaaleista.

Musiikkiteatteri on ollut Hakolan rakas harrastus lapsuudesta asti.

”Olin kahdeksanvuotias, kun näin ensimmäisen musiikkiteatteriesitykseni, Mustalaisruhtinatar-operetin Porin Teatterissa. Laulujen kääntämiseen kiinnitin ensimmäisen kerran huomiota teininä Disneyn elokuvia katsellessani”, hän kertoo.

Hakola tutustui Jim Steinmanin säveltämään, Michael Kunzen käsikirjoittamaan ja sanoittamaan Tanz der Vampire -musikaaliin ensimmäistä kertaa Itävallan Salzburgissa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden aikana. Tekstin sisältämät viittaukset toisiin teksteihin kiinnittivät Hakolan mielenkiinnon, ja musikaalista muotoutui gradun aihe.

”Mitä jos tällainen musikaali tulisi esitettäväksi Suomessa? Miten sen kääntäminen olisi edes mahdollista?” Hakola muistaa pohtineensa.

Vampyyreita kääntämässä

Kun Vampyyrien tanssia puuhattiin Seinäjoen kaupunginteatteriin, törmäsi ohjaaja Olli-Matti Oinosen työryhmä Hakolan graduun. Hakola oli graduaan varten kääntänyt musikaalin ilman loppusointuja, mutta Seinäjoelle häneltä pyydettiin uutta, alkuperäistekstin riimikaavaa noudatellutta käännöstä.

Hakola kertoo, että vampyyrimusikaalin kääntäminen oli hurja seitsemän viikon urakka. Musikaalin kääntämiseen olisi Hakolan mukaan hyvä varata vähintään kolmesta neljään kuukautta, mutta aikataulusyistä hän pääsi tarttumaan käännöstyöhön vasta harjoitusten alun jo lähestyessä.

Käännöksestä tuli kääntäjälleen ympärivuorokautinen seuralainen.

”Työstin suomennosta kaiken valveillaoloaikani. Kuuntelin musikaalia silloinkin, kun tein jotain muuta. Pidin jopa sänkyni vieressä muistiinpanovälineitä niin, että jos heräsin keskellä yötä ja ratkaisin jonkin riimiongelman, saatoin heti kirjoittaa sen ylös. Keskellä yötä, kun itsekriittisyys on matalimmillaan, saa joskus ihan käyttökelpoisia ideoita!”

Teos oli Hakolalle ennestään tuttu, joten rankka seitsemän viikon rutistus riitti laulutekstien kääntämiseen. Seuraavina vuorossa olivat puherepliikit, näyttämöohjeet ja pianopartituurin kirjoittaminen.

Käännöstyön aikana Hakola luetutti tekstiään ystävillään. Valmistuttuaan suomennos käännettiin osittain takaisin saksaksi ja lähetettiin musikaalin tuottajien tarkastettavaksi.

Tuottajien hyväksynnän jälkeen oli aika tehdä tekstistä musiikkiteatteria.

”Ensimmäisen kerran kuulin käännökseni jonkun toisen laulamana, kun kapellimestari Timo Ristilä ja korrepetiittori Jari Pylväinen lauloivat musikaalin läpi digipianon säestyksellä. Kahden baritonin tulkinnoissa Sarah’n ja Alfredin duetoista oli herkkyyttä kerrakseen”, Hakola nauraa.

”Tällaisessa testauksessa huomaa hyvin, jos tekstiin on jäänyt laulettavuuteen vaikuttavia virheitä.”

Käännöksen valmistuttua Hakola osallistui vielä musikaalin harjoituksiin. Hän toimi tekstiasiantuntijana, auttoi tarvittaessa työryhmää tekstin tulkinnassa ja korjasi suomennoksessa harjoitusten aikana ilmenneitä ongelmia.

”Muutoksia ei enää tullut paljoa, mutta esimerkiksi laulettavuutta parannettiin vaihtamalla muutamia äänteitä toisiin.”

