Wednesday, February 15, 2017

Niin mieleni pahoitin

Onko huolestuttava piirre 23-vuotiaassa tunnustaa olevansa Mielensäpahoittaja-fani?

Fanius alkoi salavihkaa jossain Aboa Vetus & Ars Nova -museon liepeillä, jossa Linnateatteri kesällä 2014 esitti Miniä-näytelmää. Nauroin ja nautin. Luin kirjat, katsoin leffan, nauroin lisää ja vähän liikutuinkin. Pikkuhiljaa aloin suorastaan hakeutua Mielensäpahoittajan pariin.

Viimeisten parin kuukauden sisään olen käynyt katsomassa Mielensäpahoittajan edesottamuksia Kansallisteatterin näytelmässä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ja Tampereen Työväen Teatterin Suomi 100 -juhlasatsauksessa Mielensäpahoittajan Suomi.

Näytelmät panivat minut miettimään Mielensäpahoittaja-faniuttani uudemman kerran.

Mielensäpahoittaja kolmessa iässä Tampereen Työväen Teatterissa.
Kuva: Kari Sunnari

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön hengentuote, vanha mies, joka pahoittaa mielensä herkästi kaikesta sitten vuoden 1953 tapahtuneesta kehityksestä – eikä epäile ilmaista mielipahaansa omintakeisin sanankääntein paikallislehden yleisönosastossa. Mielensäpahoittajan rinnassa sykkii kuitenkin lämmin sydän: mies jaksaa pitää huolta vuodeosastolle joutuneesta emännästä ja paistaa lapsenlapsille räiskäleitä. Kirjana Mielensäpahoittaja ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 2010.

Alkuaikojen Mielensäpahoittaja on karikatyyri, liioiteltu ja koominen hahmo, johon on hämmennetty juuri tarpeeksi iso loraus surumielisyyttä ja todellisuutta. Näen hahmossa pienenpienen pilkahduksen edesmennyttä isoisääni, hahmon huolehtivaisessa cityhippipojassa tunnistan omien vanhempieni huolen vanhenevista läheisistä. Hahmon jyrkille mielipiteille on tarkoitus nauraa, tunnistettavat muruset ja rivien väleihin kirjoitettu melankolia riittävät maustamaan fiktion todelliseksi ja samaistuttavaksi.

Nyttemmin Mielensäpahoittaja on muuttunut. Tragikoominen hahmo tuntuu teos teokselta yhä traagillisemmalta. Vai olisiko kyse jo ylitsevuotavasta siirappisuudesta?

Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaama Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja liikkuu jo melko syvissä ja vakavissa vesissä nimihenkilön (Vesa Vierikko) kirjoittaessa testamenttiaan ja rakentaessa arkkuaan. Onneksi tunnelmaa tasapainotetaan hauskoilla heitoilla ja sukupolvien välisellä kuilulla leikittelyllä. Lopputuloksena on melko vakava mutta ei synkkä näytelmä, joka jättää mieleen rauhallisen olon. Yhteentörmäyksiltä ei aina voida välttyä, mutta elämä jatkuu.

Tiina Puumalaisen ohjaama Tampereen Työväen Teatterin Mielensäpahoittajan Suomi sen sijaan ei naurata enää yhtään. Poissa on änkyrämäinen mielipaha, tilalla yhden miehen (nimiroolin jakavat Raimo Grönberg, Jyrki Mänttäri ja Niila Nousiainen / Sisu-Petteri Haraholma) elämän kipukohtien kautta kulkeva matka 1930-luvulta nykypäivään. Mieli pahoitetaan pari kolme kertaa, katsomossa en nauranut kolmituntisen aikana ollenkaan. Näytelmässä on vaikuttavia sotakohtauksia ja turvapaikanhakija Alin (Chike Ohanwe) kokemukset todella pysäyttävät – mutta onko Mielensäpahoittaja kuitenkaan aivan oikea väylä näiden asioiden käsittelemiseen?

Mielensäpahoittaja ja poika autoretkellä Kansallisteatterissa.
Kuva: Tuomo Manninen

Ymmärrettävää on, että pinnalla pysyäkseen Mielensäpahoittajan on täytynyt aikuistua. Sama vitsi ei kanna loputtomiin, ja lisäksi hahmo on hyvin aikaan sidottu. 80-vuotias mies kymmenisen vuotta sitten oli erilainen kuin 80-vuotias mies tänään. Kun aika hiljalleen jättää tosielämän mielensäpahoittajista, on fiktiivisen hahmon joko uudistuttava tai väistyttävä itsekin valokeilasta.

Jossain vaiheessa hahmosta on vain päässyt katoamaan se, jonka vuoksi itse siihen alun perin tykästyin. Mielensäpahoittaja 2.0 on varmasti monien mieleen, mutta itse en pysty samaistumaan vanhan miehen maailmantuskaan samalla tavalla kuin pystyin eläytymään hänen mielipahaansa. Minun makuuni on liikaa, että ensimmäisissä teoksissa salaviisas mutta monessa asiassa umpivanhanaikainen mies on muuttunut likipitäen liberaalia elämänviisautta pulppuavaksi mietiskelijäksi.

Nii-in. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Mielensäpahoittaja ei enää ollutkaan kuin vanhoina, hyvinä aikoina.

Aika aikaa kutakin, toteaisi tähän varmasti Mielensäpahoittaja itsekin. Minun faniuteni taitaa nyt olla aikansa elänyt. Vanhempieni mökin kirjahyllyssä odottaa kirjasarjan ensimmäinen teos, jonka pariin varmasti palaan vielä tulevilla mökkireissuilla, mutta mahdollisen jatkon osalta luulen hyppääväni nyt pois kelkasta.

Ilosia aikoja!

No comments:

Post a Comment