Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?

Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

Olen kirjoittanut suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta aikaisemminkin. Toivon kovasti, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä enää koskaan. Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistiin kuitenkin niin timanttinen tyylilajin edustaja, että siihen on pakko pureutua.

HS:n nettisivuilla 18.9.2026 julkaistu Maria Säkön kirjoittama juttu on otsikoitu raflaavasti “Miksi Suomessa ei onnistuta tekemään Hamiltonin kaltaisia musikaali­menestyksiä?” ja printtilehdessä 19.9.2026 vielä raflaavammin “Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?” Jutun teesit ovat, että Suomessa esitettävät “isot musikaalit ovat lähes poikkeuksetta tuontitavaraa” ja että “suomalaisia klassikkomusikaaleja meillä ei ole”, ja asiaintilan surkeutta havainnollistetaan haastattelemalla Helsingin kaupunginteatterin johtajaa Kari Arffmania siitä, miksei hänen luotsaamansa laitos moisia klassikoita tuuttaa.

Miksi maamme suurin sanomalehti julkaisee tällaista, ja mistä päästä tätä nyt oikein ryhtyisi purkamaan.

Argumentti 1: Suomessa ei osata tehdä musikaaleja

“Musikaalista ei muodostu tapausta, jos sitä ei esitetä kuin muutaman kerran”, Säkön juttu toteaa – ja toteamuksesta saa helposti kuvan, että Suomessa tällaista ei tapahdu koskaan. Juttu muistuttaa, että Leijonakuningas on mennyt Broadwaylla jo vuodesta 1997 ja mainitsee, että meillä musikaaleja on “lähes mahdotonta” esittää edes viittä vuotta.

Jokainen teatterialan lainalaisuuksista jotain ymmärtävä tajuaa, ettei menestyneintäkään suomalaista musikaalia ole reilua verrata New Yorkissa esitettävään turistien suosimaan Disney-spektaakkeliin. Sen sijaan on kysyttävä, onko teos menestynyt Suomen mittapuulla. Kiinnostaako se esimerkiksi niin paljon, että sitä esitetään useammassa kuin yhdessä teatterissa? Tällä mittarilla toimivaksi todettuja musikaaleja Suomessa on kyllä olemassa ja lisää saadaan koko ajan.

Syyskuu 2026 on erityisen outo hetki väittää, että Suomessa esitettävät musikaalit ovat “lähes poikkeuksetta tuontitavaraa”, sillä eri puolilla maata on viime viikkoina juhlittu peräti kolmen suomimusikaalin uutta tulemista: ensi-iltansa ovat saaneet Seili (Turun kaupunginteatteri 2014, Seinäjoen kaupunginteatteri 2024, Turun kaupunginteatteri 2026), Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri 2017, Hämeenlinnan teatteri 2026) ja Kysy siskoilta (Turun kaupunginteatteri 2021, Hämeenlinnan teatteri 2023, Jyväskylän kaupunginteatteri 2026). Vaikka kaksi tai kolme tuotantoa ei taida vielä riittää klassikon arvonimeen, nämä teokset todistavat, että suomalaiset kantaesitysmusikaalit eivät ole kertakäyttötavaraa ja että niiden potentiaaliin uskotaan useissa teattereissa eri puolilla maata.

Säkön juttu ei tätä turkulaislähtöisten musikaalien voittokulkua tai ylipäänsä Helsingin ulkopuolisen Suomen tilannetta huomioi. Suoraan sanottuna mieleni tekisi spekuloida, että siinä on jätetty muualla maassa paluuta tekevät musikaalit tahallaan mainitsematta, jotta maamme musikaalitilanteesta syntyisi todellisuutta kurjempi kuva. Juttu keskittyy Helsingin kaupunginteatteriin huomioimatta edes sitä, että HKT:lla esitetään tänä syksynä aivan upouutta kotimaista lastenmusikaalia Fretti Mercury etsii onnea, samalla Studio Pasilan näyttämöllä jolla matkattiin viime vuonna aikuisyleisön kanssa post-apokalyptiseen Uuden Edenin musikaalitulevaisuuteen.

