Wednesday, September 6, 2017

Ajatuksia plyysipenkistä

Olen taas lukenut teatteriuutisia.

Ei ehkä kannattaisi. Keittää nimittäin yli joka ainoa kerta.

Tällä kertaa hermostuin retroaktiivisesti Aamulehden heinäkuisesta teatterivuosikatsauksesta ja Helsingin Sanomien tämänaamuisesta Täsmäteatterin esittelyjutusta, joka sivuaa nuorison teatteritraumoja. Aamulehden juttu povaa yhtä aikaa laitosteatterin kuolemaa ja listaa maan katsotuimmiksi näytelmiksi isojen talojen suuria tuotantoja. Helsingin Sanomissa pohditaan nuorten teatteriennakkoluuloja ja uusien esityspaikkojen mukanaan tuomia etuja. Molemmat jutut ovat huolissaan teatterien katsojalukujen pienetymisestä ja katsomoiden nuorisokadosta.

Jutut herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Ensin olin jyrkästi sitä mieltä, että teatterien katsojakato ei voi olla kiinni Hesarin jutun mollaamista plyysipenkeistä tai pelastus kummuta Teatterin tiedotuskeskuksen johtajan Hanna Helavuoren Aamulehdessä peräänkuuluttamista uudenlaisista tavoista esittää. Sitten olin aivan varma, että kyse on juuri niistä.

Tarkennetaanpa.

Helsingin Sanomissa nostetaan esille Täsmäteatterin näyttelijöiden esittämä väite, että laitosteattereiden saleihin liitetään paljon olettamuksia ja ennakkoluuloja. Tämän uskon. Muutama vaikea teatterikokemus teini-iässä ja ennakkoluuloinen suhtautuminen taidemuotoon on sinetöity loppuiäksi.

En ihmettele ennakkoluuloisuutta ollenkaan. Koen nimittäin itsekin, että suomalaisen laitosteatterin lämpiö ei ole minun paikkani.

Olen nähnyt kaupunginteattereissa kirjaimellisesti satoja esityksiä – ulkopuolisuuden tunne avecinani. Kunhan sinne asti ehditään, teatterisalin pimeässä on turvallista ja mukavaa, mutta kokonaisvaltaisena elämyksenä perinteinen laitosteatteri-ilta on minulle nihkeä kokemus. En koe teatteria kutsuvaksi paikaksi parikymppiselle, vaatimattomasti tienaavalle, tennareihin ja farkkuihin taipuvaiselle ihmiselle. Olen ottanut sen asenteen, että voin mennä ja menen teatteriin sellaisena kuin olen, hauskaa pidetään vaikka hampaat irvessä, mutta ei se kovin luontevalta tunnu. Missä siellä voi edes seisoskella olematta tiellä? Leffaan voin mennä rentoutumaan. Teatteriin en, en, vaikka lavalla kerrottavat tarinat ovat mielestäni tuplasti niin kiehtovia ja vaikuttavia kuin valkokankaan tapahtumat.

(Ainoa poikkeus tästä on Åbo Svenska Teater, jonne voisin vaikka muuttaa asumaan. Siellä olen aina ollut kaksinkertainen ulkopuolinen ikäni ja äidinkieleni puolesta, mutta matikan sääntöjen vastaisesti kahden negatiivisen ynnääminen tuottaa tässä positiivisen tuloksen. Kolmetoista kertaa maailman parasta Les Misérablesia saattaa vaikuttaa myös.)

Ymmärrän, että monelle katsojalle hienosti pukeutuminen ja kymmenen euron kakunpalat kuuluvat teatteri-iltaan. Minusta ne tuntuvat vaikeilta ja vastenmielisiltä. Arvostan suomalaisten hyvää käytöstä teattereissa – osaamme olla hiljaa ja pitää kännykät taskussa vaikkapa saksalaisia tai lontoolaisia kanssayleisöjämme paremmin – mutta ehkä ripaus Lontoon-tyylistä rentoutta ei olisi pahitteeksi. Miksei meilläkin voisi tarjoilla jäätelöä katsomoon väliajalla?

Mutta! Molemmat mainitsemani lehtijutut ehdottivat ratkaisuksi uusia esityspaikkoja, Aamulehden haastattelema Tinfon johtaja vaikkapa vaellusteatteria tunturissa ja Helsingin Sanomien jututtama Täsmäteatterin väki esitystään Tampereen vanhassa uittotunnelissa. Kuulostaa kiinnostavalta, periaatteessa... Mutta mutuntumalta veikkaan, että meidän ujojen suomalaisten joukossa on myös iso joukko ihmisiä, joita ajatus teatterista teatterisalin ulkopuolella pelottaa ja ahdistaa vielä perinteistä teatteri-iltaa enemmän. Kuulun heihin itsekin. Laitoslämpiössä tunnen oloni kiusaantuneeksi, mutta pelkkä ajatus aktiivisesta osallistumisesta saa vereni hyytymään.