Tavujen ehdoilla

Musikaalin kääntämisessä on tiukat reunaehdot. Jotta teksti pysyisi laulettavana, tavujen määrän täytyy vastata alkuperäistä, niiden pituuteen on kiinnitettävä huomiota ja painollisten sekä painottomien tavujen on osuttava oikeille paikoille. Jopa yksittäisiä äänteitä täytyy harkita, sillä toiset vokaalit ovat helpompia laulaa kuin toiset.

Lisäksi kääntäjän työtä ohjaa alkuperäisen tekstin riimikaava.

”Musikaalin kääntäminen riimittelemättä on toki mahdollista, mutta suomalaisissa teattereissa arvostetaan riimejä. Riimit tuovat tekstiin huumoria, yllätyksellisyyttä ja rytmiä. Lisäksi ne tekevät tekstin muistamisen näyttelijöille helpommaksi”, Hakola sanoo.

Loppusointujen lisäksi ongelmia voivat aiheuttaa lauluteksteissä käytetyt yksitavuiset sanat. Monet kielet vilisevät lyhyitä sanoja, joille on vaikea löytää vastinetta suomen kielen sanastosta.

”Törmäsin kerran listaan, johon oli kerätty kaikki suomen yksitavuiset sanat. Niitä oli vain pari kymmentä. Lisäksi osa lyhyistä sanoista ei ole musikaaleissa kovin käyttökelpoisia. Esimerkiksi sanalle luu tulee lyriikassa melko harvoin tarvetta!”

Teknisten vaatimusten täyttämisen lisäksi kääntäjä tulkitsee teosta. Mitkä ovat hahmojen motiivit, miksi he sanovat sanottavansa? Viittaako teksti itseensä tai muihin teksteihin?

”Taidetta saa kukin tulkita miten itse haluaa, mutta kääntäjän tulkinta on siinä mielessä erikoisessa asemassa, että hän jakaa oman näkemyksensä yleisön kanssa.”

Hyvän käännöksen merkit

Omiksi suosikeikseen musikaalikääntäjistä Hakola nostaa monia musikaaleja englannista saksaan kääntäneen Michael Kunzen ja Stephen Sondheimin musikaalit Sweeney Todd ja A Little Night Music suomentaneen Juice Leskisen.

Hakolan mukaan hyvän suomennoksen tunnusmerkistö on yksinkertainen: hyvä käännös on hyvää suomen kieltä ja kunnioittaa alkuperäisen tekstin sisältöä ja tyyliä. Jos suomennos on tehty riimikaavan mukaan, Hakola arvostaa täydellisten loppusointujen käyttöä. Täydellinen loppusointu alkaa aina painollisesta tavusta, puolisointu puolestaan rimmaa vain osittain.

”Moniin muihin kieliin verrattuna suomi riimittyy huonosti. Riimittely on paljon helpompaa esimerkiksi englannin ja saksan kielillä. Taitavimmat riimittelijät, kuten Juice, käyttävät kuitenkin aina täydellisiä loppusointuja”, Hakola kehaisee.

Hakola toteaa hyvän käännöksen olevan hyvä lähtökohta kaikille musikaalin työryhmän jäsenille.

”Käännös on pieni osa esitystä, mutta se on kaiken muun pohjalla”, hän toteaa.

”Mielestäni on tärkeää, että musikaalit nimenomaan käännetään eikä niitä esimerkiksi tekstitetä. Äidinkielisyys tuo sekä näyttelijöiden tulkintoihin että katsojien kokemukseen ihan eri tavalla tunnetta mukaan.”

Käännös ei Hakolan mukaan synny säe kerrallaan vaan kokonaisuutta ajatellen. Suomennettaessa alkutekstistä katoaa aina jotain, mutta mukaan voi myös tulla jotakin lisää.

"Alkuperäisen tekstin sanavalinnoista ei kannata pitää kynsin hampain kiinni, vaan on uskallettava mennä syvemmälle merkityksiin. Jos kirjailija olisi kirjoittanut tekstinsä suomeksi, mitä hän olisi sanonut?"