Eli: jos jätetään mainitsematta miltei kaikki Suomessa koskaan menestyneet kotimaiset musikaalit ja varmemman vakuudeksi rajataan Suomi tarkoittamaan pelkästään Helsingin kaupunginteatterin suurta näyttämöä, voidaan toden totta sanoa, että Suomessa ei osata tehdä musikaaleja. Sitä, miksi tällainen rajaus on päätetty tehdä, en voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää.

Argumentti 2: Suomessa pitäisi tehdä Hamilton

Säkön juttu kietoutuu Hamiltonin ympärille. Printtilehdessä tekstin yläpuolella on puolen sivun kokoinen Hamilton-kuva, jonka kuvateksti haikailee meille vastaavaa hittimusikaalia J. V. Snellmanista tai Miina Sillanpäästä. Juttu ei siis vaadi, että Lin-Manuel Mirandan säveltämä ja sanoittama modernin musiikkiteatterin mestariteos Hamilton pitäisi saada Suomeen – vaan että suomalaisten tulisi tehdä vastaava musikaalimenestys, mieluusti jonkun kotimaisen poliitikon elämäntarinan pohjalta.

Juuh.

Onhan Mannerheim-musikaaleista ja muista hassuteltu vuosikaudet fanien kesken ja tehty näyttämöllekin parodiaa, mutta mielestäni ei ole järkevä lähtökohta lehtijutulle kysyä, miksei Suomeen ole saatu omaa Hamiltonin veroista musikaali-ilmiötä. Se on kuin kysyisi, miksei meikäläinen elokuva-ala tuota Marilyn Monroen veroisia filmitähtiä. Hamilton on Broadwayllakin ennennäkemätön yksittäistapaus. Sen tavoin länsimaiseen mainstream-kulttuuriin murtautuneita musikaali-ilmiöitä ei ole musikaalihistoriassa nähty kuin muutamia, ja siinäkin joukossa Hamilton erottuu myyntiennätykset murskanneena, puolen planeetan päät hetkellisesti sekoittaneena, täysin poikkeuksellisena hurlumheinä. Missään ei osata tehdä Hamiltonin kaltaisia musikaalimenestyksiä – ja on täysin absurdi, vitsinäkin nyt jo väsynyt heitto, että meillä voitaisiin toistaa sama valitsemalla jokin poliitikko ja ryhtymällä sävellyshommiin.

Mutta vaikka Hamiltonin jättäisi omaan arvoonsa ja suomalaisia musikaaleja vertailisi Broadwayn tuotantoihin yleisellä tasolla, kuten jutussa myös tehdään, olisi rinnastus yhä hyödytön. Yksityisten sijoittajien rahoittama Broadway toimii täysin eri logiikalla kuin kotimainen valtionosuusteatterien kenttä, ja potentiaalisten katsojien määrä on myös New Yorkissa hieman eri kokoluokkaa kuin yhdenkään kotimaisen kaupunginteatterin liepeillä. Mitä järkeä on rinnastaa toisiinsa toimintaympäristöjä, joilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin että teatteria tehdään kummassakin?

Jos Suomen tilannetta on pakko päästä vertailemaan johonkin – ja kai sitä on, mehän emme kansakuntana nauti juuri mistään niin kovasti kuin itseruoskinnasta, kun emme pärjää kansainvälisissä vertailuissa – olisi paras mahdollinen verrokki tietenkin naapurimaamme Ruotsi. Siinäkin vertailussa pääsisimme tuntemaan suloisenkatkeraa kateutta ja alemmuudentuntoa, minkä lisäksi siinä olisi Suomen ja Ruotsin väestöpohjien ja yhteiskuntien suhteellisen samankaltaisuuden johdosta edes hippunen järkeä. (Jos musikaalivertailu Ruotsiin kiinnostaa, kirjoitin siitä täällä.)

