Monday, January 18, 2016

Nuoret, martat ja musikaalit

Tänään 18.1.2016 Ylen Kulttuuricocktail julkaisi tviitin.


Voi—

Sen mitä seuraavaksi sanon, sanon 22-vuotiaan, musikaaleja seitsemän vuotta kokopäivätoimisesti fanittaneen, satayksi musikaalituotantoa nähneen teatterifanin auktoriteetilla.

Tämä ei ole hyökkäys Kulttuuricocktailia vastaan – vaan koko sitä ummehtunutta ajatusmaailmaa, jonka vuosikausia jatkunut jyllääminen tiivistyy yllä esitettyyn tviittiin.

Musikaaleja martoille


Musikaali on valtavan laaja lajityyppi. Musiikin keinoin kerrottuihin näyttämöteoksiin mahtuu sekä nuorille, vanhoille että kaikille sopivia tarinoita.

Seuraan ja olen mukana eri musikaalien ympärillä pyörivässä fanikulttuurissa. Nuoria musikaalifaneja on ympäri maailmaa hurja määrä ja he ovat – me olemme – hurjan aktiivisia. Fanitaidetta ja -tarinoita, analyyseja, arvosteluja, covereita ja cosplayta... Suosikkitempaukseni on vuonna 2013 koottu visuaalinen adressi Les Misérables -elokuvan ohjaajalle. 143 piirrosta, joilla nuoret musikaalifanit ympäri maailman vetosivat Les Misérablesin ohjanneeseen Tom Hooperiin elokuvan poistettujen kohtausten julkaisemiseksi.

Miettikää hetki, miten luja intohimo musikaalia kohtaan meillä kaikilla osallistujilla oli – ja on. Kaikille meistä musikaalit ovat paljon, paljon enemmän kuin esityksiä, jotka nähdään kerran ja sitten unohdetaan.

Olen itse yrittänyt ja yritän jatkuvasti tehdä oman osani suomalaisten musikaalien nostamiseksi kansainvälisen faniyhteisön tietoisuuteen. Joskus suomalaiset teokset eivät kiinnosta edes kotimaan faneja, mutta toisinaan kolahtaa ulkomailla asti. Kehuja, haukkuja ja kommentteja: hiiskatti kun en päässyt katsomaan tätä, näyttääpä hienolta, onpa omituinen ratkaisu, olisipa tästä tallenne! Ja aina silloin tällöin joku innostuu musikaalimatkalle. Naapurikaupunkiin tai maailman toiselle laidalle.

Postmoderni surrealismi toimii joillekin, mutta olen satavarma, että keskivertonuori ei jää sen kautta elinikäiseen teatterikoukkuun. Musikaalien kautta sen sijaan? Ehdottomasti.

Niiden vain täytyy olla oikeanlaisia.

Luopukaa viimeinkin My Fair Ladysta, Sound of Musicista, Viulunsoittajasta katolla, Tukkijoesta, edesmenneen iskelmätähden jukebox-elämäkerrasta ja kaikesta, jonka markkinoinnin kärkenä on sana nostalgia. Marttoja ja mummoja ei saa aliarvioida. He ovat nähneet elämänsä aikana monenlaista ja tuskin hätkähtävät, jos teatterinlavalle tuodaan vähän tuoreempaa näkemystä. On monia meillä tuntemattomia musikaaleja, joista voivat nauttia yhtä lailla nuoret kuin vanhatkin. Monia, jotka sopivat niin isojen kuin pienten teatterien ohjelmistoon.

Tuntematon musikaali on totta kai taloudellinen riski. Parhaiten vuosien ja vuosikymmenten päästä muistetaan kuitenkin juuri ne kerrat, kun teatteri uskalsi ottaa riskin – tuoda ohjelmistoonsa Suomen kantaesityksen tai muuten tuntemattoman tai vähän esitetyn teoksen. Hype. Rocky Horror Show. Elisabeth. Cats. Spring Awakening. Wicked. Vampyyrien tanssi. Les Misérables. Kristina från Duvemåla. Jekyll & Hyde. Esimerkiksi. Viulunsoittaja katolla oli vuoden 1966 huippulöytö. Mikä on vuoden 2016?

