Thursday, June 22, 2017

Kuinka jukebox-musikaali syntyy – haastattelussa käsikirjoittajat Satu Rasila ja Hanna Suutela

Jukebox-musikaalit! Nuo olemassa olevien kappaleiden ympärille rakennetut teokset, jotka ilahduttavat nostalgiannälkäisiä ja nostavat uuden musikaalimusiikin ystävien karvat pystyyn! Lontoossa vuonna 1999 ensi-iltansa saaneen, ABBAn musiikin ympärille rakentuneen Mamma Mian jälkeen genreltä ei ole voinut välttyä maailman musikaalinäyttämöillä eikä kotikoivun alla.

Itse vihaan ja rakastan jukeboxeja. Toisaalta minua tympii etenkin artistin elämäntarinan kertovien musikaalien ylitarjonta – on Kirkaa, Eino Gröniä, Vexi Salmea, Rauli Badding Somerjokea ja taivas tietää mitä vielä – ja lajityypin ylenmääräinen nostalgialla ratsastaminen. Toisaalta ensimmäinen livemusikaalini oli Mamma Mia!, viimeisin musikaalihurahdukseni kasaripläjäys Rock of Ages ja suursuosikkini Vampyyrien tanssikin koostuu suurimmaksi osaksi Jim Steinmanin vanhoista sävellyksistä.

Koska ihmisen tulee tuntea rakkainkin vihollisensa, pyysin Turun kaupunginteatterin dramaturgin Satu Rasilan ja Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professorin Hanna Suutelan jukebox-juttusille kanssani. He kertoivat minulle, miten vanhan musiikin ympärille rakennetaan uusi teos.

Veeti Kallio ja Reeta Vestman Kakola-musikaalissa. Kuva: Robert Seger

Turun kaupunginteatterissa dramaturgina työskentelevä Satu Rasila on kirjoittanut kolme jukebox-musikaalia. Turun kaupunginteatterin ja Linnateatterin yhdessä tuottama Kakola sai ensi-iltansa vuonna 2012, ja sitä seurasivat Turun kaupunginteatterin musikaalit Seili (2014) ja Tamara (2015).

Vankilamaailmaan sijoittunut Kakola rakentui Turkuun tavalla tai toisella liittyvien rock-biisien ympärille. Sata vuotta sitten Seilin saaren mielisairaalaan joutuneista naisista kertova Seili puolestaan pohjautui nykypäivän suomalaisten nuorten naismuusikoiden musiikkiin. Tamara kertoi oopperalaulaja Tamara Lundin elämästä tämän esittämien kappaleiden kautta.

Dingon musiikkiin perustuva Nahkatakkinen tyttö on teatterin ja draaman tutkimuksen professorin Hanna Suutelan debyytti näytelmäkirjailijana. Suutelan, Matti Suomelan ja Kari Jagtin yhteistyössä kirjoittama musikaali kertoo mysteerinomaisen tarinan lukiolaisporukasta, joka lähtee mökille viikonlopun viettoon ja joutuu siellä kohtaamaan jotakin, josta ei puhuta ääneen.

Vaskivuoren lukion tilaama Nahkatakkinen tyttö kantaesitettiin vuonna 2014. Siitä on tehty lukiolaisvoimin jo kuusi tuotantoa ympäri maata, viimeksi keväällä 2017 Riihimäen nuorisoteatterissa ja Lappeenrannassa lukioteatterin ja kaupunginteatterin yhteistuotantona.

”Vaskivuoren musiikkilukion johtaja Matti Suomela on serkkuni. Kukaan muu ei varmaan olisi soittanutkaan minulle projektista! Kolmanneksi käsikirjoitustiimiin pyydettiin ohjaaja Kari Jagt”, Suutela kertoo musikaalin synnystä.

”Matti halusi tehdä uuden tarinan kertovan Dingo-musikaalin. Tarinallinen inspiraatio oli hirmu nopea ja kirjoitin ensimmäisen luonnoksen päivässä, mutta juoneksi en olisi osannut sitä kehittää ilman lastenteatterin tekijänä kokeneen Karin apua.”

Satu Rasilalle oma musikaaliprojekti oli pitkäaikaisempi haave.

