Tuesday, September 24, 2024

Joyride

I love musical theatre that makes me think.

You might assume that means I mainly enjoy composers known for their complex scores and themes – think of, say, Stephen Sondheim or Dave Malloy. And I do enjoy them! But oftentimes, you can find a lot to think about in other kinds of musicals, too.

For example, lately, my mind has been occupied trying to answer the following question:

How on earth did they manage to screw up the Roxette jukebox musical in Malmö Opera?

In the middle with the guitar, Sara Stjernfeldt as Stella
Photo by Jonas Persson

Many musical fans look down on jukebox musicals (= musicals that are created using pre-existing songs instead of newly composed music), and I used to be like that, too – but over the years, I've grown to love them.

Though it was Mamma Mia! in 1999 that started the still ongoing wave of jukebox musicals in the West End and on Broadway, different works of musical theatre have been making use of pre-existing hit songs for literally hundreds of years, so jukeboxes are actually an integral part of the history of musicals as a genre. Besides that, they're also a lot of fun! Mamma Mia!, Moulin Rouge!, Rock of Ages, & Juliet, En del av mitt hjärta... Sometimes, all you need is a bunch of pop songs clumsily inserted into a silly story to cheer you up.

Jukeboxes won me over for good in the last days of 2019, when I went to see the Swedish musical movie En del av mitt hjärta, a romantic comedy told via beloved Swedish pop artist Tomas Ledin's songs. As the movie opened with an absolutely cringeworthy scene where a teenage party turned into a housefire, I felt like I was being presented with a choice: I could either refuse to meet the movie at its own level and have the most miserable two hours ever, or I could embrace the camp, choose joy instead of cringe, and have a blast.

I chose the latter, had the time of my life, saw the movie six or seven more times, and spent the first two years of the pandemic listening to literally nothing but Tomas Ledin.

I'm sharing this experience because it made me understand how essential refusing to take yourself seriously really is when it comes to jukebox musicals. As a genre, all musicals are inherently melodramatic and over-the-top. Bursting into song whenever you feel a big feeling is extra, there is no way around it. And when the song you're bursting into happens to be SOS by ABBA... That's pure camp, and it's best enjoyed when both the people creating the jukebox musical and the people watching it are open to that.

In my opinion, as far as jukebox musical movies go, both Mamma Mias and aforementioned En del av mitt hjärta nail this balance: it's impossible to watch them without understanding that the people who made them had their tongues firmly in cheek the whole time, and that's exactly what makes them so entertaining. Of course these types of musicals aren't going to be the next Les Misérables or Hamilton, and it's fine, because they're not trying to be. They're just doing their own thing, trying to make you feel happy and nostalgic for a while, and it's fine.

So, having enjoyed all these musical romps based on Swedish pop, I was excited to see what kind of a story Malmö Opera's brand-new musical Joyride would tell via Roxette's songs. Surely, it shouldn't be too difficult to create a fun musical, something with plenty of romance and a bit of heartbreak until the inevitable happy ending, based on their hits?

Well.

Photo by Martin Paulsson

Malmö Opera has been marketing Joyride the musical as a feelgood experience. That's exactly the type of jukebox musical I tend to enjoy. So why did I leave the theatre feeling nonplussed instead of, well, good?

Besides Roxette's music, Joyride is also based on the novel Got You Back by Jane Fallon, adapted for the stage by Klas Abrahamsson and Guy Unsworth and directed by Unsworth. I haven't read the original novel, but I assume the gist is identical to the musical: our heroine Stephanie finds out her long-time partner Joe has been cheating on her with another woman called Katie – whom she decides to contact, suggesting that the two women team up to take their revenge on Joe. They start playing all sorts of tricks on him, working their way towards a grande finale where they'll both appear at his birthday party, dressed in matching outfits.

Just based on that short synopsis, I think there are three feelgood ways this story could end:

1) Stephanie and Katie fall in love with each other while planning their revenge, ditch Joe, and become a couple.

2) Stephanie and Katie become best friends, ditch Joe, and start some girlbossing business or other venture together.

3) Stephanie and Katie decide they don't mind sharing Joe after all, and the three live happily ever after in a ménage à trois.

So, which one is it? Spoilers: none of these. Instead, it ends with Stephanie agreeing to marry Joe, then cheating on him, then leaving him at the altar, then the couple's teenage daughter (rightfully!) yelling at her parents for not thinking about her best, and finally, Stephanie and Katie reflecting the way Stephanie's behaviour has sabotaged their budding relationship. The revenge at the birthday party is never enacted. There's no happily ever after for anyone either, no undying love or friendship. Just a broken family, difficult conversations, and a vague hope that maybe one day Stephanie and Katie can manage to become friends again. And then the show ends with a huge megamix encore that, after all that has happened, feels quite out of place.

To use an academic term: the vibes are off.

Alexander Lycke as Joe with Marsha Songcome as Katie
Photo by Martin Paulsson

To get to the heart of the problem with Joyride, let's take a look at the character of Joe, and his dreams. 

At the beginning of the musical, we learn that Joe has two passions in life: cheating on his partner, and cows. He's a veterinarian who likes working with cows so much, he claims he'd rather die than switch them for pampered city poodles. We're shown that his work days entail sticking his hands inside cows until he's got blood up to his elbows, and apparently, that's exactly how he likes it.

In the second act, Joe then makes the choice to abandon his beloved cows for the benefit of his upcoming marriage and starts working with tiny little dogs at a city clinic instead. This depresses him, and he sings a ballad while mournfully staring at plastic dog props. It's delivered earnestly, which actually makes it pretty funny. It's a silly juxtaposition, the motivation for this big musical number essentially being that the character feels sad about not getting to give C-sections to cows anymore – a noble ambition, to be sure, but also an absurd one.

That's, however, not the end of that, and this is where it gets confusing. A bit after the plastic dog scene, there's a completely serious, not-a-trace-of-irony-to-be-found-anywhere bit of dialogue where Stephanie tells Joe she liked him better before, when he still worked in the countryside chasing his dreams.

What dreams? The dreams of putting his hands inside cows? Wait – am I supposed to be taking this seriously?

Sitting down to watch this musical, I was so ready to embrace all the camp and silliness it was going to throw my way. But trying to mentally undo that attitude and start taking it all seriously instead... I can't say I was prepared for that.

It's like the musical has an identity crisis. It starts out as a straightforward farce where two gorgeous women mess with their cheating cow doctor of a man. The characters are caricatures and we get to enjoy their antics. Then, in the second act, the musical morphs into a messy drama where everyone has to grapple with the consequences of their silly actions and where the characters have real, hard conversations about their farcical lives. It's a mashup of two different genres of theatre that have nothing to do with each other, and the combo left me feeling puzzled. Does this musical even know how it wants its audience to feel?

I'm not saying feelgood jukebox musicals can't have their serious moments. Of course they can, just think of The Winner Takes It All in Mamma Mia!. But Mamma Mia! still ends with a wedding and a happily ever after. It knows how to balance the sincere with the lighthearted, and it makes sure that in the end, the happy feelings override everything else. Joyride doesn't.

As I mentioned earlier, Joyride's story is based on a novel. Maybe it was a bit overambitious of the creative team to try and include both pre-existing music and a pre-existing story in the same musical – and who knows, maybe they would have preferred a cheerier ending but were contractually obligated to stick to what's written in the book, if they wanted to use it at all?

If that's the case, to be honest, I think they should have ditched the book as a basis altogether and come up with another story. This is not called Got You Back the Musical after all, this is Joyride the Roxette musical, and I'm not so sure the story they chose serves the purpose of giving Roxette fans and musical enthusiasts the best possible night at the theatre. All the hits are there, sure, and they're performed beautifully. That may well be enough for many people. But wouldn't everybody feel even more satisfied if those hits were used to tell a real feelgood story?

And then, to make the matters worse, there's the relentless queerbaiting.

It must have been love..?
Marsha Songcome as Katie and Jessica Marberger as Stephanie
Photo by Jonas Persson

Here's how Dictionary.com defines queerbaiting:
"The term queerbaiting refers to the practice of implying non-heterosexual relationships or attraction (in a TV show, for example) to engage or attract an LGBTQ audience or otherwise generate interest without ever actually depicting such relationships or sexual interactions."
The way BBC's Sherlock depicts the relationship between Sherlock and Watson is an especially egrecious example of this – but I feel like what Joyride does with Stephanie and Katie could also be included next to that definition as a textbook example.

To make this easier to understand, let's imagine a musical or a movie where a man and a woman – let's call them Jack and Rose – find themselves in the following situations:
  • Jack and Rose are at a bar discussing an important matter. It's Valentine's Day and the bartender thinks they're on a date, so he comes to serenade them with his guitar.
  • Rose tells Jack that she's into astrology and she can see their zodiac signs are a perfect match for each other.
  • Jack's daughter remarks that she's never seen Jack laugh like he does with Rose. Rose and the daughter start trusting each other and enjoying each other's company. 
  • Jack's daughter tells Rose that since Rose can't have children of her own, she should consider marrying someone who already has a child.
  • Jack tells Rose that though being cheated on has been the worst time of his life, it has also given him something valuable: Rose.
  • Rose sings a sad breakup song after Jack abandons their plans and decides to go back to his former spouse.
Now, after all that, do you think the scriptwriters are trying to hint at something? Might Jack and Rose be falling in love with each other? Do you think they're going to become a couple at the end of the story?

What if Jack and Rose are called Stephanie and Katie instead? Should the scenes on that list suddenly be interpreted differently when they're about two women instead of a man and a woman?

Sometimes, what looks like queerbaiting may be done for other reasons. For example, a story being written or set in a time or a place where homosexual relationships are illegal might explain why a queer romance is only hinted at. But Joyride doesn't take place in any such era. Instead, it's got no less than three queer side characters, one of whom even gives Stephanie relationship advice, using her own failed lesbian romance as a cautionary tale – though I think it's worth noting that apart from one throwaway joke, none of these side characters are actually shown to engage in romantic relationships, either.

It feels distasteful to me that Joyride spends so much time hinting at a romantic relationship between the leading ladies but doesn't deliver anything. And try as I might, I do not understand why they are doing this. Surely everyone agrees by now that queerbaiting is bad and doesn't work as a marketing tactic? Certainly, if they're intent on telling a heterosexual story here, not hinting at a lesbian romance at all would upset both LGBTQIA+ people and their allies and homophobes less than putting all these little winks in the show but not committing to it.

Compared to queer men, queer women are underrepresented in musical theatre. Having the leading ladies confess their love for each other would have been a genuinely nice and refreshing way to end this story. I'll admit it, I took the bait! I thought there was no way that in 2024, they would include all those hints but not even have them kiss on the cheek in the end.

Not a very feelgood thing to do, in my opinion.

Are we feeling good yet!?
Photo by Jonas Persson

So, why exactly am I so upset about the plot of this jukebox musical that I've written this many words about it, and I'm still not done?

Because I'm frustrated. Because as a musical fan, it's much more annoying to see something like this than it would be to see a show that's a complete trainwreck from start to finish.

The thing is, Joyride is very close to being a good jukebox musical. Everything but the script is just fine: the cast, the orchestra, the visuals, the choreography... Even the first act of the story is mostly all right, it's only in the second act where it starts taking itself all too seriously and thus goes off the rails. In short, you have all the ingredients of a fun musical here, it's just the recipe that is wrong.