Oman kokemukseni mukaan musikaalin ei tarvitse kertoa nuoren omasta elämästä häntä puhutellakseen. Tanssivat kissat, Pariisin Kurjat ja Jeesus Nasaretilaisen viimeiset päivät ovat kaikki jättäneet minuun lähtemättömiä jälkiä.

Houkuttaakseen ja koukuttaakseen musikaali ei kuitenkaan saa olla täysin ja tietoisesti nuoren maailman ulkopuolella.

Nuoren on esimerkiksi mahdoton nostalgiafiilistellä aikaa, jota hän ei itse ole elänyt. Itselleni vastenmielisin musikaali on 50–80-luvulla kunnian päivänsä eläneen iskelmätähden tuotannosta koottu elämäkerta. Tällaisenkin musikaalin voi tietenkin tehdä rautaisella ammattitaidolla, mutta koen, että sillä ei ole kaltaiselleni 90-luvun lapselle mitään annettavaa.

Tässä vielä yksi näkemys musikaaleihin tämänpäiväisestä keskustelusta, kapellimestari Atso Almilan tviittinä:


Tähän vanhaan vastakkainasetteluun sanon kaksi asiaa.

1) Minulle on taidetta se, miten musikaalit yhdistävät musiikin, näyttelemisen ja liikkeen. Jollekulle muulle taide on jotakin muuta. Kumpikaan ei mielestäni ole enemmän oikeassa kuin toinen.

2) Taidetta, viihdettä tai sekä että, musikaali voi olla katsojalleen unohtumaton elämys. Kokemus, joka auttaa jaksamaan arkea, ymmärtämään maailmaa ja itseään. Nauttimaan tästä ainoasta meille annetusta elämästä. Sitä ei pidä vähätellä. On ok, jos ihminen haluaa katsoa vaikka pelkkiä musikaaleja – tai vaihtoehtoisesti vain postmodernia surrealismia.

Postmodernia surrealismia nuorille


Minä olen opiskelevana musikaalifanina äärettömän, äärettömän onnekas. Minulla on työ. Asuntoni on äitini omistuksessa ja vanhempani tukevat opintojani taloudellisesti. Voin käydä teatterissa kerran viikossa, sillä minulla on siihen varaa.

Suurimmalla osalla opiskelijakollegoistani ei ole.

Jos hypoteettinen opiskelijalippu suuren näyttämön musikaaliin maksaa viisikymmentä euroa, on se yhtä kuin 15 prosenttia 20-vuotiaan, korkeakoulussa ensimmäistä vuotta opiskelevan henkilön opintorahasta – ennen veroja. Jos oletetaan (yltiöoptimistisesti), että hypoteesimme esimerkkihenkilö saa maksettua asumiskulunsa asumislisällä eikä nosta opintolainaa... Kuluttaisitko sinä 15 prosenttia kuukausibudjetistasi yhteen teatterilippuun? Entäpä vielä enemmän?

Teatterin tekeminen on kallista. Julkiset tuet pienentyvät. Mutta silti – silti uskon, että vain opiskelijahintoja laskemalla teatteri voidaan todella tuoda opiskelijoiden ulottuville. Jos opiskelijahinnat nousevat, teatterissa käyvät vain kaltaiseni pappa betalar -kultalusikkalapset.

Jopa tämä edellä mainitun kaltainen lellipentu ymmärtää, että ei tämä näin voi toimia. Ei voi. Teatteri ei saa Suomessa eriytyä vain hyväosaisimman kansanosan huvitukseksi. Suomalaisella teatterilla ei ole siihen varaa.


Kuten kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen Twitterissä huomauttaa, pelkillä hintojen halvennuksilla ei saada ihmeitä aikaan. Koulujen pitäisi tehdä osansa. Kotien pitäisi tehdä osansa. Jos oma äitini ei olisi käskenyt minua teatteriin, en ehkä olisi fani vieläkään.