Kuva: Ari Ijäs.
Lue lisää: Marika Hakolan gradu Tekstien tanssi – Intertekstuaalisuuden kääntäminen Michael Kunzen musikaalilibretossa Tanz der Vampire. Kaikki, mitä haluat tietää Tanz der Vampire -musikaalista.

Wednesday, September 16, 2015

Stormskärs Maja

Please note: Åbo Svenska Teater invited me to see a preview performance of Stormskärs Maja for free.

Let's put it this way: Kristina från Duvemåla is Stormskärs Maja on steroids.

Or does the following sound familiar (warning: spoilers)? A woman marries a man in rural 19th century Northern Europe. The couple moves away from their community and starts a new life together, turning the wilderness into their home and welcoming new children into their family. Their life is filled with hardships: there's a fire on their homestead and one of their children dies in a tragic accident. Even so, the couple stays deeply in love with each other for years and years... until one of them, at a too early age, passes away.

Believe it or not, but I am not describing Benny Andersson and Björn Ulvaeus's epic musical Kristina. Myrskyluodon Maija (Finnish title) or Stormskärs Maja (Swedish title) is a popular Finnish musical. First premiered in 1991, it's composed by Matti Puurtinen and written by Jussi Helminen, based on Anni Blomqvist's series of novels. The musical tells a story of an Ålandish woman's life in time gone by.

What is wrong with us Nordics? Why do we enjoy tear-drenched musicals like this so much? Kristina draws big crowds in Stockholm right now, while in Finland Stormskärs Maja or Myrskyluodon Maija currently plays in two different theatres.

Though, to be fair, I have no right to criticise anyone about enjoying aforementioned pieces. I'm a huge Kristina fan, and I also had a lovely time watching Åbo Svenska Teater's new production of the beloved Finnish musical, now performed in Finland's second official language Swedish for the first time.

Thanks to Andersson's massive showtunes, Kristina's tragedies feel larger than life. Maja is more down-to-earth. Puurtinen's music is beautiful and light (listen to a sample: Maija and Janne's Wedding Waltz – not from the ÅST production). Though the story is in parts tragic, the musical is not heavy to watch.

Maja doesn't only share themes with Kristina. The two musicals also share the same problem. Both try to fit a thousand pages of narrative, a person's whole life, into two acts. Maja's arranged marriage turns into a love match before the leading couple's first duet is over. In ÅST, the musical's end feels especially rushed, packing decades of life into few short sentences. Yet during some earlier scenes, the tension is so slow the show feels quite boring.

What lifts ÅST's Maja above the source material's uneven pace is the unique way director Jakob Höglund brings the musical onstage. There are virtually no sets. The nature that surrounds Maja and her husband Janne's home on a remote island is brought to live via traditional theatre tricks – but all the magic that is usually hidden behind the scenes happens onstage, before the audience's eyes.

The ensemble portray both people and nature. They shake thin pieces of sheet metal for thunderstorm sounds and carries smoke machines around the stage for autumn mist. Real elements also enter the stage, fire and water are both used to an impressive effect. With adults playing newborn babies and the band moving around onstage, it's impossible to forget you're sitting in a theatre, watching a fictional story.

At the same time, the style is both distancing and enchanting. It leaves a lot of room for the imagination. A production like this could never work in a big theatre that seats a thousand, but it suits Finland's oldest theatre's intimate and beautiful 19th century stage perfectly.

Emma Klingenberg delivers a strong performance as Maja. She portrays a woman who doesn't let the misfortunes of life crush her spirit, and sings beautifully, too. Elmer Bäck as Maja's husband Janne feels more distant. His performance is nice to watch, but there's a bit too much rustic Prince Charming in the character for him to feel like a real, three-dimensional person.

Out of the ensemble, I want to give a shoutout to one of my all-time favourite actors, Anna Victoria Eriksson. She shines in her roles, whether playing Maja's older sister or one of her children. And what a voice. Listening to her, whether she's singing solos or a part of an ensemble, I'm always amazed.

In time for Finland's 100th birthday in 2017, Helsingin kaupunginteatteri will premiere a brand-new musical adaptation of Blomqvist's Maja novels. So Sweden, top that! You have one Kristina, but soon, we'll have two Majas.