(Or everything is almost fine, I should say. I've two things to criticise that don't have to do with the script. One: the song arrangements and sound mixing could've used a bit more variety, more calm moments to contrast with all the big and bombastic show numbers – though I'm sure everything sounding a bit same-y was exacerbated by the acoustics of the house and me sitting too close to the speakers; I remember feeling the same way about the music when I saw Så som i himmelen in the same theatre. Two: you simply cannot cast Partik Martinsson and not give him anything to sing in the performances where he is not stepping in as the male lead. Seriously. What were they thinking!!)

And the most frustrating thing, I think, is that this would've been relatively easy to fix. Just let it be a full-blown farce from start to finish. Let the characters remain caricatures all the way through and let there be no real-world consequences for their dumb actions. Maybe add a couple of doors for people to barge in and out of at inopportune moments. Have a little heartbreak and a little angst along the way, but forget the serious arguments. Do not queerbait. And give us a happy ending!

Oh well. I said I love musical theatre that makes me think, and here I am, four days later, still thinking about why and how this show failed to make me happy. Not the exact experience I thought I was going to get with a Roxette jukebox musical, but I guess I'll take what I can get.

Monday, November 27, 2023

Pieni pohjoismainen hintavertailu

Helsingin kaupunginteatteri julkisti tänään musikaalifanien piireissä pitkään ja innokkaasti spekuloidun uutisen: Moulin Rouge! -musikaali saa Suomen ensi-iltansa HKT:n suurella näyttämöllä elokuussa 2024.

Kyseessä on yhteispohjoismainen tuotanto, joka on tänä syksynä jo ehtinyt saada ensi-iltansa Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Helsingissä nähdään siis ensi vuonna samalla tavalla ohjattu, lavastettu ja puvustettu esitys kuin muissakin pohjoismaisissa pääkaupungeissa, näyttelijät pukujen sisällä vain vaihtuvat.

Tämä tarjoaa meille herkullisen tilaisuuden pieneen hintavertailuun. Kuten edellä avasin, kaikissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa on myynnissä tismalleen sama musikaalituote. Miten tämä tuote on eri maissa hinnoiteltu?

Olen jättänyt vertailusta pois dinner & show -liput, hotellipaketit, ryhmäalennukset ynnä muut pakettitarjoukset käsiohjelman ja mahdollisesti jotain muuta ekstraa sisältäviä VIP-lippuja lukuunottamatta. Vertailun hinnat ovat perushintoja eikä niissä oteta huomioon alennuskampanjoita. Valuuttamuunnoksiin käyttämäni kurssit ovat maanantain 27.11.2023 keskikursseja.

 

Hey, must be the money! Moulin Rougea ruotsalaisittain. Kuva: Mats Bäcker


Moulin Rouge!, Chinateatern (2Entertain & Vicky Nöjesproduktion), Tukholma

  • VIP (sis. käsiohjelman, juomalipun ja paikan keskipermannolla) 
    • 1 395 SEK
    • 121,99 €
  • Premium (keskipermannon rivit 6–11) 
    • 1 095 SEK
    • 95,76 €
  • Kategoria A (keskipermannon rivit 3–5 ja 12–15 sekä permannon laitojen rivit 10–17)
    • 995 SEK
    • 87,01 €
  • Kategoria B (keskipermannon rivit 1–2, permannon laitojen rivit 5–9 ja parven rivit 1–4)
    • 895 SEK
    • 78,27 €
  • Kategoria C (parven rivit 5–11)
    • 695 SEK
    • 60,78 €
  • Kategoria D (parven rivit 12–15) 
    • 555 SEK
    • 48,53 €
  • Kategoria E (parven rivi 16, rajattu näkyvyys) 
    • 395 SEK
    • 34,54€

 

Moulin Rouge!, Chateau Neuf (Taran), Oslo

  • Pöytäpaikat näyttämön vieressä 
    • 1 325 NOK
    • 113,40 €
  • Istumapaikat katsomossa, kategoria 1 
    • 1 070 NOK
    • 91,58 €
  • Istumapaikat katsomossa, kategoria 2 
    • 920 NOK
    • 78,74 €
  • Istumapaikat katsomossa, kategoria 3 
    • 825 NOK
    • 70,61 €
  • Istumapaikat katsomossa, kategoria 4 
    • 555 NOK
    • 47,50 €

 

Moulin Rouge!, Falkonersalen (One & Only Musicals), Kööpenhamina

  • Diamond (sis. teosesittelyn, käsiohjelman/kirjasen, lasillisen kuohuvaa ja istumapaikan)
    • 1 298 DKK
    • 174,08 €
  • Lipputyyppi O 
    • Ke–to 978 DKK
    • Ke–to 131,16 €
    • Pe–su 1 048 DKK
    • Pe–su 140,55 €
  • Lipputyyppi A+ 
    • Ke–to 848 DKK
    • Ke–to 113,73 €
    • Pe–su 918 DKK
    • Pe–su 123,12 €
  • Lipputyyppi A 
    • Ke–to 698 DKK
    • Ke–to 93,61 €
    • Pe–su 768 DKK
    • Pe–su 102,10 €
  • Lipputyyppi B 
    • Ke–to 548 DKK
    • Ke–to 73,49 €
    • Pe–su 618 DKK
    • Pe–su 82,88 €
  • Lipputyyppi C (pyörätuolipaikat) 
    • Ke–to 448 DKK
    • Ke–to 60,08 €
    • Pe–su 468 DKK
    • Pe–su 62,77 €
  • Lipputyyppi D 
    • Ke–to 298 DKK
    • Ke–to 39,97 €
    • Pe–su 348 DKK
    • Pe–su 46,67 €

 

Ennen kuin paljastan loppuhuipennuksena Helsingin kaupunginteatterin hinnaston, haluan nostaa esille erään seikan – tosin sillä varauksella, että en ole pohjoismaisten teatterien nauttimien julkisten tukien asiantuntija. Olen tehnyt parhaani asian varmistamiseksi, mutta jos joku tämän tekstin lukija tietää minun olevan väärässä, toivon, että virheeni korjataan kommenteissa pikavauhtia.

Käsitykseni tilanteesta on kuitenkin seuraava: edellä mainitut teatterit ovat kaikki tuottaneet Moulin Rougensa yksityiseltä pohjalta. Toisin sanoen kotoinen HKT:mme on vertailun ainoa säännöllistä valtiontukea nauttiva taidelaitos.

Katsotaanpa sitten niitä hintoja.


Moulin Rouge!, Helsingin kaupunginteatteri, Helsinki

  • VIP (sis. käsiohjelman ja paikan keskipermannon riveillä 5–7) 
    • 102 €
  • Peruslippu 
    • 92 €
  • Näkörajoitteiset aitiopaikat parvella
    • 22 €
  • Opiskelijalippu (saatavilla vain ma–to) 
    • 46 €
  • Eläkeläislippu (saatavilla vain ma–to) 
    • 89 € 

 

Jokainen teatteri hinnoittelee totta kai tuotteensa ennen kaikkea sen mukaan, missä se arvioi oman yleisönsä kipurajan kulkevan, mutta tästä vertailusta herää silti muutamia ajatuksia. Niistä seuraavaksi.

Vertailun teattereista HKT erottuu kahdella tavalla: toisaalta se on ainoa, joka tarjoaa opiskelija- ja eläkeläisalennuksia (vaikka joku minua ilkeämpi ihminen voisikin nimittää arki-iltojen kolmen euron eläkeläisalennusta silkaksi pienituloisille eläkeläisille vittuil... enpä taidakaan jatkaan tätä ajatusta loppuun.) Toisaalta se on ainoa, jonka koko katsomo eturivistä aina parven takaosaan on hinnoiteltu yhdeksi ja samaksi hintaryhmäksi, à 92 €.

Tai no, onhan siellä vähän variaatiota. HKT:n permannon keskellä ovat perushintaa kalliimmat VIP- ja dinner & show -vyöhykkeet, ja näkörajoitteisilta aitiopaikoilta pääsee köyhäkin kurkistelemaan näyttämön tapahtumia. Näitä aitiopaikkoja on katsomokartasta laskettuna 14 kpl per esitys. Suuntaa-antavan Lippupiste-haun perusteella ne vaikuttavat jo myyneen melkein kaikista Moulin Rouge! -esityksistä loppuun.

Oli miten oli, minua kylmäisee huomata, miten paljon HKT:ia paremmin vertailun muut pohjoismaiset teatterit ottavat huomioon vähemmän varakkaat asiakkaansa. Ei niissäkään halvoilla hinnoilla juhlita, mutta sataa euroa lähestyvien helsinkiläisten peruslippujen rinnalla alta viisikymppiä Tukholman takarivistä alkaa vaikuttaa ihan kivalta diililtä.

En käy tässä väittämään, että olisi mikään tasa-arvon riemuvoitto mahdollistaa pienituloisille katsojille pääsy takaparvelle siinä, missä hyvätuloiset nautiskelevat etupermannon näkymistä – mutta on se kuitenkin tasa-arvoisempaa kuin se, ettei pienituloisille musikaalien ystäville ole muutaman näkörajoitepaikan lisäksi tarjolla yhtään mitään. HKT:n arki-iltojen alennukset eivät mielestäni riitä palvelemaan pienituloista yleisöä, sillä ne eivät lainkaan ota huomioon sitä, että pienituloisuus voi esimerkiksi sairauden tai työttömyyden muodossa koskettaa meistä jokaista, ei ainoastaan opiskelijoita ja eläkeläisiä.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten musikaalien viimeaikainen hintakehitys (asiaa perkaa tämä Musikaalimatkassa-podcastin jakso), HKT:n Moulin Rouge! viimeisimpänä esimerkkinä, herättää pohtimaan seuraavaa: ovatko valtionosuusjärjestelmään kuuluvien teatterien musikaalit muuttumassa luksustuotteeksi, jonka ei ole tarkoituskaan olla kaikkia katsojia varten? Kuuluisiko julkisista varoista tuetun teatterin tarjota pääsy kaiken ohjelmistonsa pariin myös pienituloisille kansalaisille, vai onko ihan ok, että ohjelmistoon sisältyy teoksia, joista vähävaraiset hinnoitellaan lähtökohtaisesti ulos?

Kaikki muut vertailumme teatterit pystyvät, ilmeisesti konkurssiin menemättä, kauppaamaan köyhemmälle musikaalikansalle sentään muutamaa takariviä puoleen hintaan katsomon parhaisiin paikkoihin verrattuna. Niinpä haluaisin kovasti uskoa, että musikaalielämykset pienituloisille katsojille mahdollistava hinnoittelu olisi mahdollinen myös HKT:ssa ja muissa suomalaisissa vos-teattereissa – jos niin siis vain haluttaisiin toimia.

Lopuksi, koska olen sillä tavalla ikävä ja pikkumainen ihminen, ajattelin esitellä teille kaikille erityisen kalliin taidelaitoksen maineessa olevan Suomen Kansallisoopperan Lepakko-operetin tammikuun 2023 esitysten hinnaston. Ihan vain vertailun ja perspektiivin vuoksi.

 

Lepakko, Suomen Kansallisooppera

  • Hintaryhmä A 
    • 110 €
  • Hintaryhmä B 
    • 99 €
  • Hintaryhmä C 
    • 89 €
  • Hintaryhmä D 
    • 75 €
  • Hintaryhmä E 
    • 65 €
  • Hintaryhmä F 
    • 59 €
  • Hintaryhmä G 
    • 49 €

Hinnoista on mahdollista saada seuraavat alennukset:

  • Nuorisoalennus 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille
    • -40–50 % lipun hinnasta 
    • Ei koske hintaryhmiä F ja G
  • Alennus opiskelijoille, varusmiehille ja siviilipalvelusmiehille
    • -40 % lipun hinnasta 
    • Ei koske hintaryhmiä F ja G
  • Eläkeläisalennus
    • -10 € / lippu 
    • Koskee rajattuja paikkoja permannolla ja 1. parvella
  • Liput saman päivän esitykseen alle 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille, opiskelijoille, varusmiehille, siviilipalvelusmiehille, työttömille ja eläkeläisille 
    • 20–50 € / lippu

Em. alennukset koskevat muuten myös viikonloppuja.