”Olen aina halunnut kirjoittaa musikaalin! Oman musikaalin kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Asenteet toki muuttuvat, mutta musikaaleihin on liittynyt ja liittyy yhä paljon sellaista ajatusmaailmaa, että ’oikeat näytelmäkirjailijat eivät tee niitä’", Rasila sanoo.

Molemmat mainitsevat maailmanlaajuisen jukebox-buumin aloittaneen Mamma Mian inspiroivaksi esikuvaksi.

”Se on nerokas! Pahinta jukebox-musikaalissa on, jos otetaan biisi ja kuvitellaan sen ympärille itsestäänselvä tarina. Mamma Mian tarina vie kauas biiseistä ja antaa luvan ajatella kappaleita uudella tavalla”, Rasila kehuu.

”Suhteeni jukebox-musikaaleihin on ollut epäkiinnostunut, mutta muutamaa ihailen: Mamma Miaa ja Tampereen työväen teatterin Vuonna 85 -manserock-musikaalia. Niissä molemmissa kerrotaan uusi tarina tiivistä tuotannosta poimituilla biiseillä. Sama ajatus oli Nahkatakkisessa tytössä”, Suutela sanoo.


Kuulostaa tanssikohtaukselta

 

Matkalla autiotaloon Lappeenrannan lukioteatterin ja kaupunginteatterin Nahkatakkisessa tytössä.
Keskellä Saara Östman Katan roolissa. Kuva: Ari Nakari

Jukebox-musikaalit jakautuvat uuden tarinan kertoviin ja artistin elämäntarinaan keskittyviin teoksiin. Molempia tyylilajeja kirjoittanut Satu Rasila kertoo, että tarina tulee aina ensin. Valmiina olevat kappaleet täytyy saada palvelemaan tarinaa, ei toisin päin.

”Kaikki rajoitteet ovat mielestäni inspiroivia. On herkullinen rajoite, että saa valmiit lyriikat kirjoitettua kohtaukseen siten, että kuulostaa siltä kuin ne olisi kirjoitettu sitä varten. Oli palkitsevaa saada osat sopimaan yhteen niin, etteivät reunat irvistä”, Rasila sanoo.

Rasila kertoo, että vain muutamat musikaalien kohtaukset kappaleineen olivat hänelle selkeitä alusta alkaen. Joihinkin kohtauksiin sopivia biisejä täytyi etsiä pitkään.

”Tein ensiksi sekä Kakolaan että Seiliin listat paristakymmenestä biisistä, jotka tulivat valitusta musiikkityylistä ensiksi mieleen. Niihin oli hyvä palata siinä vaiheessa, kun teosta oli työstetty vuosi ja yhä puuttui yksi biisi. Spotifysta oli paljon hyötyä. Monet kappaleet löysin tai hylkäsin nimen tai ensimmäisten sekuntien pohjalta.”

Nahkatakkisen tytön työryhmä listasi Dingon biisit, joiden ehdottomasti pitäisi olla mukana – ja ne, joiden todellakaan ei pitäisi. Hanna Suutela perusti musikaalin tarinan Orfeuksen ja Eurydiken myyttiin ja loi sen rakenteen amerikkalaisen musikaalitutkijan Richard Kislanin teorian pohjalta.

”Kislanin mukaan jokaisella musikaalin kappaleella tulee olla dramaturginen tarkoitus. Seurasimme kaavaa tosi tarkasti: minä olen, minä haluan, koominen kohtaus, tanssikohtaus... Jokaisen kappaleen, joka valikoitui mukaan, täytyi täyttää jokin amerikkalaisen musikaalin dramaturgisista funktioista”, Suutela sanoo.

”Suuri tanssikohtaus on vaikein, joten aloitin siitä. Ajattelin, että Juhannustanssit kuulostaa tanssikohtaukselta – ja siinähän olikin jo musikaalin tarina.”

Suutelan mukaan Nahkatakkisen tytön kirjoittamista helpotti se, että kaikki musikaalin kappaleet olivat samasta kynästä.

Neumannin lauluteksteissä on paljon autiotaloja, kirjoittamista, merta ja laivoja. Runokuvat ovat samoja. Sen takia biisit pystyy helposti kutomaan yhtenäiseen kertomukseen. Paljon vaikeampaa olisi tehdä musikaali vaikka kaiken 50-luvun musiikin pohjalta”, Suutela sanoo.