Looking forward to that, I think this one is also worth seeing. The source material is far from perfect, but ÅST's deliberately stripped-down production is a fascinating theatrical experience.

Photos by Pette Rissanen.

Monday, September 7, 2015

Dr. Jekyll Returns

Please note: Jyväskylän kaupunginteatteri invited me to see the premiere of Jekyll & Hyde for free. The invitation was a thank-you for writing an article about the musical's history for the programme. When you go see the show, don't forget to buy one or three.

Before I delve into Jyväskylän kaupunginteatteri's new production of Jekyll & Hyde, I need to make a disclaimer. I've made it before, but it bears repeating.

I do not think Jekyll & Hyde, composed by Frank Wildhorn with a book by Leslie Bricusse and Steve Cuden, is a good musical. And yet, if you've read my blog for a while, you know I also call Jekyll & Hyde one of my top three favourite musicals of all times.

That is solely because of Turun kaupunginteatteri's 2013–14 production, directed by Tuomas Parkkinen. That production did the impossible: it turned a terrible script into a magical experience that has haunted and inspired me ever since. It wasn't by any means perfect, but somehow, the elements clicked together so well that the whole was ten times more than the sum of its parts. With tweaks and additions to the script, with unique directional choices and top-notch casting, and with help from gorgeous visuals, Parkkinen was able to lift the production way, way above the mediocre source material.

After seeing the Turku production, I've been watching bootlegs to find another Jekyll & Hyde I'd really enjoy. So far, no such luck. The productions I've watched are laden with directional clichés and tacky performances – and yet, I keep watching. I know there is potential. I want to see the show saved again. It's a true love-hate relationship with a strong obsessive streak.

This autumn in Finland, the miracle almost happens again. Jyväskylän kaupunginteatteri's Jekyll & Hyde avoids many of the clichés and does many things right. And yet, it is no more than a good production of a lacking musical.

Let's again start with the bad things.

Jyväskylän kaupunginteatteri's Jekyll & Hyde is imbalanced. The first act is moves at a good pace, it's filled with interesting details and fun to watch. The second act falls quite flat. After the intermission, the show suddenly feels slow, boring and laughably melodramatic, even for the gothic horror genre.

I was especially disappointed with the scene that culminates the second act, Jekyll and Hyde's duet Confrontation.

A duet in between two sides of the same man, it's a hard scene to get exactly right – but it's as if this production didn't even try. Common tricks for distinguishing whether it's Jekyll or Hyde singing include changing the lights or the actor varying his posture or even flipping his hair back and forth... Here, none of that. I suppose leading man Henri Halkola did his best, but even so, I really had a hard time telling which one was supposed to be singing.

Actually, Confrontation was not the only time I had difficulties telling the titular characters apart. Maybe director Anssi Valtonen was trying to make a point, underlining the two-sides-of-the-same-coin aspect of the characters – but I believe a more clear distinction would work better onstage.

Then the good things.

Saara Jokiaho and Maria Lund as Jekyll and Hyde's respective girlfriends, the upper-class Emma and prostitute Lucy, add as much personality and thought into their underwritten characters as humanly possible. The female leads are in a perfect balance, both shining but neither overshadowing the other. One of the finest Emma and Lucy duos I've had the fortune of watching.

I also really enjoyed Hannu Lintukoski's Utterson. In international productions, Jekyll's friend and lawyer is too often portrayed as a living, breathing piece of scenery Jekyll can open his heart to. Luckily not here! Lintukoski's performance is a good mix of comic relief and old-fashioned gentleman, calm manners and heartrending worry for his friend. Loyal to the very end, everyone would be lucky to have a friend like him.

The show looks lovely. Marjatta Kuivasto's sets and Merja Levo's costumes create a pretty, steampunk-inspired world for the characters to explore. I especially like Emma's bright turquoise costume and pilot glasses perched on top of her hat. The often overshadowed character makes a visual impression from the first moment. Just by looking at her, you can tell she spends her free nights cruising the streets of London in her state-of-the-art steam-powered car!

