Thursday, February 21, 2013

Two Short Reviews: Scandinavian Trip

Last December, I left for a short trip to Copenhagen and Malmö to enjoy some musical theatre. At long long last, it's review time...


You wouldn't think I'd travel to see this one. I once listed all the problems in Love Never Dies and wrote a short story to contradict the newspaper critic who dared to call it good. If you ask me how I ended up sitting in the front row of Det Ny Teater's auditorium with my friend, waiting for the Phantom sequel to begin... I still don't know, and I've had some months to think about it.

But I do know that I haven't regretted the trip for a second.

If you've read my thoughts on the West End version, you know I think LND's music is okay but the story is beyond stupid. But when you mix it with talented actors, absolutely gorgeous visuals, plus a language I don't understand so I can't be bothered about the lyrics... It took me by surprise how much I enjoyed the show. I was pulled into its world and felt invested in the characters' journeys instead of internally mocking them.

The cast was good. Christian Berg as the always drunk and brooding Comte de Chagny was my favourite, Bo Kristian Jensen as the Phantom made his character quite believable, and Louise Fribo's rendition of the title song (that I usually find boring) was gorgeous. A shoutout to Carl-Emil Lohmann as Gustave, such a beautiful voice!

But for me, what made the Copenhagen Love Never Dies so enjoyable were the visuals. The show looked much better than how I remember the West End production. Here's a production that doesn't pale in comparison to the original Phantom! The sets, the costumes, the acrobatics and pyrotechnics, the subtle nods towards the original's designs, all seen in great detail from the front row... I don't remember when I last was so amazed by the sheer beauty of a theatrical production.

Love Never Dies has been rewritten since the release of the London cast recording. The chances are for the better. Too bad nothing's been done to make the last fifteen minutes of the show more sensible. The last scene was like a slap in the face: I awoke from the dream and realised I'm watching a silly story with a stupid ending. No matter how talented the cast, no matter how pretty the sets, I wish the show would've ended after the title song. (In Phantom III, I wish to see Raoul and the Phantom raising Gustave together, while still hating each others' guts.)

Overall – I still think Phantom fans have every right to be upset about Love Never Dies and its sad excuse of a plot, but I'm glad I saw this. I recommend it for all in need of some eye and ear candy!


Next day, it was time for a trip that's becoming an annual tradition, seeing Malmö Opera's musical of the fall. This time, it was something I've been wanting to see live for a while: Evita. Musical theatre is a funny hobby. I've actually learned something about the life and times of the spiritual leader of Argentina, just because I once thought Don't Cry for Me, Argentina was kind of pretty and wanted to hear more...

Having seen the movie and listened to a couple of CDs, I looked forward seeing Lindy Larsson as Che the most. Well, I knew nothing of Larsson himself beforehand, but I love Che's songs and character. My expectations were through the roof. Even then, Larsson blew me away. He sung the part perfectly, I liked him better than anyone I've heard in the role so far. And his sarcasm, his stage presence... Ugh, I'm risking having a complete fangirl meltdown here. Moving on.

I wasn't quite so into Charlotte Perrelli in the title role. Her vocals were quite strong and her tone vaguely reminded me of Patti LuPone's and Elena Roger's powerhouse portrayals, but I'm afraid the charisma necessary for the part was missing. Probably thanks to Linus Tunström's direction, it seemed the character was never on the top of her game. Eva was always unsure, always frightened. Even Don't Cry for Me, Argentina seemed less than confident. Evita's downfall didn't have much of an effect when she never seemed to be rainbow high at all.

Fred Johanson, then, did a good job in all those two scenes where the character of Perón has some emotion to display. Johanson has a wonderful voice, and seeing him as Javert in 2011 convinced me that he can also act, but this is not a show where he can prove it. Perón simply doesn't have much material to work with. Oh well, I was glad to see Johanson nevertheless.

The staging in this production was quite plain and the lights were harsh. The focus was mostly on the acrobat onstage, Christel Elisabeth Stjernebjerg. Dressed identically to Eva, the acrobat shadowed what the title character was going through: climbing the social ladder, flying, falling. I like the idea, and during some scenes, I understood exactly what the director was going for – but during other scenes, I had no idea what the acrobat was supposed to signify.