Wednesday, January 18, 2023

Otteita Suomen Kansallismusikaalin leikekirjasta

Toim. huom. Otteet on muokattu 2020-luvun suomen kielelle, jotta tämän blogin lukijoiden olisi mahdollisimman helppoa ymmärtää niiden sisältöä. Myös tekstien muotoilua ja muita konventioita on muokattu 2020-luvun tyylin mukaiseksi lukemisen helpottamiseksi.

~

TIEDOTE
Julkaisuvapaa 25.1.2112

Suomen Kansallismusikaalin avajaisohjelmisto "ajankohtaisempi kuin koskaan"

Suomen Kansallismusikaalin avajaisia juhlitaan TOVE!-uutuusmusikaalin kantaesityksen merkeissä. Avajaiskevään ohjelmistoon kuuluu myös klassikkomusikaaleja sekä Suomesta että ulkomailta.

Suomen Kansallismusikaalin Töölönlahden rannalle noussut talo vihitään käyttöön torstaina 28.1. TOVE!-musikaalin sävelin. Kyseessä on Diana Lipon tilaustyönä Kansallismusikaalille säveltämä ja sanoittama teos, joka päivittää legendaarisen kuvataiteilija-kirjailija Tove Janssonin elämäntarinan 2110-luvulle.

"En ollut uskoa korviani, kun kuulin, että Tove Janssonista ei vielä ole tehty omaa musikaalia, ja päätin heti, että tilanne on korjattava! Kuka olisi kiehtovampi keskushenkilö Suomen Kansallismusikaalin avajaisteokselle kuin tämä kaksi Suurin suomalainen -äänestystä voittanut taiteilija?" Kansallismusikaalin taiteellinen johtaja Eevi Soini-Soininen kommentoi.

TOVE!-musikaalin rinnalla avajaiskuukauden ohjelmistossa vuorottelee kotimainen klassikkomusikaali Tom of Finland, joka kertoo TOVE!-musikaalin tapaan Suomen taiteen 2. kultakaudella toimineen ikonisen kuvataiteijan tarinan. Teos saa ensi-iltansa torstaina 4.2.

2010-luvulla kantaesitetty Tom of Finland painui esityskautensa jälkeen unholaan useiksi vuosikymmeniksi, kunnes se palasi suomalaisen musikaaliyleisön tietoisuuteen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun musikaalilinjan tulkintana 2060-luvun puolivälissä. 2010-luvun nostalgiaa tihkunut opiskelijatuotanto valloitti katsojien sydämet ja teos juurtui nopeasti osaksi maamme ammattilais- ja harrastajanäyttämöiden rakastetuinta vakio-ohjelmistoa. Kansallismusikaalin uusi tulkinta yhdistää historiallisia elementtejä 2110-luvun estetiikkaan.

"Pian sata vuotta täyttävä musikaali tarjoaa arvokkaan näkökulman suomalaisen sateenkaariyhteisön historiaan, mutta samalla se on yhä edelleen ajankohtaisempi kuin koskaan", teoksen ohjaajana toimiva Soini-Soininen toteaa.

Loppukevään ohjelmistossa rakastettuja suursuosikkeja

Avajaiskevään ohjelmistossa nähdään myös useita kansainvälisiä klassikkomusikaaleja.

To 25.2. saa ensi-iltansa suurmusikaali The Revenge of the Baritones, joka nostaa esille Kansallismusikaalin hurmaavan baritoniensemblen. Lontoon West Endissä 2050-luvulla kantaesitetyn teoksen syntyhistoriaan liittyy kiehtova Suomi-yhteys, josta voi kuunnella lisää Kansallismusikaalin podcastin jaksosta "Maailmanmusikaalien suomalaiset taustat".

To 17.3. ensi-iltaan tulee rakastettu klassikkomusikaali Viulunsoittaja katolla, joka on pitänyt hallussaan suomalaisen musikaalihistorian esitetyimmän ulkomaisen musikaalin paikkaa jo miltei 150 vuoden ajan. Kansallismusikaalin uusi ohjaus toteutetaan perinteitä ja teoksen pitkää esityshistoriaa kunnioittaen.

Kevään viimeinen ensi-ilta on säveltäjämestari Frank Wildhornin viimeiseksi teokseksi jäänyt, Suomessa ennennäkemätön Broadway-klassikko RMS Titanic, joka saa ensi-iltansa kuuluisan laivan uppoamisen 200-vuotispäivänä pe 15.4. Historiasta ja aikansa suosituimpiin kuuluneesta elokuvasta inspiraationsa ammentavan, koskettavan rakkaustarinan kertovan musikaalin tapahtumat on Kansallismusikaalin tulkinnassa sijoitettu epäonniselle MarsShuttle 245 -avaruusalukselle.

"Suomen Kansallismusikaalin tavoitteena on välittää suomalaisille musikaalien hurmaa ja samalla laajentaa niihin liittyvää yleissivistystä. Saavutamme tavoitteemme parhaiten kiinnittämällä huomiota ohjelmistomme monipuolisuuteen. Lupaan, että kevään esityskalenterista löytyy mielestä katsottavaa sekä pitkän linjan musikaalien ystäville että vasta musikaaliharrastustaan aloitteleville katsojille", taiteellinen johtaja Eevi Soini-Soininen sanoo.

***

Suomen Kansallismusikaali on Suomen kansallinen musikaalinäyttämö ja maan ainoa pelkästään musikaaleihin keskittyvä taidelaitos. Suomen Kansallismusikaalin talossa (sijaitsee entisen Finlandia-talon paikalla) on kolme näyttämöä ja EyeLense Liv& -esitystila, joissa nähdään vuosittain 10–12 ensi-iltaa ja useita vierailevia teoksia.

Live-liput kaikkiin kevään 2112 esityksiin ovat myynnissä Ticketmaster-palvelussa. Lisäksi EU-maiden kansalaisille on tarjolla EyeLense-lisenssejä kauden ensi-iltoihin, ks. eyelense/finnishnationalmusical

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt: Suomen Kansallismusikaalin tiedottaja Nikodeema Korhonen, Telewarp-yhteys ¤nikodeema.kansallismusikaali tai 293 583 46½

~

(Ote teoksesta "Suomen Kansallismusikaali 50 vuotta", julkaistu v. 2162, toimittanut Marha Juutinrauma)

Six-musikaali (säv. ja san. Toby Marlow ja Lucy Moss) sai ensi-iltansa Suomen Kansallismusikaalissa syksyllä 2116. Se avasi esityssarjan, jonka tarkoitus oli esitellä suomalaiselle yleisölle musikaaligenren kehitykseen voimakkaimmin vaikuttaneita teoksia niiden alkuperäisessä muodossa. Ohjauksessa oli pyritty rekonstruoimaan teoksen alkuperäinen ylöspano mahdollisimman tarkasti käyttäen hyödyksi vuonna 2024 julkaistua proshot-tallennetta Lontoon-kantaesityksestä. Teoksen visuaaliset elementit toteutettiin 2000-luvun alun tekniikoilla ja myös äänisuunnittelussa hyödynnettiin aikakauden estetiikkaa.

Kansallismusikaalin johto elätteli suuria toiveita esityssarjan suhteen, ehkäpä avajaiskauden perinnetietoisen Viulunsoittaja katolla -ohjauksen menestyksen rohkaisemana. Pettymys oli ymmärrettävästi suuri, kun huomattiin, miten viileän vastaanoton sadan vuoden takaisia teatterin tyylikeinoja toisintava Six-ohjaus sai osakseen. Musiikin, lyriikan ja dialogin viittaukset varhaisen 2000-luvun popkulttuuriin olivat 2110-luvun yleisölle pitkälti käsittämättömiä, ja kuningatarten puvustus näyttäytyi kirkkaisiin väreihin ja rohkeisiin muotoihin tottuneille katsojille perin tylsänä ja arkisena. Vaikka musikaalin oheismateriaalissa pyrittiinkin avaamaan Beyoncén, Britney Spearsin ja muiden Marlow'ta ja Mossia inspiroineiden vuosituhannen vaihteen artistien merkitystä oman aikakautensa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, koki yleisö muutamia musiikki- ja musikaalihistorian harrastajia lukuun ottamatta ohjauksen liian vaikeaselkoiseksi ja kuivakkaaksi. Lopulta Six-musikaalia esitettiin Kansallismusikaalissa rekonstruoidussa muodossaan vain 16 kertaa, ja ajatus historiallisia merkkimusikaaleja täysin alkuperäisessä muodossaan toisintavasta esityssarjasta hylättiin.

Vuonna 2124 Suomen Kansallismusikaali toi ensi-iltaan uuden Six-ohjauksen. Teosta pyrittiin uutta tuotantoa varten uudistamaan ja paikallistamaan niin, että moderni suomalainen musikaaliyleisö saattoi paremmin samaistua näkemäänsä: lyriikan ja dialogin sisältämät viittaukset ja slangisanat päivitettiin 2120-luvulle, ja 1500-luvun Tudor-kuningatarten sijaan tarina kertoi edellisen vuosisadan suomalaisista naispääministereistä alkaen v. 2019 valtaan nousseesta Sanna Marinista (alkuperäisteoksessa Katariina Aragonialainen). Kansallismusikaalin johdon helpotukseksi uustulkinta otettiin lämmöllä vastaan. Ohjaus sai loistavat arvostelut ja pysyi Kansallismusikaalin ohjelmistossa yli vuosikymmenen ajan.

~

Suomen Sanomat 28.10.2127
Kulttuuri | Musikaaliarvostelu

Kansallismusikaalin uudelleenlämmitetyn RMS Titanicin ikä alkaa näkyä – mauttomuuden taso pysynyt ennallaan

Marko-Marius Lahtisen tökerö ohjaus sotkee kahden vuosisadan takaisen valtamerionnettomuuden ja fiktiivisen rakkaustarinan lähihistorian suurimpaan avaruustragediaan.

Elokuva- ja musikaalihistorian harrastajat tuntevat hyvin RMS Titanic -musikaalin sotkuisen syntytarinan: vuosituhannen vaihteen tunnetuimpiin elokuvaohjaajiin kuulunut James Cameron sekoitti asiansa pahasti 2030-luvulla Avatar 8 -elokuvaan liittyneen kohun jälkimainingeissa, eikä hänelle jäänyt maineensa ja taloutensa pelastamiseksi muuta vaihtoehtoa kuin myydä aikaisemman hittielokuvansa Titanicin esitysoikeudet Broadwayn musikaalituottajille.

Musikaalin ensi-ilta venyi useiden vaikeuksien ja skandaalien johdosta pitkälle 2050-luvun puolelle. Broadway-historian kalleimman musikaalituotannon ennätyksen rikkonut teos ei tuottanut voittoa koko 23-vuotisen esityskautensa aikana, mutta sen säveltäjä Frank Wildhorn palkittiin teoksesta postuumisti parhaan musikaalisävellyksen Tony-palkinnolla. Musikaalin maailmanlaajuinen fanikunta on pysynyt uskollisena suosikkiteokselleen vuosikymmenestä toiseen.