The direction emphasises some aspects that usually get overshadowed. I especially liked Hyde and Lucy's relationship... though I wonder if like is the right word to use. I mean to say I was both terrified and fascinated. Hyde's calm abuse is scary to watch. I also applaud Halkola's efforts at painting Jekyll as a three-dimensional character, with both good and bad qualities, though his hands are somewhat tied by the script's Henry Jekyll is a perfect saint point of view.

The first act has a perfect light tongue-in-the-cheek tone. The show doesn't take itself too seriously and is peppered with dashes of humor. For me, that's the best way of making a heavy melodrama like this enjoyable.

I'm glad I saw Jyväskylän kaupunginteatteri's production of Jekyll & Hyde. I will go see it again.

I can tell the creative team has thought about the story a lot, the production is clearly made with love. It's a fine take on the source material – but in the end, my problems with said source material hinder my enjoyment. The show is well worth seeing for all its good aspects and very entertaining, more entertaining than any of the international bootlegs I've watched. But it's still Jekyll & Hyde the musical.

For better and for worse.

Edited to add 2/12/2015: I'm having second thoughts. Read my addendum to this review.

Photos by Jiri Halttunen.
Keskisuomalaisen kriitikko Aino Martiskainen tylyttää tiukasti – mutta aiheesta. Mielipiteeni käsikirjoituksesta tiivistyvät täydelleen Martiskaisen arvostelussa.
Suomeksi muissa blogeissa: Melodrama and Sweet Champagne, One Night in Theatre, Varje dag är en dag för musikaler

Sunday, September 6, 2015


Dear international readers: this post is about Finnish musical translations. It's inspired by a new Finnish production of A Little Night Music. Read more about that in English.

Miten ihana, miten harvinainen tunne oli istua Tampereen Työväen Teatterin Desirée – Pieni yösoitto (A Little Night Music) -ensi-illassa Juice Leskisen kääntämiä Stephen Sondheimin lyriikoita kuuntelemassa.

Musikaalihahmoilla oli toisilleen ja yleisölle paljon kerrottavaa. Laulunsanat vilisivät sisältöä, asiaa, huumoria, kaksoismerkityksiä. Katsoja sai oikein odottaa, mitä laulussa seuraavaksi sanotaan. Penkissä ei tarvinnut kärvistellä myötähäpeän kourissa eikä naureskella tahattoman kaksimielisiä sanavalintoja. Sen sijaan sanottua täytyi ajatella ja pureskella.

Fiilis oli outo. Keskimääräisen suomalaisen musikaalikäännöksen voi nimittäin päästää toisesta korvasta suoraan toisen kautta ulos juuri mitään menettämättä. Kovin usein suomennos tarjoaa oivallusten sijaan itsestäänselvyyksiä.

Esimerkki. Monet fanit riemuitsivat Kansallisoopperan erikoisesta päätöksestä jättää Oopperan kummitus -musikaali kääntämättä. Mielestäni reaktio kertoo paljon siitä, millaiseksi suomalaisten musikaalikäännösten laatu koetaan.

Toki musikaalien alkuteksteissäkin on hurjia eroja. Esimerkiksi Sondheim tai Tim Rice tarjoilevat kuuntelijalle lyyrisiä koukkuja, kun taas vaikkapa säveltäjä Frank Wildhornin Jekyll & Hyde -työpari Leslie Bricusse luottaa musiikin voimaan ja täyttää laulut latteuksilla. Mielestäni jälkimmäisen kaltaisessa tapauksessa on hyväksyttävää, jos taitava kääntäjä jopa lisää tekstiin hieman sisältöä.

Käänteinen ilmiö on kuitenkin yleisempi. Jo alkujaan löysähköt tekstit löystyvät usein suomennettaessa entisestään, ja vähäisetkin syvällisyydet muuttavat muotoa ja katoavat. Ammattikääntäjiä käytetään ikävän harvoin tehtävässä, joka kuuluisi antaa heidän käsiinsä joka kerta.