Actually, that applies to the whole show. Some scenes worked perfectly, but during some, it seemed the director didn't understand the source material at all. Eva felt quite lost in her own story, even during the moments where extreme confidence is written in the script.

But thanks to Lindy Larsson, I'm happy I saw this.

Love Never Dies photo by Miklos Szabo.
Evita photo by Malin Arnesson.

Friday, February 15, 2013

Laulu mielet kiihdyttää

Dear international readers: my apologies for writing this blog entry only in Finnish. This won't become a habit, I will still write mainly in English but today's subject, the Finnish translation of Les Misérables, is very hard to discuss in any other language than Finnish. I'll return to English texts soon!

Les Misérables, ennakkonäytös. Pimenevä sali. Elokuvayhtiöiden logot valkokankaalla. Mahtipontiset ensimmäiset nuotit, kameran laajat kaaret. Ensimmäiset lauletut säkeet, silmien eteen lävähtävät suomenkieliset tekstit.

"Oot näin, oot näin
sä lopun elämää"

Jukka Virtanen vääntää kerran Les Misérablesiin täysin tolkuttoman, läpikotaisin epäonnistuneen suomennoksen. Eikä siitä päästä eroon ikinä.

Käännös tehtiin Helsingin kaupunginteatterin vuosien 1999–2000 tuotantoon. Sen jälkeen se on nähty tekstityksenä Åbo Svenska Teaterissa, 25-vuotiskonsertin dvd:llä – ja nyt vuosikausia odotetussa, laajasti mainostetussa elokuvassa. Pian se kuullaan myös Tampereen Teatterissa, laulettuna.

Aloitan sanomalla, että en ymmärrä, miksi musikaalielokuvan tekstityksen täytyy istua musiikkiin. Elokuvateatterissa ei ole sopivaa laulaa karaokea. Miksi siis riimit ja rytmit teksteissä? Seuraisin paljon mieluummin tekstityksiä, jotka tiivistävät selkeästi alkuperäisten säkeiden ajatuksen, mutta eivät sovi tavun tarkkuudella musiikkiin. Eriäviä mielipiteitä saa esittää. Ehkäpä leffatekstit voisivat myös rimmata, kunhan riimeistä ymmärtäisi alkutekstin ytimen.

Virtasen teksteistä ei ymmärrä.

En tunne kääntämistä tieteenlajina. En myöskään muista Virtasen käännöstä ulkoa – yritänhän parhaani mukaan katsoa pois, kun se häälyy lavan yllä tai ruudun alalaidassa. Mutta sen perusteella, mitä siitä on jäänyt mieleen, ja arkijärjellä arvostellen... Käännös on täysin käsittämätön, siinä ei ole sen enempää jatkumoa kuin tyylitajuakaan. Maailman suosituin musikaali on mukiloitu suomennettaessa sellaiseen muotoon, että sitä tuskin tunnistaa.

Tuntuu, kuin Virtanen ei ymmärtäisi hahmojen luonteita ollenkaan. Musikaalissa sanatarkka käännös on mahdoton, kyse on vahvasti tulkinnasta. Siksi hahmojen luonteenpiirteisiin soisi kiinnitettävän kääntäessä erityistä huomiota. Sanat muuttuvat mutta persoona jää – teatterin ystävien unelmissa. Virtasen hahmot eivät ole Victor Hugon, Alain Boublilin tai Herbert Kretzmerin hahmojen kaltaisia. Virtasen Fantine puhuu suorin sanoin neitsyytensä menettämisestä ja hurmion hetkistä. Virtasen Grantairen suurin huolenaihe on se, että hänet unohdetaan hänen kuolemansa jälkeen. Virtasen Jean Valjean komentaa Jumalaa.

Virtasen käännös ei ymmärrä myöskään teoksen perusluonnetta. Les Misérables -musikaali ottaa itsensä täysin vakavasti. Ohjaaja voi halutessaan nauraa musikaalin paatokselle hitusen, ja kyyninen katsoja saattaa pyöritellä silmiään hahmojen kaatuessa oikealla ja vasemmalla, mutta musikaali itse suhtautuu itseensä täysin vailla pilkettä silmäkulmassa. Virtasen käännös ei ymmärrä tätä. Huumoria on käytetty sopimattomissa kohdissa. Paatokselliset säkeet kääntyvät toisinaan puhtaaksi parodiaksi: "Surun sielustani löydän / tuska mieltä ahdistaa."