Mielestäni on hyvä, että tarjolla on yhä enemmän erilaisia, kokeileviakin mahdollisuuksia kokea esittävää taidetta. Silti toivon, että vaihtoehtoihin kuuluu jatkossakin teatteri-ilta plyysipenkin rauhallisessa syleilyssä, nykyisestä pönötyksestä rentoutettuna mutta silti teatterisalin perinteisen turvallisessa pimeässä. (Tai no, miksei sitten vaikka uittotunnelin turvassa – sanottakoon, että Täsmäteatterin ajatus teatterin tuttujen elementtien säilyttämisestä uudessa ympäristössä miellyttää kaltaistani uusien tilanteiden jännittäjää.)

Toisin sanoen suo siellä, vetelä täällä. Todellinen ongelma on ohjelmisto.

Tämä ei ole uusi keskustelu. Itse olen kirjoittanut samasta aiheesta aikaisemmin muun muassa täällä, täällä ja täällä. Väitän yhä, että ulkoiset puitteet eivät riitä karkottamaan katsojaa teatterista, jos hän kokee ohjelmiston riittävän kiinnostavaksi. Minä löysin oman lajityyppini, ja sillä tiellä ollaan. Uskon, että sama voi käydä muillekin. Jos teos kiinnostaa tarpeeksi, ei loppujen lopuksi ole väliä, esitetäänkö sitä metsälaavulla vai 1800-luvulla rakennetussa teatterisalissa. Valtion tukemilla laitosteattereilla on vieläpä puolellaan se etu, että niiden resurssit riittävät sekä tuotannossa että markkinoinnissa paljon muita tekijöitä pidemmälle.

Mutta onko keskimääräisessä suomalaisessa laitosteatterissa tarjolla sellaista ohjelmistoa, joka sekä kiinnostaa että on hintansa puolesta saavutettavissa keskivertoteinille tai parikymppiselle?

Odotan todellisella mielenkiinnolla Taidetestaajat-hankkeessa syntyviä kasiluokkalaisten kulttuurikritiikkejä. Toivottavasti palautetta kuunnellaan teattereissa.

Tämän, tämän ja tämän jälkeen olen oikeastaan jo aika väsynyt kirjoittamaan tästä asiasta. Tehkää jooko joku joko Vampyyrien tanssi oikeasti opiskelijaystävällisillä hinnoilla, joku nuorista hahmoista kertova (off-)Broadway-pläjäys tyyliin Dear Evan Hansen tai Heathers tai, hyvänen aika, vaikka Frank Wildhornin Dracula ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Onko ottajia?

P.S. Mielestäni "laitos" on suomen kielen hirvein sana.

3 comments:

  1. Mainio kirjoitus, jossa on monta hyvää ajatusta! Olen esim. itsekin joskus sanonut samaa Lontoon rentoudesta ja siitä, miten se näkyy vaikkapa jäätelönsyöntinä katsomossa. Teatteritieteen professori muuten kommentoi Taidetestaajia sanomalla, että hankkeeseen osallistuvista nuorista voi kasvaa teatteriyleisöä yli 50 vuoden ajaksi: http://www.lastenkulttuuri.fi/tiedote-pressmeddelande-nyt-se-alkaa-ainutlaatuinen-taidetestaajat-hanke-antaa-kriitikon-roolin-lahes-200-000-nuorelle-nu-borjar-det-det-unika-projektet-konsttestarna-nastan-200/ Terkuin, Emilia/viestinnän suunnittelija, Taidetestaajat

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitoksia! Ihana ajatus teatteriyleisöstä seuraaville 50 vuodelle – toivotaan, että hanke toimisi juuri näin! :)

      Delete
  2. Longines watches have been a landmark of the industry since their brand began replica longines watches in 1832 in Saint-Imier. Today, the brand offers a wide variety of watches for men and women. Watches manufactured by Longines have been utilized throughout history for replica longines elegant mens watcheseverything from exploration ventures to the expression of elegance. In addition to being famous for their ties to the racing and equestrian worlds, Longines watches are globally recognized for their timeless chic sophistication. we have a variety of Longines watches for sale, all new, beautiful, and guaranteed to be genuine. Even better, when shopping our Longines watches online, you know you are getting the best value. Browse our selection to find the Internet’s best Longines watch price.

    ReplyDelete