Ikävä kyllä Suomen Kansallismusikaalin ohjelmistoon palannut RMS Titanic -tulkinta tekee sekavuudellaan ja mauttomuudellaan kunniaa musikaalin epämääräiselle syntyhistorialle.

WILDHORNIN TEOKSET OVAT nousseet muutaman viime vuosikymmenen aikana Suomessa huomattavasti suurempaan suosioon kuin ne olivat säveltäjämestarin omana elinaikana. Wildhorn-into näkyy myös Kansallismusikaalin ohjelmistovalinnoissa. 2020-luvun alun koronapandemiaan sijoitettu Jekyll & Hyde on Kansallismusikaalilta erityisen onnistunut Wildhorn-tulkinta, mutta samaa ei voi sanoa vuoden 2112 avajaisohjelmistosta lämmitetystä RMS Titanic -ohjauksesta.

Ohjaaja Marko-Marius Lahtisen tökerössä käsittelyssä yli 200 vuotta sitten seilanneelle valtameriristeilijälle sijoittuva tarina on siirretty tapahtumaan surullisenkuuluisalle MarsShuttle 245 -avaruusalukselle. Vuonna 2087 tuhoutuneen aluksen kohtalo nostaa edelleen monien katsojien mieleen surullisia muistoja. Lahtisen valintaa sekoittaa musikaalin imelä rakkaustarina lähihistorian suurimpaan avaruusonnettomuuteen onkin kritisoitu voimakkaasti jo ohjauksen edellisillä esityskausilla.

Kritiikki ei ole estänyt Suomen kansallismusikaalia palauttamasta ohjausta ohjelmistoonsa nyt jo neljättä kertaa. Lahtisen ohjauksen lukemattomat kliseet, kömpelyydet ja epäloogisuudet eivät nekään tunnu pitävän maksavaa yleisöä poissa.

ESITYKSEN PARASTA ANTIA ovat nuorten musikaalinäyttelijöiden Ristiina Valajärven ja Jää Asanten roolityöt musikaalin lemmenparin Jackin ja Rosen rooleissa. Kaksikossa on raikkautta ja häikäilemätöntä teini-ikäistä energiaa, jollaista Kansallismusikaalin päänäyttämöllä ei ole totuttu näkemään.

Myös Rosen mustasukkaisen kihlatun Calin roolissa nähtävä Orava Susitaipale tekee vahvaa työtä. Hänen tulkintansa Calin itsemurha-aariasta on kolmannen näytöksen huippuhetki – siitä huolimatta, että Lahtisen ohjaus jostain käsittämättömästä syystä sijoittaa kohtauksen avaruusaluksen samaan aikaan ilmiliekeissä roihuavaan ja vettä tulvivaan ilmalukkoon.

Kansallismusikaalin ensemble tulkitsee pienemmät roolit totutulla varmuudella. Huomion varastaa etenkin lyhyissä koomisissa kohtauksissa aluksen juoppoa leipuria esittävä Jama Dahir.

VIELÄ 15 VUOTTA sitten Kansallismusikaalin RMS Titanic edusti tekoälytehosteisen holovirtaesitysteknologian terävintä kärkeä. Ala on kuitenkin kehittynyt nopeasti, joten naftaliinista kaivettu ja päivittämättä jätetty Kristo Veistaron suunnittelema audiovisuaalinen maailma tuntuu ajastaan jääneeltä.

Kari-Kaisa Matsudan suunnittelema periodipuvustus on vanhentunut arvokkaammin, vaikka sen erikoinen ratkaisu yhdistää fotorealistisella 2080-luvun avaruusaluksella oleilevien matkustajien vaatetukseen 1910-luvun muodin yksityiskohtia ei vieläkään tunnu täysin luontevalta. Myös Ainotar Koivun koreografia on enimmäkseen säilyttänyt teränsä.

Frank Wildhornin klassinen musikaalimusiikki soi kapellimestari Daniela Olssonin johtamana kauniimmin kuin koskaan. Jos katsoja sulkee silmänsä mammuttimusikaalin koko kolmen ja puolen tunnin keston ajaksi ja tukkii myös korvansa dialogikohtausten aikana, on ikimuistoinen musikaalielämys taattu.

Helmi Niska

Friday, April 22, 2022

Ihana musikaalijuttu

Tämä juttu julkaistaan suomalaisessa mediassa säännöllisesti.

Tällä kertaa tehtävään on tarttunut Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti, joka markkinoi numeroaan 2/2022 suurena musikaalinumerona. Mutta ei sillä niin väliä. Olipa julkaisija näet esittävän taiteen aikakauslehti, Yle tai sanomalehden kulttuurisivut, jutussa päädytään kerrasta toiseen samaan, käänteentekevään lopputulokseen:

Musikaalit ovat muutakin kuin hilpeää, unelmankevyttä viihdettä.

Huh huh. Vau. Pysyttekö vielä mukana, vai tarvitseeko pitää lukemisesta pikku tauko ja sulatella tätä shokkipaljastusta?

~

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden suuri musikaalinumero sisältää aiheeseen liittyen päätoimittaja Minna Tawastin kirjoittaman pääkirjoituksen, pitkän jutun ja lyhyemmän rahoitusaiheisen tekstin. Tawastin lisäksi musikaaleja käsittelevät useat eri kirjoittajat kolmessa lyhyemmässä kirjoituksessa ja yhdessä arvostelussa.

Käsittelen tässä blogitekstissä Tawastin pääkirjoituksen Täysillä ja vähän enemmän ja jutun Musikaali: Ihanuutta ja kollektiivisia kokemuksia muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni näissä kahdessa tekstissä toistuvat vahvasti musikaaleihin mediassa kerta toisensa jälkeen liitettävät stereotyyppiset näkökulmat, joiden soisin musikaaleihin erikoistuvana podcast-toimittajana (Musikaalimatkassa) ja genren ystävänä jo vaipuvan unholaan.

Kokonaisuus on oppikirjaesimerkki musikaaleja käsittelevän journalismin yleisistä kompastuskivistä. Myönnän, että erityisesti kirpaisee lukea tällaista sisältöä teatteriin keskittyvästä lehdestä, mutta yhtä lailla proverbiaalisen kamelinselkäni olisi voinut katkaista minkä tahansa muun median samansisältöinen julkaisu – ja toistan, että niitä on vuosien varrella tullut luettua yksi jos toinenkin. Tämä vain sattui juuri nyt kohdalle.

Katsotaanpa, mitä tekstit ovat syöneet.

~

Tawast aloittaa pääkirjoituksensa lainaamalla hiljattain edesmenneen musikaalilegenda Stephen Sondheimin kylmän kyynisiä sanoja siitä, miten lavalle tuoduilla versioilla musikaalielokuvista ja muilla spektaakkelimaisilla musikaaleilla ei ole mitään tekemistä teatterin kanssa. Sen jälkeen pääkirjoitus kertoo musikaalien muuttuneen niin aiheiltaan kuin muodoltaan ja mainitsee, että suomalaisissa teattereissa esitetään myös kotimaisia musikaalikantaesityksiä.

Haastattelujutun tiivistelmän voi lukea täältä. Siinä musikaaliohjaajat Marco Bjurström ja Samuel Harjanne pohtivat musikaaligenren ominaispiirteitä, alan koulutusta ja tuotantojen vaatimia resursseja. Juttu keskittyy käytännössä kokonaan angloamerikkalaisiin musikaaleihin ja niiden suomalaisiin tuotantoihin, jotka muodostavat valtaosan kummankin haastatellun tekijän musikaaliansioluettelosta.

Tawastin teksteissä musikaaleihin liitetään muun muassa termit unelmahöttö, ihanuus ja elämys. Myös TINFO-tiedotteessa 12 / 7.4.2022 julkaistu musikaalinumeron mainosteksti yhdistää musikaalit vahvasti ihanuuteen. Haastattelujutun alkupuolella listataan lisäksi keinot, joilla genre lumoaa intohimoiset katsojansa:

"Entusiasteille taidemuoto on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."


Kokeillaanpa huviksemme korvata tässä musikaaleihin viittaava sana "taidemuoto" jollakin toisella taiteenlajilla. Ehkä tämä lyhyt harjoitus auttaa ymmärtämään, miksi tämä teksti meni minulla niin sanotusti tunteisiin ja niin syvälle sinne, että koen tarpeelliseksi ruotia sitä kokonaisen blogikirjoituksen verran.

"Entusiasteille jazzmusiikki on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille moderni baletti on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille wagnerilainen ooppera on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."


Hitusen alentuvaa, eikö totta?

En tietenkään voi puhua kaikkien musikaalien ystävien puolesta, mutta itse en ainakaan mene musikaalikatsomoon kokemaan sen enempää tunnemyrskyjä kuin voimaantumisen hekumaakaan. Menen katsomaan taideteosta ja tutustumaan kaikkeen siihen, mitä se minussa mahdollisesti herättää – millaisia tunteita, millaisia ajatuksia? Musikaali on itselleni taidemuodoista kiinnostavin monipuolisuutensa takia. Se yhdistää toisiinsa useita taiteenlajeja ja tarjoaa siten katsojan ajatukselle huikean laajan tilan liikkua, tutkia, askarrella ja luoda yhteyksiä. Myös tunnereaktiot panevat usein ajattelemaan: miksi tämä teos sai oloni tuntumaan juuri tällaiselta?

Koen ihanuuspuheen ja voimaantumisella mässäilyn henkilökohtaisesti uuvuttavana, sillä se ei tavoita mitään siitä, mikä genressä minua katsojana kiehtoo.

~

Musikaalien herättämien tunteiden lisäksi Tawastin teksteissä korostuu oletettu muutos genren sisällössä: romanttiseen satumaailmaan sijoittuvista klassikkomusikaaleista on liikuttu kohti realismia.

"Voiko musikaali mennä realististen aiheiden mukana tyylillisestikin kohti realismia", toimittaja kysyy. Bjurström vastaa myöntävästi ja nostaa tästä kehityksestä esimerkiksi pian 30-vuotispäiväänsä juhlivan Rent-musikaalin.

Mielestäni väite Rentin realismista on hieman kyseenalainen (kyseessä on rakenteeltaan ja tyylikeinoiltaan suht perinteinen musikaali, joka vieläpä perustuu sangen suoraviivaisesti La bohème -oopperaan), mutta paljon hämmentävämpi on ajatus musikaalin siirtymisestä tyylillisesti kohti realismia yleensä – ja se, miten Tawast tuntuu pitävän tätä toivottavana kehityssuuntana, maalaileehan hän myös pääkirjoituksessaan kuvaa hillitympien tunteiden suomalaisesta musikaaligenrestä.

Tulisiko baletin mennä realististen aiheiden mukana tyylillisesti kohti realismia? Entä oopperan?

Miltä oikein näyttäisi tyylillisesti realistinen musikaali, edes teoriassa?

Bjurström nostaa haastattelunsa lopussa esille, että musikaalimuoto helpottaa katsojaa, sillä lauluun puhkeaminen luo tunteille kanavan. Olen tästä täysin samaa mieltä. Musikaaleissa voidaan käsitellä erittäin rankkoja aiheita katsojaa uuvuttamatta juuri siksi, että genre ei ole realistinen.