Kouluja on vaikea ja koteja mahdoton pakottaa innostamaan nuoria teatteriin. Teatterit voivat kuitenkin tehdä osansa. Se osa lähtee ohjelmiston lisäksi opiskelija- tai nuorisohintojen alentamisesta ja alhaalla pitämisestä. (Nuorisohintoja harrastetaan monissa pohjoismaisissa teattereissa. Ks. esim. tanskalaisen Aarhus Teaterin hurja arki-iltojen alennus kaikille alle 25-vuotiaille.)

Lisää yleisöä


Loppukaneettina julkaisen kymmenen teoksen listan Suomessa harvoin tai ei koskaan esitetyistä musikaaleista, joiden uskon kolahtavan suomalaiseen yleisöön – sekä nuoriin että vanhempiin. Saa ehdottomasti napata omaan ohjelmistoon ihan heti paikalla. Lisää sopii ehdottaa kommenteissa.

Bonnie & Clyde (Wildhorn, Black, Menchell – 2009)

Surullisen ajankohtaiset teemat: lama ja syrjäytyminen. Kiihkeä, historiallinen rakkaustarina vie jalat alta. Erittäin vetävä musiikki.

Chess (Andersson, Ulvaeus, Rice – 1984)

ABBA-miesten tanssittavan menevästä sydäntäraastavan kauniiseen kulkeva musiikki. Shakin ja kylmän sodan pyörteistä nousevat inhimilliset, epätäydellisellisyydessään realistiset hahmot ja heidän rikkinäinen rakkautensa.

Dracula
(Wildhorn, Black, Hampton – 2001)

Kauhuklassikkoon perustuva musikaali, joka aiheuttaa musikaalina erityisen varmoja väristyksiä – kielletty romanssi rajan tuolta puolen ja kiivastahtinen vampyyrinmetsästys koetaan Frank Wildhornin komeimpien sävelten kautta.

Elisabeth
(Kunze, Levay – 1992)

Arvoituksellinen sekoitus yliluonnollista ja historiaa. Kuolevaisen naisen ja itsensä Kuoleman rakkaustarina – mitä enemmän romantiikan- tai gotiikannälkäinen katsoja voi enää toivoa! Keskushahmona kiehtova, moniulotteinen nainen. Laaja fanikunta ympäri maailmaa.

Kiss of the Spider Woman
(Kander, Ebb, McNally – 1990)

Cabaret'n ja Chicagon kirjoittaneen menestystiimin teos. Intensiivinen, sydäntäsärkevä tarina kahden miehen epätodennäköisestä, epätoivoisesta rakkaudesta ja tilanteista, joista on mahdotonta selvitä ehjänä.

Mozart!
(Kunze, Levay – 1999)

Tuore, kiehtova näkökulma Amadeus-näytelmästäkin tuttuun historialliseen hahmoon. Tarina nousee historian oppitunnin yläpuolelle kertomukseksi taiteilijana olemisesta ja epäterveestä omistushalusta, intohimosta ja rakkaudesta.

Nahkatakkinen tyttö
(Suutela, Suomela, Jagt – 2014)

Harvinaisen hyvin toimiva jukebox-musikaali Dingon tuotannon pohjalta. Jännittävä, koskettava, samaistuttava tarina nuorilla päähenkilöillä ja mysteerimausteilla. Erinomainen vaihtoehto laitosteatterin ja nuorisoteatterin yhteistuotannoksi.

Notre Damen kellonsoittaja
(Menken, Schwartz, Lapine/Parnell – 1999/2013)

Disneyn vaikuttavimman piirretyn pohjalta tehty vaikuttava musikaali. Elokuvaa rajumpi, teineille ja aikuisille suunnattu. Surullisen ajankohtaiset teemat: muukalaisviha ja muiden hyväksyminen.

Rocky
(Flaherty, Ahrens, Meehan – 2012)

Tunnettu elokuva kääntyy musikaaliksi yllättävän hienosti. Nyrkkeily, tai urheilu ylipäätään, on musikaalin aiheena raikas. Mukana Eye of the Tigerin tahdittama treenimontaasi, kuten asiaan kuuluu.