Satu Rasila kertoo kamppailleensa lähdemateriaalin vaihtelevien tyylilajien kanssa Tamara-musikaalia kirjoittaessaan.

”Tamara esitti oopperaa, operettia, iskelmää, musikaalimusiikkia... Kuka yksi näyttelijä pystyisi laulamaan näitä kaikkia, paitsi Tamara Lund itse? Musikaalissa Tamaraa eri elämänvaiheissa esitti kolme eri näyttelijää, ja roolitus sai lopulta vaikuttaa eri tarinalinjojen biisivalintoihin.”

Rasila toteaa, että hyvä sovitus voi nostaa jukebox-musikaalin musiikin täysin uudelle tasolle. Hän on tehnyt kaikki jukebox-musikaalinsa yhteistyössä kapellimestari Jussi Vahvaselän kanssa.

”Jussi sovitti kappaleet täysin uudestaan musikaalimusiikiksi isolle orkesterille. En ymmärrä musiikista mitään, joten kerroin biisin tunnelmasta ja Jussi alkoi soittaa – olisiko sovitus ehkä tännepäin?” Rasila hymyilee.

Suutela mainitsee, että kapellimestarin musiikillinen näkemys vei toisinaan Nahkatakkisen tytön kirjoitusprosessia yllättäviin suuntiin.

”Matti oli esimerkiksi miettinyt Pistoolisankarin sovituksen valmiiksi. Meidän piti sitten vain keksiä, ketkä kappaleen musikaalissa esittäisivät!”


Oikean ihmisen oikeaa elämää


Juha Hostikka ja Angelika Klas Alexandrun ja Tamaran rooleissa. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Satu Rasilan viimeisin jukebox-projekti on Turun kaupunginteatterissa syksyllä 2015 ensi-iltansa saanut Tamara, joka kertoi oopperalaulaja ja operettitähti Tamara Lundin elämäntarinan. Rasila kertoo kohdanneensa kirjoittaessaan omia ennakkoluulojaan.

”Minulla oli sisäinen vastustus taiteilijakuvamusikaaliin. Olin monessa paikassa huudellut, että se on halvin mahdollinen konsepti: katsotaan, kuka on myynyt eniten levyjä, ja tehdään hänestä musikaali”, Rasila sanoo.

”Oli kuitenkin hyvä joutua nielemään hattunsa ja katsomaan, voiko aiheelle todella tehdä mitään. Oikean ihmisen oikeaa elämää kun ei voi kirjoittaa uusiksi.”

Rasila kirjoitti Tamara-musikaalin Tamara Lundin Lohikäärmeen pahvikulissit -omaelämäkerran pohjalta. Jos Lund oli itse kertonut jostakin aiheesta kirjassaan, koki Rasilakin voivansa käsitellä asiaa näytelmätekstissä.

Hän kertoo, että vaikka toden ja tarun rajat hämärtyvätkin tekstissä, kyseessä on lähtökohtaisesti fiktiivinen tarina. Kyse on rajaamisesta: musikaali käsittelee esikuvansa elämää väistämättä kapean linssin läpi eikä pyri etsimään objektiivista totuutta.

”Musikaalissa laitetaan asioita katsojan kuviteltavaksi. Emmehän voi tietää, mitä ihminen on ajatellut. Mutta jos väittää, että ihminen on surrut rakastettunsa kuolemaa, ei se ole kovin kaukana todellisesta tunteesta. Tuleeko tositapahtumista fiktiota, jos kuvittelemme, miltä niiden kokijoista on tuntunut?”

Rasila sanoo pitävänsä arvossa sitä, että elämäkertateoksesta keskustellaan keskushenkilön läheisten kanssa.

”Minulle oli tärkeää saada projektille Tamaran lasten Maria Lundin ja Tero Tapalan siunaus.”

Rasila myös ohjasi Tamara-musikaalin. Hän kertoo, että jukebox-elämäkerran parissa työskenteleminen pehmensi hänen ennakkoluulojaan lajityyppiä kohtaan.