Siitä ei musikaalien kohdalla yksinkertaisesti pääse mihinkään, että kukaan oikea ihminen ei ilmaise arjessa itseään orkesterin säestämien laulunumeroiden eikä koreografioitujen tanssikohtausten keinoin. Mutta juuri tämä näyttämön tapahtumien eriyttäminen arkitodellisuudesta tarjoaa katsojille mahdollisuuden kokea olonsa turvalliseksi myös vaikeiden aiheiden ja tunteiden äärellä. Kun viha, pelko ja suru kanavoituvat lauluun ja tanssiin, niitä ei ole niin raskasta ottaa vastaan ja käsitellä. (Musikaalimatkassa: Kaunis on kuolla – kuolema musikaaleissa)

Jos musikaaligenre ei ole tuttu tai tuntuu omaan makuun epämiellyttävältä, voi olla vaikea hyväksyä, että vahvojen tunteiden välittäminen suurieleisesti musiikin ja tanssin keinoin on siihen tarkoituksella sisäänrakennettu ominaisuus, ei bugi.

Aihetta voisi lähestyä myös toisesta näkökulmasta: sen sijaan, että musikaali vakavia aiheita käsitellessään tinkisi suureellisesta tyylistään, se voikin vääntää nupit ylpeästi yhteentoista, olla yhtä aikaa viihteellinen ja haudanvakava. Six-musikaali esimerkiksi onnistuu pop-musiikin sävelkieltä ja estetiikkaa lainaavan, täydellisen epärealistisen tyylinsä avulla tehokkaasti rinnastamaan 1500-luvulla eläneet kuningattaret nykypäivän naisiin ja nostamaan esille naisille vuosisadasta toiseen surullisen tutut sorron ja väkivallan muodot.

Ei hassumpi esitys.

~

Ymmärrän, että yleistä mielikuvaa mistä tahansa asiasta muokkaa se sisältö, joka on helpoiten suuren yleisön saatavilla. Teatteri on aikaan ja paikkaan sidottu genre, joten Disneyn musikaalisilla prinsessapiirretyillä ja Mamma Mian tv-uusinnoilla on ollut ja tulee aina olemaan teatteriesityksiä suurempi katsojakunta. Em. teosten pohjalta satunnaisen katsojan on helppo tulla siihen johtopäätökseen, että musikaalit ovat silkkaa satumaisen ihanaa unelmahömppää.

Tiedän, ettei jokainen musikaali ole mestariteos, vaan genreen mahtuu myös paljon taiteellisesti epäonnistuneita ja vähemmän kunnianhimoisia teoksia. Ymmärrän kyllä, miksi esimerkiksi moni kokeilevan taiteen ystävä kokee turhautumisen tunteita valtion tukeman teatterin julkistaessa taas yhden Hollywood-menestyselokuvaan perustuvan musikaalituotannon. Olen kai päässyt Sondheimin tapaan vähän kyynistymään, sillä olen itsekin sitä mieltä, että sitä sorttia on viime vuosina nähty Suomessa yli oman tarpeen. Vaikka Hollywood-musikaalisovitusten joukossa on helmiä ja omia suosikkejani (Rocky, Notre Damen kellonsoittaja), alalajin saisi puolestani laittaa jäähylle vaikka seuraavien kymmenen vuoden ajaksi. Muita musikaaleja on olemassa niin paljon, että ikävä ei ehtisi tulla.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kulttuuritoimittajien täytyy kerta toisensa jälkeen toistaa samoja vanhoja käsityksiä musikaalien kepeydestä ja ihanuudesta ja siitä, miten tilanne on vihdoin viimein muuttumassa.

Totuus on, että musikaaleissa on kautta taiteenlajin historian käsitelty vakavia aiheita, kuten rasismia (Show Boat, 1927; South Pacific, 1949; West Side Story, 1957), luokkaeroja (My Fair Lady, 1956), juutalaisvihaa (Viulunsoittaja katolla1964; Cabaret, 1966)... Vuosien vieriessä yhteiskunta tietenkin muuttuu ja taide sen mukana, ja musikaaleissa onkin viime aikoina rohkaistuttu käsittelemään yhä laajempaa skaalaa raskaita aiheita. Mitään uudenuutta ja ihmeellistä tämä ei kuitenkaan ole, vaan genren potentiaali muovata vaikea aihe katsojalle helposti lähestyttävään muotoon on jo kauan osattu tunnistaa ja valjastaa käyttöön.

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden musikaalinumerossa nostetaan esille monia teemoja, joihin toivoisin suomalaisen median paneutuvan tulevaisuudessa syvemmin. Samuel Harjanteen haastatteluosuus etenkin vilisee kiinnostavia aihioita: ulkonäön merkitys ja jopa mahdollinen ulkonäkösyrjintä musikaalialalla (Musikaalimatkassa: Miltä näyttää musikaalitähti – musikaalien ihmiskuva, osa I), laitosteatterien vahvuudet ja heikkoudet musikaalien tuottajina, kotimaisen musikaalikoulutuksen kehitystarpeet...

Toivon, että musikaalit vihdoin hyväksyttäisiin suomalaisessa mediassa vakiintuneeksi osaksi maamme teatterikenttää. Ehkä silloin tämäntyyppisiin teemoihin voitaisiin perehtyä ilman, että alkuun tarvitsee käyttää puoli juttua lukijan (tai toimittajan itsensä?) vakuuttamiseen siitä, että kyseessä on ihan varteenotettava taiteenlaji.

Onko se liikaa pyydetty?

~

Jälkikirjoitus (sillä tästä ei ole omaksi blogitekstikseen, mutta en halua jättää asiaa täysin huomiottakaan):

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden haastattelussa Marco Bjurström kertoo, ettei suostu uutta Grease-ohjaustaan työstäessään taipumaan "poliittisen korrektiuden edessä".

"Luulen, että meidän itsetuntomme kestää sen, että 50 vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa sukupuoliroolit eivät vastaa nykypäivää, Bjurström naurahtaa."


Minua vaivaavat monien suosittujen musikaalien sukupuoliroolit, Grease mukaan luettuna. Kyse ei kuitenkaan ole itsetunto-ongelmasta. Eihän minua myöskään ota itsetunnolle, että asevelvollisuus koskee vain miehiä, että sukupuoli vaikuttaa yhä nuorten ammatinvalintaan tai että alastomia naisvartaloita hyödynnetään vuosikymmenestä toiseen kaupallisiin tarkoituksiin.

Kyse on yksinkertaisesti tasa-arvosta. Haluan, että musikaalinäyttelijät sukupuoleen katsomatta saavat esittää monipuolisia rooleja ja että katsojat pääsevät näitä monipuolisia roolitöitä seuraamaan. (Musikaalimatkassa: Kenestä musikaalit kertovat – musikaalien ihmiskuva, osa II)

Kun tasa-arvo vihdoin on valmis, voimme ehkä katsoa vanhoja teoksia pelkästään lempeiden nostalgialasien läpi. Mutta niin kauan kuin työ on kesken, meillä on velvollisuus tarkastella taidetta ja viihdettä tasa-arvon näkökulmasta ja kysyä, hidastaako vai edistääkö se tasa-arvon toteutumista. Vanhoja teoksia saa totta kai esittää ja niistä saa nauttia, mutta samaan aikaan tekee hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä vaikutuksia niillä saattaa meihin tosimaailman ihmisiin olla.

Tuesday, November 9, 2021

Suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta: tapaus Lauri Meri vs. Next to Normal

Perjantaina 5.11.2021 pinnani paloi loppuun.

Helsingin Sanomissa julkaistiin tuolloin Lauri Meren kirjoittama kritiikki "Next to Normal toimii musiikin osalta niin hyvin, että esitystä tekee mieli seurata silmät kiinni – kaikki muu on enemmän tai vähemmän huonoa" Svenska Teaternin Next to Normal -musikaalista.

Tässä tekstissä avaan, mikä kyseisessä kritiikissä on vikana ja miksi.

Meemin teki Vilma Posio.

Osa 1: Vastuuvapauslauseke

Tehdään heti aluksi muutama asia selväksi.

En halua tällä tekstillä hyökätä Lauri Merta kohtaan henkilönä tai väittää, että hänen kritiikkinsä olisivat ainoita kyseenalaisia kirjoitelmia suomalaisen musikaalikritiikin kentällä. Haluan lisäksi korostaa, että suomalaisissa medioissa julkaistaan myös aidosti hyvää musikaalikritiikkiä – vaikka se aika usein jääkin maakuntalehtien maksumuurien taakse ja siten harmillisesti harvojen saataville. Hatunnosto Etelä-Suomen Sanomien Ilkka Kuosmaselle, jonka viimevuotista Jekyll & Hyde -arvostelua (maksumuuri) fiilistelen yhä, niin hyvin se tavoitti minulle rakkaan mutta tavattoman ongelmallisen teoksen kipupisteet.

En yritä väittää, että osaisin itse tehdä täydellistä musikaalikritiikkiä. Tiedostan, että hyvän kritiikin kirjoittaminen vaatii todella laajaa kritisoitavan taiteenalan tuntemusta, enkä tällä tekstillä pyri retostelemaan omilla tiedoillani. Minulla ei ole mitään teatteriin tai kritiikkiin liittyvää koulutusta enkä ole lukenut juuri mitään aiheisiin liittyviä akateemisia julkaisuja. Olen kerännyt musikaaleja koskevan tietämykseni käytännössä – musikaaleja katsomalla, niiden tekijöitä jututtamalla, muiden fanien kanssa keskustelemalla – ja tiedostan, että tietoni ovat monilta osin puutteelliset.

Ymmärrän myös hyvin, että ammattikriitikon työssä on vaikeuksia, johon me bloggaajat, somekommentaattorit ja muut intohimon voimalla käyvät teatterikeskustelijat emme törmää. Myös toimittamani Musikaalimatkassa-musikaalipodcastin kaltainen uudenlainen, itsenäinen teatterimedia eroaa toimintaympäristönä ns. perinteisestä mediasta. Toisin kuin sanomalehtiin kirjoittavilla kriitikoilla, meillä on enemmän aikaa sulatella näkemäämme, saamme valita näkökulmamme vapaasti lehtikritiikin konventioista välittämättä ja voimme ruotia näkemäämme juuri niin pitkään tai lyhyesti kuin itse haluamme.

Mutta fakta on, että Hesarin ja muiden perinteisten medioiden kritiikit näkyvät (ainakin vielä nykyään) aivan eri tavalla kuin paraskaan blogiteksti, someanalyysi tai podcast-jakso. Ammattikritiikkeihin liitetään mielikuvia asiantuntemuksesta ja arvovallasta. Niillä on valtaa vaikuttaa teosten myyntiin ja potentiaalisten katsojien mielikuviin. Parhaimmillaan kritiikit voivat tai voisivat opettaa meille lukijoille uusia asioita musikaaleista ja auttaa meitä kaikkia ymmärtämään Suomessa erittäin suosittua teatterin tyylilajia yhä paremmin.

Meren Next to Normal -kritiikki sai kuppini nurin, sillä se on kuin hyvän musikaalikritiikin antiteesi – eikä se totisesti ole lajinsa ainoa. Musikaalien ystävänä haluaisin, että kun rakastamaani taiteenlajia käsitellään suomalaisessa mediassa, se tapahtuisi asiantuntevasti ja arvostavasti, mutta kerta toisensa jälkeen saan pettyä. Muiden musikaalientusiastien kanssa käymieni keskustelujen ja myös Ylen Kulttuuriykkösen 6.10.2021 lähetetyn musikaalikritiikkiä käsitelleen keskustelun johdosta tiedän, etten ole turhautumiseni kanssa yksin.

