Saturday, May 13, 2017

Kotimainen kevätkertaus

Vaikka olenkin juossut esityksestä toiseen ihan entiseen malliin, en ole tämän kevään aikana juuri ehtinyt kirjoittaa näkemästäni. Niinpä nyt, kesäteatterikauden korvalla, ajattelin muistella muutamaa kevään parhaista kotimaisista kulttuurikokemuksista.


Kilpakosijat / Tampereen Työväen Teatteri 

 

Kuva: Kari Sunnari, Tampereen Työväen Teatteri

Syksyn lempparimusikaalini, Turun kaupunginteatterin ihanan kamala kasarijukeboxhirvitys Rock of Ages, taisi ohjelmistosta poistuessaan jättää sisälleni jonkinlaisen kevyttä mutta kiivastahtista hömppää vaativan mustan aukon. Koska Broadway-kasarirockmusikaaleja ei riitä valittavaksi asti, käännyin seuraavaksi parhaan vaihtoehdon puoleen.

Eli Maiju Lassilan koko tuotantoon perustuvaa, Sari Kaasisen säveltämää kansanmusiikkinäytelmää suoraan suoneen, kiitos.

Oikeastaan ennustin jo vuosi sitten, että jäisin esitykseen koukkuun. Ukko ja poika Sikasen naimaretkisekoilusta kertovassa näytelmässä ei ollut järkevää sisältöä nimeksikään, mutta hyvää fiilistä, suomen kielellä herkuttelua, ääritarttuvaa musiikkia ja vetävää tanssia riitti sen edestä. Tämän kun olisi saanut pullotettua huonoina päivinä nautittavaksi, tai edes levytyksenä mukaan kotiin kuunneltavaksi.


Pohjalaisia / Tampereen Ooppera

 

Kuva: Petri Nuutinen, Tampereen Ooppera

En voi väittää ymmärtäväni oopperan päälle, vaikka olenkin käynyt Kansallisoopperassa katsomassa sekalaisen valikoiman klassikkoja. Ihailen laulajien huikeita teknisiä taitoja ja ison orkesterin sointia, mutta en ole saanut esitysten teemoista tai tarinoista paljoakaan irti.

Että ei kun ravistelemaan käsityksiä Tampereen Oopperaan Leevi Madetojan Pohjalaisten pariin.

Yllätyksekseni Pohjalaisia-oopperassa oli mukavaa – tai no, niin mukavaa kuin väkivallan kierteestä kertovaa teosta katsoessa nyt voi olla. Tuomas Parkkisen ohjauksessa oli vauhtia ja huumoriakin. Vaikka teoksen musiikki vaatisi vielä monta kuuntelukertaa, että saisin siitä otteen, päällimmäiseksi tunnelmaksi oopperasta jäi sulavasti ja miltei huomaamatta kohtauksesta toiseen siirtyvä, otteessaan pitävä kokonaisuus. Uskaltaisinko jopa sanoa, että tässä oli jotain vähän musikaalinomaista? Joukkokohtauksissa ainakin oli kokoa ja näköä ja Pirjo Liiri-Majavan suunnittelevat puvut olivat kaunista katsottavaa.

Helmikuussa muu elämä piti minut niin kiireisenä, etten tuoreeltaan ehtinyt perehtyä Pohjalaisiin tarkemmin. Esityksen tunnelmassa ja rankassa tarinassa oli kuitenkin jotakin kiehtovaa, joka palasi mieleni pohjalle kummittelemaan moneksi viikoksi. Parempi kokemus kuin arvasinkaan.

(Hatunnosto ohjaajalle kutsuvieraslipuista.)


Näytelmä, joka menee pieleen / Tampereen Teatteri

 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Näytelmä, joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) on Lontoon West Endin viime vuosien suurin komediahitti. Suomen ensi-iltansa teos sai Tampereen Teatterissa syksyllä 2016, ja maaliskuussa ehdin viimein mukaan minäkin.

Jutun idea on, että innokkaista harrastelijoista koostuva Polytekninen Draamaseura on vuokrannut Tampereen Teatterin päänäyttämön esittääkseen siellä murhamysteerin "Murha Havershamin kartanossa". Me katsojat saamme kunnian olla mukana ensi-illassa – jossa kaikki, aivan kaikki, menee täydellisesti ja näyttävästi pieleen. Tekniikka, lavasteet, muisti ja pokka pettävät, mutta urhea työryhmämme taistelee tiensä aina mysteerin loppuratkaisuun saakka.