Otetaan esimerkiksi vanha inhokkini, Jukka Virtasen Les Misérables -käännös. Kääntäjä Kristiina Drewsin kanssa useita musikaaleja suomentanut Virtanen on monen mielestä lahjakas sanoittaja ja minunkin mielestäni koomisten musikaalisanoitusten konkari – esimerkiksi Virtasen Chicagossa on monta hykerryttävän hauskaa heittoa. Mutta kun samalla hupityylillä ei millään voi painaa kolme- ja puolituntisen kurjuuden ylistyslaulun lävitse. En vieläkään ymmärrä, miten kyseinen räpellys on kehdattu esittää ammattilavoilla jo kahteen kertaan.

Virtasen Kurjissa barrikadilla koetaan yllättäviä eroottisia hetkiä.

Tämä ei ole yksittäistapaus. Tuntuu, että tyylitaju on suomalaisella musikaalikäännöskentällä keskimäärin kadoksissa.

Ja kun tällaista puuroa syötetään yleisölle tarpeeksi paljon, ei enää osata vaatia parempaa. Aamulehden kriitikko Anne Välinoro ampuu täyslaidallisen Juicen Desirée-käännöstä suomiessaan:
Joku tässä kuitenkin nyt tyylillisesti mättää. Väitän, että vika on pitkälti Juicen käännöksen ja sanoituksen. Välillä repliikit on lastattu umpitäyteen, välillä asiat sanotaan töksäyttäen ja alapäävireisiä mauttomuuksiakaan kaihtamatta. (Aamulehti)
Uskomatonta puhetta.

Desirée-käännöksessään englannin kielen kääntämistä opiskellut Juice yrittää esittää suomeksi Stephen Sondheimin polveilevat, monimielisyyksiä pursuavat alkuperäislyriikat. Tietenkään joka säe ei ole täydellinen. Paljon jää suomeksi sanomatta ja moni ajatus muuttuu matkan varrella – mutta Juice tekee silti todella hienoa työtä taidokkaista sanoituksistaan tunnetun Sondheimin tekstiä suomeksi tulkitessaan.

Väittääkö Välinoro siis tosissaan, että Juicen olisi pitänyt meitä yksinkertaisia suomalaisia varten yksinkertaistaa ja sensuroida alkutekstin sisältöä?

Ei puhenäytelmäänkään mennä tuijottamaan näyttelijöitä lasittunein silmin vuorosanoista välittämättä ja toivota sitten lopuksi, että hahmoilla olisi ollut vähemmän sanottavaa. Ihmeellistä, että tällaista tyhmistämistä suorastaan kaivataan musikaaleilta.

Minä väitän, että tässä maassa ollaan yksinkertaisesti kriitikosta rivikatsojaan niin tottuneita kelvottomiin ja kädenlämpöisiin käännöksiin, että hyvän käännöksen kuunteleminen tuntuu työltä. Kas kun sitä pitää todella kuunnella. Keskittyä ja ajatella. Hyvin käännetty musikaali ei ole pelkkää musiikki-ilottelua, vaan kappaleiden sanoista voi – hyvänen aika sentään – paljastua syvällisiä ajatuksia! Tämä on niin harvinaista, että se hämmentää jopa ammattiarvostelijan.

Haluaisin siis esittää kaikille suomalaisille teattereille pyynnön: panostakaa musikaalikäännöksiin.

Osaavien tekijöiden puutteesta ei ole kyse. Juice on poistunut keskuudestamme, mutta taitavia kääntäjiä löytyy maastamme kyllä. Itse haluaisin nostaa hattuani Seinäjoen kaupunginteatterissa esitetyn Vampyyrien tanssi -musikaalin kääntäneelle Marika Hakolalle. Hakolan upeaa käännöstä kuunnellessani unohdin täysin, ettei musikaalia ollut alun alkujaan kirjoitettu suomeksi.

Hyvä käännös ei ole ylimääräinen menoerä vaan tärkeä tapa tehdä alkuperäisteokselle oikeutta suomalaisen yleisön korvissa.