Haluan tämän tekstin kautta avata, miksi tämäntyyppistä musikaalikritiikkiä on genren ystävänä todella hämmentävää, lannistavaa ja ikävää lukea ja miksi toivon, että maamme medioihin saataisiin syvempää musikaaliosaamista. Käyn Meren Next to Normal -kritiikissään esittämiä väittämiä läpi ja käytän tekstiä esimerkkinä musikaalikritiikistä, joka aiheuttaa genreä tuntevalle ja teoksen itse nähneelle katsojalle päänsärkyä.

Hypätkäähän kyytiin ja ottakaa mukava asento, tässä voi vierähtää hetki.

Osa 2: Orkesteri kellarissa ja näyttämöllä huhtova hupiukko – Meren kritiikin väitteet tarkastelussa

Next to Normalin orkesteri. Kuva: Cata Portin

 

"Kristian Nymanin johtama orkesteri saavuttaa saman tarkkuuden, vaikka soittajat on jälleen sijoitettu ilmeisesti jonnekin kellariin ja tempo pääsee toistuvasti nousemaan turhan kovaksi. Musiikin yhteydessä ei näin ollen sovi unohtaa äänisuunnittelusta vastaavan Andreas Lönnquistin keskeistä panosta kokonaisuuden onnistumisen kannalta."

 

Lauri Meren Next to Normal -kritiikki alkaa väittämällä, että musikaalin musiikki "jo itsessään sisältää lähes kaiken tarpeellisen." Olemme Meren kanssa yhtä mieltä siitä, että musiikki esitetään Svenska Teaternissa todella taidokkaasti – mutta kun Meri yhtäkkiä ryhtyy moittimaan orkesterin sijoittamista kellariin, tipahdan minä lukijana kärryiltä. Kokeneena teatterikriitikkona Merelle ei kai pitäisi tulla yllätyksenä, että orkesteri tavataan musikaaleissa sijoittaa orkesterimonttuun tai muutoin piiloon yleisön katseilta? [Tarkennus 13.11.2021: Svenska Teaternin Next to Normalissa muusikot on sijoitettu näyttämön sivuun, ei orkesterimonttuun.]

Orkesterin tuominen näyttämölle ei ole musikaalissa itseisarvo, joka automaattisesti parantaa teoksen taiteellista laatua. Orkesteria voidaan totta kai hyödyntää osana näyttämökuvaa tai tarinankerrontaa (esimerkiksi Jakob Höglundin Cabaret-ohjauksessa hämärrettiin onnistuneesti orkesterin ja musikaaliensemblen rajoja ja orkesteri loi osaltaan näyttämölle Kit Kat Clubin eläväistä tunnelmaa), mutta yhtä hyvin orkesterin piilottaminen voi tukea teoksen tunnelmaa, miljöötä tai sanomaa. Next to Normal on tarina yhden perheen yksityiselämästä, joten on täysin perusteltua kätkeä orkesteri yleisön katseilta. Näin perheen yksinäisyys vaikeuksiensa edessä korostuu ja yleisö ymmärtää varmemmin teoksen musiikin olevan ei-diegeettistä, hahmojen sisäistä maailmaa kuvaavaa.

Toki teatteritilojen akustiikoissa on aina omat ongelmansa. Äänisuunnittelijalle olisi kuitenkin varmasti voinut antaa kiitosta hyvästä työstä ilman, että kyseenalaistaa koko orkesterimontun konseptin. Vaihtoehtoisesti olisi ollut mielenkiintoista lukea Meren näkemys siitä, mitä muuta haittaa orkesterin sijoittamisesta “jonnekin kellariin” on teokselle kuin se, että äänisuunnittelija on joutunut ahkeroimaan.

Näyttämökuva. Kuva: Cata Portin

 

"Henkilöiden väliset jännitteet latistuvat valtavasti, kun näyttelijät joutuvat laulamisen ohella koko ajan puuhailemaan kaikenlaisissa arkisissa askareissa. Loputon päällystakkien naulakoihin ripustaminen, tiskien kerääminen ja verhojen vetäminen häiritsevät katsojankin huomiokykyä.

Näyttämö on niin täynnä kaikenlaisia tasoja, portaita, huonekaluja ja tavaroita, että näyttelijät uhkaavat tyystin kadota lavastukseen."

 

Seuraavaksi Meri kirjoittaa teoksen näyttämökuvasta. Vaikka orkesteri olisikin ilmeisesti ollut hyvä marssittaa näyttämölle, kaikki muu näyttämöllä näkyvä tuntuu olevan kriitikolle liikaa – niin näyttelijäntyö kuin perheen kotia kuvaava lavastuskin.

Pohditaan ensin väittämää liian täydestä näyttämöstä. 

Musikaalissa, aivan kuin missä tahansa muussa teatterin lajityypissä, lavastus kertoo osaltaan tarinaa. Meri jättää kritiikissään pohtimatta, miksi teoksen lavastanut Erik Salvesen on päätynyt täyttämään näyttämön tasoilla, huonekaluilla ja tavaroilla. Omassa ensi-iltaseurueessani lavastuksen pohdittiin näyttävän alleviivatun kulissinomaiselta tai sisustusblogin täydelliseltä kodilta. Ehkä lavastaja yrittää kertoa meille esimerkiksi jotakin siitä, miten ulkoisista seikoista ei voi päätellä mitään ihmisten sisäisestä hyvinvoinnista ja miten kauniissakin kodissa voi elää onnettomia ihmisiä.

Itse en pitänyt Next to Normalin näyttämökuvaa liian täytenä tai kokenut kuuden näyttelijän seuraamista millään tavalla vaikeaksi, vaikka näyttämöllä tosiaan onkin heidän lisäkseen tasoja ja esineitä. Mielestäni Tom Kumlinin valosuunnittelu tukee lavastajan työtä hienosti ja ohjaa yleisön katseen siihen osaan näyttämöä, jossa kohtauksen tärkein toiminta kulloinkin tapahtuu. Toki Next to Normal on tavattu lavastaa minimalistisesti ja siinä mielessä Svenska Teaternissa nähtävä runsaasti yksityiskohtia sisältävä visuaalisuus poikkeaa totutusta – mutta täyden näyttämökuvan pintapuolisen moittimisen sijaan kaipaisin kritiikiltä hieman syvempää näkökulmaa siihen, mistä syistä minimalistinen lähestymistapa kriitikon mielestä palvelisi teosta Svenskanin tuotannossa valittua ratkaisua paremmin.

Ehkä myös Meren moittima takkien ripustaminen naulaan ynnä muu musikaalissa nähtävä arkinen toiminta on harkittua ja sisältää viestin katsojille.

Mieleen tulee, että ehkä musikaalin perhe tässä kirjaimellisesti näyttelee tavallista arkea kaikkine pienine yksityiskohtineen, yrittää esittää kaiken olevan aivan tavallisesti? Tai voisiko olla mahdollista, että jännitteitä jopa paikoitellen latistetaan tahallaan laittamalla hahmot puuhaamaan jotakin sataprosenttisen läsnäolon sijasta, onhan musikaalin keskeinen teema vaikeiden asioiden kohtaamisen välttely? Takin riisuminen ja pukeminen, verhojen sulkeminen ym. voivat myös olla hyvin käytännöllisiä valintoja ja jäsentää samoissa lavasteissa tapahtuvaa toimintaa: tällaisilla keinoilla voidaan merkata tapahtumapaikkojen vaihtumista ja hahmojen siirtymistä uusiin tilanteisiin ilman, että näyttämökuvaan tarvitsee tehdä muutoksia.

Minusta on erikoista, että kriitikko kokee kaiken tämän yksinomaan huomiokykyään häiritsevänä. Tykätä ei tietenkään tarvitse, mutta voisi yrittää ymmärtää ja asettaa kontekstiin.

Makuja on monia, ja Meren kritiikki houkuttelee pohtimaan, millainen tulkinta olisi ollut kriitikon makuun. Ehkä häntä olisi miellyttänyt konsertinomainen ohjaus, jossa näytteleminen pelkistyy jalustoilla seisovien mikrofonien takaa näkyviin ilmeisiin ja eleisiin. Ajatus on erikoinen, sillä vaikka esimerkiksi rock-konserttien konventioilla leikitteleviä näyttämömusikaaleja onkin olemassa (Spring Awakening, Six, Hedwig and the Angry Inch…), ei konsertinomaisuus millään muotoa kuulu musikaaligenren tavallisimpiin tyylikeinoihin – eikä äärimmäisen minimalistinen näyttelijäntyö ole myöskään kaikkia aikaisempia Next to Normal -ohjauksia yhdistävä tekijä, vaan tiskejä on kerätty muissakin teattereissa. Kaipaisin tähänkin jäsennellymmän mielipiteen siitä, miksi pelkistetty lähestymistapa olisi kertonut juuri tämän tarinan Svenskanissa valittua arkisen toiminnan esittämistä paremmin.

Maria Ylipää ja Alexander Lycke. Kuva: Cata Portin

 

"Ylipää pitää esiintyjänä tälläkin kertaa hyvin puolensa, vaikka hänen henkilöhahmonsa ei erityisesti pääse kehittymään mihinkään suuntaan, mutta Lycken roolityö ei poikkea paljon huvinäytelmien ukkotyypeistä."

 

Kritiikin näyttelijäntyötä käsittelevä osa on lyhyt, mutta hämmentävämpi kuin muu teksti yhteensä. Aloitetaan kohdan purkaminen käsittelemällä Maria Ylipään henkilöhahmoa Dianaa.

Diana on jossain määrin epätyypillinen musikaalin päähenkilö, sillä hänen kaarensa ei sisällä näyttävää muutosta hyvästä pahaan, nuoresta vanhaan, rikkinäisestä ehjään. Sen sijaan saamme kulkea hahmon rinnalla muutaman kuukauden, korkeintaan vuoden mittaisen hetken. Diana on hyvin erilainen kuin vaikka Ylipään tunnetuin rooli, Kristina från Duvemålan nimihahmo, jonka elämää saamme seurata aikuisuuden kynnykseltä loputtomien vastoinkäymisten läpi aina kuolemaan asti. Dianan tarina ei myöskään ole yksiselitteinen ja katsojat voivat olla montaa mieltä esimerkiksi siitä, tekeekö hän tarinan lopussa viisaita tai oikeita päätöksiä.

Mutta omituiselta tuntuu väittää, ettei Diana teoksen puitteissa pääsisi kehittymään. Dianan kaaren ytimessä on äidin suhde lapsiinsa: hänen pitäisi sekä uskaltaa päästää esikoisestaan irti että ymmärtää, että kuopus tarvitsee enemmän hänen tukeaan ja rakkauttaan. Musikaalin teksti tarjoaa näyttelijälle useita tilaisuuksia ilmentää näihin teemoihin liittyvää kehitystä. Itselleni Svenska Teaternin Next to Normalin heittämällä koskettavin kohtaus on toisen näytöksen loppupuolella kuultava duetto, jossa Diana ensimmäistä kertaa pysähtyy kohtaamaan Natalie-tyttärensä.

Entäpä Dan, Dianan aviomies?

Kun teatteria katsoo ensisijaisesti fanin silmin, törmää totta kai sokeisiin kohtiin. Tunnustan, että minulle tällainen kohta on Dania esittävä Alexander Lycke. Hän on eräs minulle kaikista tärkeimmistä ja rakkaimmista musikaaliesiintyjistä. Asiatekstin konventioihin kuuluu käyttää käsiteltävistä ihmisistä heidän sukunimiään – mutta olennaisen väleistäni Alexiin varmaan kertoo, että hänen kohdallaan moinen puhuttelu tuntuu minusta hölmöltä ja liioitellun muodolliselta.