Sweeney Todd
(Sondheim, Wheeler – 1979)

Hykerryttävä sekoitus mustaa huumoria, vakavia hetkiä ja näyttämöväkivaltaa. Juice Leskisen suomennos – enempää perusteluja ei mielestäni tarvita.

Jep. Näillä aloitetaan.

Lue myös: Varje dag är en dag för musikaler -blogin näkökulma aiheeseen.

10 comments:

  1. Loistavaaaaaa Siiri! Mä oon niin sun fanisi! Eipä tähän ole mitään lisättävää tahi poistettavaa.

    ReplyDelete
  2. Kiitos tästä. Twiitti nosti omaakin verenpainettani, mutten ehtinyt alkaa reagoida siihen. Onneksi hoidit asian puolestani. ;-)

    ReplyDelete
  3. Näin. Lisäksi pitää narista isompien teattereiden tavasta tarjota opiskelijalippuja vain viikon esityksiin. Tuplasti narisen, jos päivänäytöksiä on vain viikonloppuisin. :P

    Mun ehdotuksia:

    Carrie (Pitchgore, Gore - 1988/2012)
    Se Stephen Kingin Carrie. Kulttiklassikko, jonka uusintaversiossa painoitettu kiusaamisteemaa. Nuorisoteattereille, harrastajaoikeudet.

    Sunset Boulevard (Black, Hampton, Webber - 1993)
    Perustuu vuoden 1949 klassikkoelokuvaan. Kylmäävä, satiirinen katsaus Hollywoodin tähtisysteemin hylkäämään mykkäelokuvatähteen ja kovaonniseen käsikirjoittajaan. Webberin aliarvostetuimpia sävellystöitä.

    Into the Woods (Sondheim, Lapine - 1987)
    Suomeksi esitetty Turussa 2003 nimellä Pimeä metsä. Satuhahmoja, moraalipohdintaa ja monta ruumista "onnellisen lopun" tuolla puolen.

    Gypsy (Sondheim, Styne, Laurents - 1959)
    Suomessa käsittämättömästi vain kerran - silloin nimellä Rose - nähty klassikko. Showbisnestä, äiti-tytär-suhdesotkuja ja musikaalihistorian hienoin hermoromahdus.

    Näin mulla. :P

    ReplyDelete
  4. Noooooou! Mä rakastan Sound of Musicia ja Viulunsoittajaa! Nooh, sain kyllä ysiluokalla Marttaliiton ERIKOISstipendin, joka opettajan piti erikseen mulle anoa, että että.. :'D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Molemmissa teoksissa on minustakin hyvät puolensa, enkä yhtään halua vähätellä niiden ihmisten kokemusta, joille tärkein teatterielämys on juuri Viulunsoittaja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nämä klassikot on meillä nähty tarpeeksi moneen kertaan, eikä uusiin toteutuksiin yleensä tunnuta keksivän uusia näkökulmia. Ehdotan, että klassikot laitetaan hyllylle vaikka seuraavaksi 15 vuodeksi – luulenpa, että ne tuntuisivat tauon jälkeen paljon raikkaammilta.

      Delete
  5. Erinomainen kirjoitus! Allekirjoitan joka sanan.

    Minulle teatterikäynnit sisältävät aina taikaa esityksestä huolimatta, mutta musikaaleissa on lähes aina se ekstraripaus, joka tekee siitä ehdottomasti lempigenreni. Omalla kohdallani muista medioista ehkä vain kirjallisuus kykenee samanlaiseen eskapistiseen kokemukseen kuin hyvä musikaali.

    Väittäisin, että teatterissa harvoin käyvälle musikaali voi olla portti muuhunkin. Omakohtaisena kokemuksena täytyy tässä mainita, että Seinäjoen kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi sai minut palaamaan teatteriin (ja saa edelleen) uudestaan muiden näytelmien ja esitysten pariin - noin kahden sadan kilometrin päästä. Harmi kyllä näin työssä kävänä ei ehdi Seinäjoella kulkea niin usein kuin ennen, mutta seuraan jatkuvasti teatterin tarjontaa, ja mahdollisuuksien mukaan myös produktiossa vaikuttaneiden uusia projekteja. Siten musikaalissa esiintyminen voi tuoda näyttelijöillekin fanikuntaa. Teatterin näkökulmasta panostaminen musikaaliin voi olla sijoitus tulevaisuuteen.