En ole koskaan nauranut teatterissa näin paljon. Miten hauskaa voikin olla huolella ajoitettu ja taidolla esitetty epäonnistuminen! Epäilen, että vitsi ei pysy tuoreena kovin montaa katsomiskertaa, mutta syksyllä aion vielä käydä Kouvolan Teatterissa katsomassa toisen version maailman hilpeimmästä murhamysteeristä.


Samuel Harjanteen suuri musikaalitalkshow / Musiikkiteatteri Kapsäkki


Samuel Harjanteen musikaalitalkshow sai ensiesityksensä Kapsäkissä jo syksyllä 2016. Kevään aikana ehdin katsomoon kahdesti. Show'n konsepti on simppeli: musikaaliohjaajana ja -näyttelijänä tunnettu Harjanne kutsuu vieraikseen kolme musikaalinäyttelijää, jotka juttelevat illan isännän kanssa musikaalijuttuja, laulavat musikaalibiisejä ja kilpailevat musikaaliaiheisissa kisoissa.

Eipä voi musikaalifani parempaa toivoa.

Musikaalitalkshow'ssa on aina ihana tunnelma. Kaikki niin lavalla kuin katsomossa ovat paikalla sen takia, että rakastavat musikaaleja – joko tekijänä tai kokijana, mutta musikaalifanina yhtä kaikki. Ja se tuntuu! Suomessa tällaista pääsee kokemaan huippuharvoin. Fiilis on iloisempi ja innokkaampi kuin parhaankaan suomalaisen musikaalituotannon katsomossa, sillä paikalla ei ole yhtäkään eläkeläiskerhon ryhmäretkeä tunnelmaa rauhoittamassa. Juttelinpa muiden katsojien kanssa tai en, täällä tunnen joka tapauksessa olevani omieni parissa.

Musikaalitalkshow'n jatko on vielä auki, mutta toivon kovasti, että esitys tekee paluun. Nämä illat muistuttavat minua siitä, miksi haluan tehdä töitä teatterin viestinnän ja markkinoinnin parissa – jotta mahdollisimman moni löytäisi tiensä teatteriin kokemaan jotain yhtä innostavaa.


Musikaalisyksyn sävel


Kuva: Tampereen Teatteri

Lopuksi katse tulevaan ja sananen syksystä 2017. Älköön kukaan ottako itseensä, mutta ainakin tämän musikaalifanin näkökulmasta tulossa on kuluvan vuosikymmenen tylsin kotimainen musikaalisyksy.

Joukossa on toki muutama tärppi. Tampereen Teatterin Cats tarjoaa varmana viihdyttävää hötöä ja karismaattisia kissoja. Jyväskylän kaupunginteatterin koko perheen satsaus Peter Pan, jossa ihana Saara Jokiaho esittää nimiroolia, voisi olla mukava katsastaa. Helsingin kaupunginteatterin Myrskyluodon Maija saattaa yllättää iloisesti.

Kevään parhaan julkistusuutisen tarjoili yllättäen Salon Teatteri, joka tuo syksyllä Jekyllin & Hyden kolmatta kertaa Suomeen. Uuden Musiikkiteatteri NYT -ryhmän kännykkäriippuvuutta, anonyymia vihapuhetta ja muita nettiajan mörköjä pallotteleva Photo Sapiens -teos (lisäesitykset Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä) olisi myös kiva saada sopimaan syksyn kalenteriin.

Kokonaiskuva on kuitenkin ankea. Syksyn musikaaliohjelmisto tuntuu pitkälti nojaavan viime vuosituhannelle juuttuneisiin aiheisiin ja iskelmäsävelmiin, joiden ylle kohoavalta katolta kuuluu vaimea viulunsoitto. Mikäs siinä, jos tykkää. Minä en.

Tässä tilanteessa ei auta kuin suunnata katse kauemmaksi. Onneksi jo naapurimaissa on tarjolla kaksi eri Book of Mormonia ja peräti kolme Les Misérablesia.

Ehkä niiden voimin jaksaa vuoteen 2018, jolloin – toivoa sopii – joku suomalainen teatteri täräyttää taas lavalle juuri minun makuuni sopivan yliturvonneen, äänekkään ja/tai verisen megaspektaakkelin.

No comments:

Post a Comment