Yritetään faniudestani huolimatta seuraavaksi purkaa sitä, mitä Meri tarkoittaa viitatessaan huvinäytelmien ukkotyyppeihin.

Ensimmäinen ajatukseni on, että minä ja Meri olemme selvästi nähneet aika erilaisia huvinäytelmiä. Itselleni huvinäytelmän ukosta tulee ensimmäisenä mieleen stereotyyppinen kesäteatterin maalaiskomedian isäntä, joka herää humalassa väärästä sängystä mekko päällä haitaria soittaen. Musikaalikontekstissa kyse voisi ehkäpä olla myös maitomies-Tevjen tapaisesta hahmosta, jonka elämä on kovaa, mutta joka jaksaa raskaan raadannankin keskellä murjaista pari mehevää sutkautusta ja luikauttaa yleisön iloksi koomisen kappaleen.

Kun yritän riisua fanilasit silmiltäni ja katsoa Lycken roolityötä mahdollisimman objektiivisesti, päädyn kuvaamaan sitä adjektiiveilla "vähäeleinen" ja "aito". Hampaitani kiristellen ymmärtäisin, vaikka en samaa mieltä olisikaan, jos joku toinen käyttäisi sanaa "yksitotinen" tai jopa "tylsä". Toki Danin kohtauksiin kuuluu myös ripaus täysin tahallista tekopirteyttä ja yliyrittävää reippautta – paino sanoilla tahallinen ja teko – mutta kokonaisuutena hahmosta ja roolityöstä välittyy enemmän tummia sävyjä.

Voi kriitikkoparkaa, jos hänen kokemuksensa huvinäytelmien ukkeleista on näin tavattoman ankea!

Kritiikin lukijana minulle jää siis mysteeriksi, mihin Meri huvinäytelmien ukoilla oikeastaan viittaa. Jos en olisi nähnyt esitystä, kuvittelisin kritiikin pohjalta täysin erilaista Dania kuin Svenska Teaternin tuotannossa oikeasti nähdään. Vertaus varmasti käy Meren omaan järkeen, mutta lukijalle se ei avaudu – ainakaan yksiselitteisesti.

There will be light. Kuva: Cata Portin

 

"Ruotsalainen ohjaaja Markus Virta ei tunnu täysin luottaneen Yorkeyn ja Kittin teokseen. Tai sitten hän on ajatellut, että yleisö tahtoo nähdä näyttämöllä kaikenlaista mukavaa touhuamista ja lisäksi kokea onnellisen lopun."

 

Käsitellään vielä Meren kritiikin kolmanneksi viimeinen kappale, jossa hän puolihuolimattomasti kohdistaa kritiikkinsä musikaalin onnelliseen loppuun.

Ilmeisesti Next to Normal on Merelle ennestään tuttu teos, sillä hän viittaa aikaisemmin tekstissään Markku Nenosen Helsingin kaupunginteatteriin tekemään pelkistettyyn ohjaukseen. Tämän huomioon ottaen olen erityisen yllättynyt, että Meri vierittää syyn niin kutsutusta onnellisesta lopusta ohjaaja Markus Virran eikä teoksen kirjoittaneiden Brian Yorkeyn ja Tom Kittin niskaan. Next to Normalin libretto päättyy toivosta kertovaan lauluun, joka Virran ohjauksessa esitetään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin näkemissäni Next to Normaleissa: vilpittömästi.

Tietenkään kriitikon ei tarvitse esittää konkreettisia parannuskeinoja esille nostamiinsa ongelmiin, mutta tässä kohtaa on mahdotonta olla miettimättä, millaiset mahdollisuudet ohjaajalla olisi edes teoriassa ollut ratkaista kohtaus toisin. Broadway-musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan tarkasti eikä lupia muokata tekstiä ole tapana antaa. Kun lyriikat ovat mitä ovat, mitä ihmettä Virta siis olisi voinut tehdä välttääkseen tunteen onnellisesta lopusta? Ehkä jonkun hahmon olisi pitänyt vetää ranteensa auki laulaessaan kauniita sanoja toivosta, että kohtaukseen olisi saatu vähän särmää?

Itsekään en ole omaan korvaani hieman teennäiseltä kalskahtavan loppulaulun ylin ystävä, mutta ymmärrän, miksi se on päätetty kirjoittaa teokseen mukaan (koska jos näin syvissä vesissä uiva musikaali päättyisi traagisesti, se olisi todennäköisesti useimmille katsojille liian raskas kokemus) ja kunnioitan Virran valintaa ohjata kohtaus totuttuun tapaan.

Next to Normal ei ole ongelmaton teos. Musikaalin librettoa voi syystä kritisoida esimerkiksi siitä, miten se esittää erilaiset mielisairauksien hoitokeinot (kuten Lukupino-blogi arvostelussaan kirjoittaa). Ja vaikka itse Virran ohjauksesta pidänkin, käärmeissäni mutta suurella mielenkiinnolla lukisin myös kritiikin, joka saisi minut näkemään sen mahdolliset huonot puolet – perustelemalla kantansa käsiteltävään teokseen liittyvin argumentein.

Meren kritiikissä moisia perusteluja ei ole. Saan siitä irti, että Svenska Teaternin Next to Normal on musiikkia lukuunottamatta huono musikaali, sillä orkesteri on montussa, näyttämöllä on lavasteita ja teoksen loppu esitetään kuten tapana on.

Mitä ihmettä?

Osa 3: Miten tästä eteenpäin

Kritiikkiä on vaikea kritisoida ja kritiikin kritisoijat äärimmäisen helppo vaientaa ja mitätöidä.

Jos olet itse kritiikin kohteena ja käyt kritisoimaan sitä, saat herkästi mielensäpahoittajan maineen – se koirahan älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos olet kritisoitavan teoksen tai taiteilijan fani, on faniutesi sokaissut sinut ja estänyt sinua puntaroimasta näkemääsi objektiivisesti. Jos taas olet silkka sivustakatsoja vailla mitään yhteyttä kritiikin kohteeseen, selvästi et tunne kritisoitavaa aihepiiriä tarpeeksi hyvin ja huutelet tietämättömyyttäsi.

Kritiikeistä suuttuneille lukijoille jaksetaan myös usein muistuttaa, että älähän hermostu, se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide. En ole aivan samaa mieltä (esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistu yhden ihmisen mielipide kantaa mukanaan koko Helsingin Sanomien arvovaltaa), mutta myönnän, ettei paraskaan kritiikki koskaan ole ainoa mahdollinen totuus käsiteltävästä asiasta – ei silloinkaan, kun sen lukija erehtyy niin luulemaan. Kukin lukija saa tietysti itse päättää, onko Meren kritiikki tehnyt oikeutta Next to Normalille tai toisaalta oma kirjoitukseni Meren kritiikille.

Siitä huolimatta vielä pieni yhteenveto.

Kertasin tätä tekstiä varten myös muutamia muita Lauri Meren musikaalikritiikkejä ja tein mielenkiintoisen huomion: Meri nostaa niissä esille samanlaisia asioita kun Next to Normalista kirjoittaessaan.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa 4.9.2020 julkaistu kritiikki "Suurmusikaali Päiväni murmelina hukkaa kipeän teemansa lapsellisen kuorrutuksen alle: Maria Lund on teoksen ainoa valopilkku" (maksumuuri) ottaa esille rekvisiitan suuren määrän, näyttämön hyörinän ja kriitikon näistä juontuvan vaikeuden keskittyä. 29.10.2020 julkaistussa kritiikissään "Jokaisen näyttelijän käsiin löytyy vaivatta soitin viiden tähden Once-musikaalissa, joka toimii näyttämöllä elokuvaa paremmin" (maksumuuri) Meri kehuu muusikoiden sijoittamista näyttämölle kaiken kansan nähtäville "lavastamon takavaraston" sijaan. Lisäksi toistuva, joskaan ei Next to Normalin kohdalla esille nouseva teema on koko perheelle ja aikuiselle yleisölle suunnattujen musikaalien toisistaan erottamisen aiheuttama hämmennys. Selväksi käy, että Meri ei tietyistä musikaaleissa usein käytettävistä tyylikeinoista pidä – mutta epäselväksi jää, kritiikistä toiseen, miksi ne ovat huonoja juttuja, paitsi siis siksi, että kriitikko ei niistä henkilökohtaisesti satu tykkäämään.

Yleisesti ottaen Meren musikaalikritiikit tuntuvat kerrasta toiseen pintapuolisilta ja tyylilajia huonosti ymmärtäviltä, suorastaan sen konventioista hämmentyneiltä. Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin, hänen tekstinsä eivät ikävä kyllä ole ainoita suomalaisia musikaalikritiikkejä, joiden läpi paistaa puutteellinen ymmärrys musikaaleista taiteenlajina.

Next to Normal päättyy toivosta kertovaan lauluun, joten minäkin päätän tämän tekstin toiveikkaasti.

Ikinä ei ole liian myöhäistä syventää tietojaan, oppia uutta ja onnistua paremmin kuin ennen. Toivon syvästi, että maamme medioissa nähdään jatkossa entistä parempaa musikaalikritiikkiä, joka avaa tämän uskomattoman monipuolisen ja hienon taiteenlajin saloja yleisölle tavalla, jonka sekä musikaalit että lukijat ansaitsevat.

Thursday, October 7, 2021

58 sekuntia

Ruotsalaisessa Så som i himmelen -musikaalissa on laulu nimeltä 58 sekunder.

Siinä musikaalin päähenkilö, ex-kapellimestari Daniel kertoo uralleen osuneesta unohtumattomasta hetkestä: kerran konserttisalista katkesivat sähköt kesken kaiken. Musiikki sen sijaan ei katkennut, vaan soittajat jatkoivat, nuotteja ja toisiaan ja kapellimestaria näkemättä, toisiinsa luottaen.

Bara musiken, allt annat tystnar.

58 sekunnin ajan kaikkien sydämet olivat avoinna ja kaikki aistit yhtä. Kokemus oli Danielille käänteentekevä. Sen jälkeen minulla ei ole ollut muuta toivetta kuin kokea sama uudelleen, hän kertoo – det var som att va i himmelen.

Itse en tokikaan ole ex-kapellimestari, en taiteilija ollenkaan, mutta itkin laulun ensimmäistä kertaa kuullessani kuin pikkulapsi. Tiesinhän tismalleen, mistä Daniel puhuu.

~

Oma 58 sekunnin hetkeni kesti suunnilleen kolme ja puoli minuuttia.

Kyseiset minuutit sijoittuvat syyskuun 9. päivän iltapuolelle vuonna 2017. Olimme kokoontuneet, osa meistä saman kaupungin lähiöistä ja osa sitten hieman isommalla vaivalla esimerkiksi Suomen Turusta, Ruotsin Jönköpingiin ottamaan osaa Les Misérables -musikaalin ensi-iltaan Smålands Musik & Teater -teatterissa.

Olin tuossa vaiheessa nähnyt kys. musikaalin jo useita kymmeniä kertoja ja kuunnellut sen niin monesti, että olisin osannut lausua minkä tahansa lyriikan ulkomuistista (ja osaan vieläkin, kysykää vain). Uuden tuotannon pääosien esittäjien roolityötkin olivat minulle pitkälti tuttuja saman musikaalin aikaisemmista ohjauksista. Näin myös Javertin roolissa nähdyn Philip Jalmelidin kohdalla – ja tätä blogia noihin aikoihin lukeneet tietävät, etten piitannut hänen roolityöstään ollenkaan.

Ja silti.