Virtasen suomennos ei tunnu kokonaisuudelta. Kuunnelkaa esimerkiksi Javertin soolo Tähdet. Mistä laulu kertoo? Joidenkin laulujen aikana vaikuttaa siltä, että Virtanen on kääntänyt ne säe kerrallaan, kiinnittämättä huomiota kokonaisuuteen ja kontekstiin. Monissa kohtauksissa, joissa hyödynnetään toistoa, Virtanen tarjoaa yhdelle fraasille puolen tusinaa eri käännöstä. Sanajärjestykset heittävät toisinaan villiä kuperkeikkaa.

Virtasen käyttämä sanasto ei sovi yhteen alkuperäisen sanoituksen kanssa. Les Misérablesissa käytetään usein melko yksinkertaisia sanoja. Tarina sijoittuu 1800-luvulle, joten loogista olisi, ettei suomennoksessa käytettäisi kovin uusia lainasanoja. Ajaton, yksinkertainen, selkeä kieli sopisi teokseen hyvin. Tässä esimerkki Virtaselta: "Vuosikaudet tulee samat / protestoinnit prosessiin". Sanat eivät myöskään sovi tilanteisiin, joissa hahmot ovat. Käyttäisikö kuolemaansa silmiin katsova mies termiä "hirmuinen"? Entä haaveilisiko 1800-luvun yläluokkainen mies "yhteen muuttamisesta" sydämensä valitun kanssa?

Ihmettelen suuresti, miten jättimäisin julistein mainostettua elokuvaa ei ole tekstitetty ymmärrettävästi. Tajusiko kukaan Finnkinolla edes, että useiden laulujen lyriikoita on muutettu filmiä varten? Eniten harmittaa niiden katsojien puolesta, joiden on vaikea ymmärtää laulettua englantia ja jotka eivät tunne Kurjien tarinaa. He poistunevat teatterista vielä hämmentyneempinä kuin muut Les Mis -ensikertalaiset. Onneksi kielitaitoisten ei ole pakko katsoa tekstejä, ja dvd:llä ne voi napsauttaa kokonaan pois päältä.

Ikävä kyllä kuultua suomen kieltä on täysin mahdotonta lakata ymmärtämästä, kun sen taidon on kerran oppinut. Virtasen tuotannon kruununjalokivi päästään taas kuulemaan laulettuna Tampereen Teatterin syksyllä ensi-iltansa saavassa Les Misérables-tuotannossa.

Elokuvassa alkuperäisteksti on koko ajan katsojan kuultavissa. Sen sijaan suomeksi käännetyssä teatterisovituksessa yleisön on voitava luottaa kääntäjän kykyyn tulkita tekstin kirjoittajan viesti.

En voi ymmärtää, miten Tampereen Teatteri kehtaa käyttää Virtasen käännöstä.

Kaikesta etukäteisrummutuksesta päätellen TT on puuhaamassa Les Misistään jymymenestystä. Miten on mahdollista, että teatteri ei kuitenkaan arvosta yleisöään sen vertaa, että tarjoilisi heille ymmärrettävää suomen kieltä? Kehdattaisiinko samalle yleisölle esittää tunnettu puhenäytelmä, jonka hahmojen repliikit muistuttavat alkuperäistekstiä vain etäisesti ja vääristävät heidän luonteitaan? Miten ihmeessä tällainen käännös on yhtäkkiä hyväksyttävä, kun se on sovitettu musiikkiin?

Miten Tampereen Teatteri saattaa aliarvioida katsojia näin? Miten Suomessa kehdataan jo toista kertaa esittää yleisölle suomennos, joka tekee maailman tunnetuimman musikaalin alkuperäisestä sanoituksesta huonoa pilkkaa?

Milloin tässä maassa opitaan antamaan musikaalikäännöksille niiden ansaitsema arvo?

Kuuntele Jean Valjeanin rukous