”En dissaa elämäkertamusikaaleja enää niin helposti. Uskon, että jokainen kirjoittaja hakee taiteilijakuvan kautta jonkinlaista yhteiskunnallista väitettä. Maailma peilautuu taiteilijoissa, ja on syynsä, miksi tietyntyyppiset taiteilijat nousevat pintaan tietyissä yhteiskunnallisissa taitekohdissa”, Rasila pohtii.

”On kyseessä sitten taiteilijakuvamusikaali tai mikä hyvänsä muu, suhtaudun siihen aina uutena taideteoksena.”


Nostalgialla vai ilman?

 

Kohtaus Seili-musikaalista. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Jukebox-musikaaleja mainostetaan usein kaikkien tuntemalla musiikilla tai rakastetulla keskushenkilöllä. Hanna Suutelan mielestä jukeboxia ei voi olla olemassa ilman nostalgiaa.

”Nahkatakkisen tytön nykypäivään sijoittuvassa tarinassa nostalgia ei tosin suuntaudu 80-luvulle vaan nuorten päähenkilöiden lapsuuteen”, hän lisää.

Elämäkertamusikaalien nostalgiassa piilee Suutelan mukaan sudenkuoppa.

”En itse haluaisi mennä katsomaan esitystä, joka on jo valmiiksi päättänyt, mistä minun pitää olla nostalginen. Jos nostalgia kohdistetaan tiettyyn tarkkaan ajanjaksoon, sieltähän nousevat mieleen myös huonot puolet: rasismi, sovinismi... Ottaisimmeko todella menneen ajan takaisin?”

Satu Rasila ei suhtaudu asiaan yhtä jyrkästi. Hänestä jukebox-musikaali voi toimia sekä nostalgialla että ilman.

”Kakolassa ja Seilissä biisit olivat niin voimakkaasti fiktiivisen tarinan palveluksessa, ettei nostalgialle jäänyt tilaa. Tamara taas oli varmasti nostalgiamusikaali. Mukana saattoi laulaa, ja yleisössä oli paljon ihmisiä, joiden oman elämän merkkipaalut osuivat yksiin Tamaran elämän merkkipaalujen kanssa”, Rasila sanoo.

Suutela huomauttaa, että nostalgiatripin lisäksi jukebox-musikaalit voivat rakentaa niissä käytetylle musiikille uutta kontekstia. Hän uskoo kuitenkin, että onnistunut jukebox-musikaali jättää tilaa katsojan omille mielikuville.

”Populaarimusiikkia käytetään omien tunteiden kuvittamiseen, joten kappaleista tulee jo valmiiksi eri ihmisille mieleen erilaisia asioita. Musikaalin tarinan ei pidä olla niin tiivis, ettei kappaleen voisi yhä kuvitella kertovan naapuriluokan ihanasta pojasta”, hän naurahtaa.

Molemmat käsikirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että jukebox-musikaali ei ole lähtökohtaisesti sen huonompi tai parempi kuin mikään muukaan musikaali.

”Kokonaan uudet musikaalit ovat useammin parempia siksi, että ne on kirjoitettu teatteriksi. Mutta jukebox-musikaali voi toimia aivan yhtä hyvin, jos dramaturgia toimii. Lisäksi hyvä pop-musiikki pesee keskinkertaisen teatterimusiikin – toki siinä missä hyvä teatterimusiikki keskinkertaisen popin”, Suutela sanoo.

”Jukebox-musikaalit ovat vain yksi osa suurta genreä. Kaikenlaiset musikaalit voivat olla nerokkaita, tosi huonoja, kuluneita... On kuningasteoksia ja sitten niitä muita”, Rasila tiivistää.

1 comment:

  1. Longines Replica longines Italynon è il più antico tra gli orologiai svizzeri,replica longines 1832 orologi ma ha dimostrato che merita la sua statura. Fondata nel 1832, la sua eredità continua a essere considerata tra i marchi di orologi più affidabili, promettendo sia qualità nella fabbricazione che raffinatezza. Ciò è evidente nel La Grande Classique, fatto per uomini e donne. L'eleganza contenuta non è estranea al marchio, ma La Grande Classique offre questo con una custodia sottile.

    ReplyDelete