    Kuten Siiri toteaa, musikaalit ovat toki taloudellinen haaste. Omasta mielestäni vahva ohjaus, omaperäinen tulkinta, ja innostunut työryhmä antavat paljon anteeksi ulkoisten puitteiden suhteen. Ja tekemällä jotain uutta vangitaan ainakin minun huomioni potentiaalisena asiakkaana. Se mainittu iänikuinen Sound of Music tuskin saa minua matkustamaan parinsadan kilometrin päähän, mutta tuokaapa vaikka Elisabeth uudestaan Suomeen, niin minä olen jo varaamassa lippuja.

    ReplyDelete
  6. Komppaan Ramin ehdotuksia tuossa ylempänä. Varsinkin Sunset Boulevard on hieno.

    Omia musikaaliehdotuksiani:

    Romeo & Juliette (Gerard Presgurvic):
    Ranskalainen söötti poprockmusikaali, jossa on meneviä biisejä ja herkkiksille balladeita. Iso juttu mm. Ranskassa, Wienissä ja Budapestissa.

    Notre Dame de Paris (Gerard Presgurvic)
    Popmusikaali Victor Hugon romaanin pohjalta. Paljon kärsimystä, kyyneliä ja kuolevia hahmoja sekä söpöjä popballadeja ja tanssikohtauksia.

    Company (Stephen Sondheim)
    Nuori sinkkumies Nykissä ja paljon parisuhteellisia ystäviä, jotka kaikki yrittävät saada sinkun parisuhteeseen ja avautuvat siinä sivussa omasta melkein-aina-ehkä-onnellisesta elämästään. Hervottomia parisuhdeprofiileja, osuvia sanoituksia ja kaunis musiikki.

    Man of la Mancha (Mitch Leigh)
    Vähemmälle huomiolle Suomessa jäänyt klassikko Don Quijotesta. Kuin Viulunsoittaja katolla, mutta kaikki eivät ole vielä nähneet!

    Aida (Elton John, Sir Tim Rice)
    Vähän kuin Verdiä mutta Elton Johnia.

    De 3 Musketiers (Bolland & Bolland)
    Kolme muskettisoturia hollantilaisena popmusikaalina. Hyvin perinteinen tulkinta, mutta herttaisia hahmoja ja freesiä musiikkia. Menestynyt mm. Hollannissa, Saksassa ja Unkarissa.

    ReplyDelete
  7. Ja minä haluaisin nähdä Little Shop of Horrorsin ja Hedwig and the Angry Inchin. -Eeva

    ReplyDelete
  8. Tajusin tulla tänne lukemaan vasta nyt mutta onneksi tulin, kreisin hyvä teksti Siiri! Itse käyn katsomassa vähän kaikkea esitystaiteesta musikaaleihin, mutta kyllä musikaaleilla on joku oma erityinen lokeronsa tuolla sydämessä. Siihen on varmaan osasyyllisenä juurikin Les Mis, jonka äiti vei minut 11-vuotislahjaksi (muistaakseni) katsomaan. Se veti jalat alta, huh.

    Minä haluaisin nähdä myös Little Shop of Horrorsin Suomessa, listaltasi mieluusti Rockyn (oikeesti, kuinka siistiä!) ja mies varmaan juoksisi karjuen katsomoon jos Chess olisi jossain (minä kipittäisin perässä sen minkä kerkiäisin).

    ReplyDelete
  9. Hedwig and the Angry Inch olisi kyllä kiva saada Suomeenkin. Mä menen ensi viikolla Tukholmaan katsomaan. Sitten ois semmoinen hauskuus kuin Urinetown. Vesi on kortilla joten vessassakäyntikin maksaa. Näin Lontoossa muutama vuosi sitten ja oli hervottoman hauska ja musiikkikin kivaa. Gypsy myös olisi kiva saada tänne.

    ReplyDelete