Panostakaa siihen.

Loppukaneetti: myönnän, että aina en välitä tekstistä. Juuri viime kuussa Rocky-musikaali tärähti suoraan sydämeen ilman yhtäkään ymmärrettyä lyriikkaa. Olkoon tämä säännön vahvistava poikkeus – ja jos Rocky joskus tuodaan Suomeen, se on paras kääntää tavattoman huolellisesti, jotta minäkin viimein ymmärrän!

Night Music

Please note: Tampereen Työväen Teatteri invited me to see the premiere of this production for free.

A Little Night Music – or, in Finnish, Desirée – Pieni yösoitto – is a hard musical to summarise. I think the best way to go is a chart. I already used this in my preview post of Tampereen Työväen Teatteri's new production of the show, but I shall recap here.

Take this combination of characters, enclose them in a country manor for a weekend, and see what happens.

A Stephen Sondheim musical based on Ingmar Bergman's movie Smiles of a Summer Night, A Little Night Music is sort of a romantic musical farce with a cutting edge – whipped cream mixed with razorblades, it has been described. The characters are all looking for love, and everyone feels trapped in their own way. Finally, the tensions unravel during a midsummer night.

I'm not a big Sondheim buff, but A Little Night Music is actually one of my all-time favourite musicals. I'm glad to see it return to Finland.

And as always with favourite things, let's discuss the bad things first.

My biggest problem with Tampereen Työväen Teatteri's production is the characterisation of Anne Egerman. Anne is middle-aged Fredrik Egerman's 19-year-old wife. The bubbly young woman charms the whole Egerman household: Henrik, Fredrik's son from a previous marriage, is also head over heels in love with her.

Anne is written as childish and immature, but sadly, Miika Muranen's direction turns her into a brat. Anna-Elisa Hannula is lovely whenever she has a somber moment, but those are few and far in between. For the most part, she is no more than an annoying kid. I really don't get what the Egerman men see in her.

In general, Muranen's direction underlines certain jokes and parts of the script too heavily. During some scenes, it felt like the director didn't quite trust the text. A shame, since Juice Leskinen's Finnish translation of Hugh Wheeler's book and Stephen Sondheim's lyrics is a fine one and could certainly get the point across without any extra action.

In the premiere, the first half of the first act still felt a little clumsy, I guess simply because of opening night nerves. The further the show progressed, the better it got. Things were underlined less, the pace got faster.

By the end of the first act, I was laughing out loud, and by the end of the second one, wiping tears. During the second act, I don't think I stopped to mentally nitpick once. I just watched and enjoyed.

The cast is a perfect fit. Sparks fly in between the leading couple, Veeti Kallio's Fredrik and Petra Karjalainen's Desirée, and the secondary couples deliver too. Not to mention the choir, commenting on the follies of the idle upper class leads with a beautiful mix of voices.

Once again, my favourite actor Severi Saarinen is fantastic in his role, this time as the timid and inhibited priest-to-be Henrik. I believe he could act whichever part and I would be completely invested – of course he turns Henrik, a character I didn't much care for before, into one I cannot tear my eyes off of. Exactly what I expected would happen, really.

Another true highlight is Tuire Salenius's Madame Armfeldt. The character doesn't have plenty of time onstage, but Salenius makes every second count, timing her jokes perfectly. Love her!

Visually, the production is stunning. I was amazed from the very first minute. Tarja Lapintie's costumes with their delicious candy colours, Eero Auvinen's beautiful lights and Hannu Lindholm's grand sets bring a bright dash of midsummer magic into the darkening autumn.

I applaud Tampereen Työväen Teatteri for choosing A Little Night Music as their big musical for the autumn of 2015. It's clever, funny, touching, brilliant, and – apart from a couple of nitpicks – beautifully executed.

I've a feeling I'm going to watch the musical several times more. And if you happen to be visiting Tampere this autumn, I recommend you'll take a look too.

Photos by Kari Sunnari.
Lisää Juicen käännöksestä suomeksi.
Lue myös Katrin, Lauran ja Tallen arvostelut.