Kun Jalmelid aloitti Javertin soolokappaleen Stars, jossa kanssaihmisiinsä ja etenkin itseensä ankarasti suhtautuva poliisimestari vertaa maailmankuvaansa taivaalla muuttumattomina tuikkiviin tähtiin, tunsin kuin astuvani itseni ulkopuolelle.

On mahdotonta pukea sanoiksi, mitä niiden kolmen ja puolen minuutin aikana täsmälleen tapahtui, mutta väitän, että teatterisalissa oli läsnä jotain minua suurempaa. Aika tuntui samaan aikaan hidastuvan ja nopeutuvan. En tiedä, olivatko kaikkien sydämet avoinna, kuten Danielin kertomuksessa – mutta minun oli.

Kappaleen päätyttyä aplodit olivat ansaitusti valtavat, tai niin minä ne ainakin muistan. Kuulin, kuinka joku kirkui. Minä itse. Sen verran syvältä sielusta huuto lähti, että kurkkuuni sattui koko lopun illan.

(Hassu sattuma tai ehkä sallimuksen johdatusta: myöhemmin Jalmelid valittiin Danielin rooliin Så som i himmeleniin, ja juuri hänen esittämänään sain ensimmäisen kerran kuulla 58 sekunder -kappaleen.)

~

Olen ajatellut tätä hetkeä usein viimeisten pian kahden vuoden aikana.

Tämän vuoden aikana on jo tykitetty monta hyvää analyysiä siitä, miten pandemia on osoittanut, kuinka vähän Suomessa arvostetaan kulttuuria. Tästä on mahdotonta olla eri mieltä. Kulttuuriala ei taatusti unohda pandemiavuosien kokemuksia ikiaikoihin.

Oman kokemukseni pohjalta olen kuitenkin pohtinut etenkin seuraavaa:

Ehkä he, jotka puhuvat hyvinä aikoina taiteen puolesta mutteivät tiukassa paikassa näe sillä olevan juuri mitään arvoa, eivät ole kokeneet omia 58 sekuntiaan.

Ehkä taide on heille vain kiva juttu, jonka merkeissä voi pari kertaa vuodessa kilistellä väliaikadrinksuja ystävien kera, todeta, että jopas oli lahjakkaita esiintyjiä ja kylläpäs teoksen teemakin herätti ajatuksia, ja jonka voi sen jälkeen rauhassa unohtaa.

Itse olen rakastanut musikaaleja intohimoisesti reilusti yli vuosikymmenen, pian puolet elämästäni. Olen nähnyt niitä satoja. Olen käyttänyt elämästäni kymmeniä tuhansia tunteja niiden katsomiseen, niistä kirjoittamiseen, niistä puhumiseen, niiden ajattelemiseen. Ja kuten rakkaus aina, on tämäkin suhde suuri mysteeri. En osaa perustella, miksi juuri tämä taiteenlaji on minulle rakkaampi kuin mikään muu, tai miksi taide herättää minussa tunteita ylipäätään. Tiedän vain, että vaikka välillä vihastun, turhaudun ja kyllästyn, musikaalit vetävät minut aina lopulta takaisin.

Silti minulla on koko tähänastisen elämäni aikana ollut vain muutama edellä kuvatun kaltainen, sielun pohjalle asti menevä kokemus.

Paljon olen musikaalinäyttämöillä nähnyt ihan kivaa ja aika hyvää, aikamoisen määrän myös täysin mitäänsanomatonta. Jos olisin vähemmän onnekas, ehkä en olisi koskaan saanut nähdä mitään sellaista taidetta, johon olisin saattanut rakastua. Onnettomammassa rinnakkaistodellisuudessa “ihan kiva” olisi suurin taiteen minussa koskaan herättämä tunne. Ja ehkä silloin kädenlämpöisen läikähdyksen sydämessäni tuntiessani kuvittelisin, että tältä siis tuntuu, kun taide todella koskettaa – ja oman, tahtomattani ja tietämättäni vajaaksi jäävän kokemukseni valossa minun olisi mahdotonta aidosti ymmärtää heitä, joille taide on henki ja elämä.

Mitä nuo jaksavat meluta, niin pienen ilon tähden?

~

Vaikka vahvin tunne osuu kohdalle vain harvoin, toisinaan näen musikaaleja katsoessani pieniä pilkahduksia jostain kirkkaammasta. Sekunnin tai kahden verran muistan, miten onnekas olen saadessani olla elossa ja koen, että meidän ihmisten välillä on mahdollista tuntea aitoa yhteyttä.

Rakkaus on aina mysteeri, ja se tarkoittaa meistä jokaiselle jotain vähän erilaista. Ehkä kuvailemissani kokemuksissa kyse on vain tavasta, jolla taiteelle tai mille lie ihmiskunnan alkuhämärästä periytyvälle ritualistiselle tanssahtelulle herkät geenit omaavan ihmisen hermosto vapauttaa aivoihin positiivisia tunteita aiheuttavia kemikaaleja, kun näyttämöllä pidetään tarpeeksi kovaa meteliä.

Mutta eikö olisi mukava ainakin kuvitella, että kyse on jostain vähän korkeammasta – selittämättömästä mutta todellisesta yhteydestä ihmisten, taitojen, tarinoiden, taiteen itsensä välillä?

Ja jos pystymme kuvittelemaan, että niin on… no, taiteen ystäväthän tietävät jos ketkä, miten hento kuvitellun, koetun ja todellisen välinen raja saattaa parhaimmillaan olla.

Det var som att va i himmelen.

Friday, December 28, 2018

Tenth Anniversary

It has been ten years since I fell in love with musical theatre.

I've been trying to find a way to celebrate the milestone, if you can call it that, here on my blog – but as of late (and as I wrote in my previous Finnish post), the weight of the whole world has been pushing down on my shoulders so heavily that I haven't been able to mark such a happy, frivolous occasion.

But just now, I figured out what I want to write about.

I want to show you all what being a musical fan means to me. So, for this blog post, I'm inviting you to step into my shoes. In this post, you are me.

Let's step a while back in time and go see a musical.



You've travelled to see musicals many times before, but planning a new trip is always a pain. When travelling with friends, you always take on the role of a tour operator, and though you're very good at looking up schedules and searching for cheap hotel rooms with breakfast included, it's still just as annoying every time.

Except for this time, it's even worse! You've bought your musical tickets well in advance but decided to look for a hotel later... and now, searching for accommodation, it turns out everything's sold out. There's some touring musician visiting the town's arena the same night you're going to see the musical performance, so every single hotel, hostel and Airbnb is fully booked. There are no trains and no buses out of town after the show, either, so it seems you're stuck – until, by pure luck, you find there are still exactly three beds available that night.

Two in a cheap hostel room, and one in the distinguished Grand Hôtel next door, with twice the price.

You curse a little in front of your computer screen but place the bookings.

Now that that's settled, it's time to travel.

***

You don't have to go to the ends of the earth for your musical adventure (and as of late, heaven knows you've been wondering if any travel for pleasure can be considered moral while the ice caps are melting), but a little distance helps to make the occasion a little more special.

This time, you're going to a theatre in a mid-sized town in the neighbouring country. It's not a tourist destination by any means, but you're certainly not going to pass for a local, seeing you're not fluent in the language. You can understand a lot of what's being said, but when it comes to talking, despite taking lessons, ordering a burger and a coke to go with it is as far as your skills go. When it comes to the musical, though, the language is not a problem. You are going to see a piece you're very familiar with already.

You'll be taking the overnight ferry, and two of your good friends are coming with you.

On the ferry, you talk about pointless things – nothing too deep, and as of yet, nothing about the musical you're going to see either. Instead, it's mostly particularly silly chatter about a recent movie. Grabbing a bite at the ship cafeteria and talking nonsense, you're feeling all light and nice.

You've done it before, but even so, a trip like this is always a special thing. Something a little out of the ordinary.

You have some trouble falling asleep, chatting with your friends for half the night first and then the movement of the ship keeping you awake for the other half. Mercilessly, the ferry still docks at 6:30 AM.

It's a December morning, and it's a northern part of the world, so it's not going to be light for quite a while. Still, you trudge through the dark city, eat breakfast at that one café that's open at such an ungodly hour on a Saturday morning, and then all three of you fall asleep when your bus leaves the station.

In three or four hours, you reach your destination. It's all grey and rainy. You already know the town, seeing you've been there some months prior to see the exact same musical you're about to see tonight. Your traveling companions might have different reasons for coming back, but for you, it's a combination of love for the musical, love for this particular direction and love for the leading actor. Even before seeing it the first time, you knew that with this production, just once wouldn't do.

You check into your hotels, you in the Grand Hôtel and your friends at the hostel. A part selfish, part self-sacrificing move to pick the fancy but lonely room for yourself. Soon enough, though, all three of you gather in the compact single room to chill and to plan the evening.

It's starting to feel a little exciting. It is after all your favourite musical.

You don't go sightseeing. Instead, you just hang around at the hotel for a bit and then have a meal at a quiet restaurant. Or not so quiet, not anymore after the three of you enter! The food is good, there's lots of laughter, it's already dark outside again. It's all such a nice, warm feeling – and the best still lies ahead.

Walking to the theatre, you really feel a tiny little bit happier with each step, a little like you're about to open a present soon. No other musical but this one can make you feel such a special shade of anticipation.

***

You find your seat in the front row, the lights go down, and then, it's just three hours of love.

You know everything that's going to happen, every scene, every note, even most of the particular translation they're using... but even so, and just because of that, it still carries you away. It's not a happy story, but it's a familiar one, one that takes you on a cathartic emotional journey every time.

In short, this musical feels like home. Some productions more than others, sure – but this one is very much to your tastes and feels very much right.

A big part of the warm feeling stems from an earlier production that was very dear to you, a production you saw again and again that holds a thousand happy memories for you. This production is in the same language and features the same leading actor (that's something you've been hoping would happen ever since the production you loved closed, and you couldn't be happier about it), so it feels especially familiar, safe and good.

It's not only about nostalgia, though. You love seeing what just this combination of artists can do with the material, being surprised by details in their interpretations and the way the actors' performances have grown since the premiere. You love experiencing the story retold, same but different every time.

Sometimes, you think you're going to stop seeing this musical for good when the finale doesn't raise your heart rate anymore. Tonight is not that night. Hearing the last notes, there's again that familiar feeling of your heart beating faster. You feel at home. Your heart is happy.

***

After the show, you stagedoor a bit. In these northern parts of the world, it's not a common thing to do (and you'd be lying, claiming you're a very spontaneous person), so instead of popping up all spontaneously, you've let the lead know you're going to be there ahead of time. Sure enough, you meet him and some others and have a little chat. Afterwards, then, it's time to go back to Grand Hôtel with your friends, hang out in the little room and talk, talk, talk about what you just saw and what you thought about everything.

Next day, it's the same but backwards: waking up too early, leaving the town in a hurry, taking the ferry back home. Maybe seeing another musical on your way out, who knows – but that's already a different story.

Nevertheless, it's been a very good weekend.



This story is of course not all there is to being a musical fan. It's just about one aspect of it that I hold dear to my heart. Maybe the previous – and future! – entries in this blog will tell you about the rest.

No other medium speaks to me quite like musical theatre does. It gives me a lot. It connects me with other people, friends and performers and fellow audience members all in a host of different ways. It gives me stories and characters and songs to reflect on.

At its very best, it gives me a way of reaching another reality, if only for a few hours at a time.

It has been said that a reader lives a thousand lives before he dies. I believe that one who goes to theatre gets to live more than one, too.