Mutta jos Suomeen kuitenkin väen vängällä halutaan ikioma hamilton, täytyy mielestäni pysähtyä punnitsemaan myös sitä vaihtoehtoa, että ehkäpä meillä on ollut oma hamiltonimme jo pitkään. Nähdäkseni hamiltoniuden olennaisin määritelmä ei nimittäin ole "menestysmusikaali, joka kertoo muinaisaikaisesta poliitikosta nykypäivän sävelkielellä" tai edes “kaikkien mielestä ihan tosi hyvä musikaali” vaan "yllättävä musikaali-ilmiö, joka rikkoo myyntiennätykset, herättää keskustelua ja synnyttää intohimoisen fanikulttuurin". Miltä sellainen mahtaisi näyttää Suomen kontekstissa?

Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 2006–2012 esitetty manserock-musikaali Vuonna 85 on suomalaisen musikaalihistorian menestynein kantaesitystuotanto. Sillä on valtavan uskollinen fanikunta ja sen pohjalta on kehitelty jos mitä spinoff-esityksiä, joista Vuonna 85 Reunion -paluukeikka/jatko-osahybridi vetää tälläkin hetkellä väkeä lippuostoksille. Sitä on haukuttu, hehkutettu ja tutkittu yliopistotasolla ainakin yhden gradun verran. Kaikkien parhaiden Broadway-musikaalien tapaan sen pohjalta on jopa tehty elokuva, joka ei onnistunut tavoittamaan näyttämöteoksen taikaa ja jota yksikään fani ei muistele erityisellä lämmöllä.

Mihin muuhun suomalaisen musikaalin täytyy vielä pystyä tullakseen hamiltoniksi?

Ja miksi sen ylipäänsä tarvitsisi tulla?

Argumentti 3: Suomi tarvitsee klassikkomusikaaleja

Säkön juttu esittää itsestäänselvyytenä, että “suomalaisia klassikkomusikaaleja” ei ole, mutta niitä pitäisi olla.

Minua ei nyt kiinnosta purkaa klassikon määritelmää tai pohtia, miten monta vuotta tai katsojaa vaaditaan että teosta voidaan alkaa kutsua sellaiseksi – mutta sitä haluaisin miettiä, miksi meidän täytyy aina kieriskellä tässä suomimusikaaliasiassa ylipäänsä.

Omasta mielestäni aiheesta musikaalit Suomessa käytävä keskustelu on jo pidempään ollut turhauttavan nationalistista. Muuallakin kuin Helsingin Sanomissa puhutaan suomalaisten kantaesitysten vähäisyydestä ja haikaillaan sellaisia oloja, joissa suomimusikaalien tuottaminen olisi nykyistä helpompaa. Tässä keskustelussa nykyhetki, jossa suomalaiset teatterit esittävät ahkerasti angloamerikkalaisia musikaaleja, näyttäytyy toisinaan jonkinlaisena ei-toivottuna välitilana matkalla kohti suomimusikaaliutopiaa: joku päivä elämme vielä sellaista suomimusikaalin kultakautta, ettemme enää tarvitse Broadwayta mihinkään! Olen itsekin menneinä vuosina syyllistynyt vastaavaan suomimusikaalipuheeseen pysähtymättä miettimään, miksi.

Ehkä pitäisi pysähtyä.

Teatterin lajityyppi nimeltä muikaali on amerikkalainen keksintö. Ainesosia keitokseen on toki poimittu eri puolilta maailmaa, esimerkiksi eurooppalaisesta ooppera- ja operettiperinteestä, ja vuosien varrella reseptin kehittelyyn on osallistunut muidenkin kansakuntien edustajia, ehkäpä vaikutusvaltaisimpana eräs Sir Andrew Lloyd Webber Isosta-Britanniasta – mutta siitä ei pääse mihinkään, että musikaalin juuret ovat Yhdysvaltojen maaperässä ja että Broadway on yhä edelleen musikaalien maailman keskipiste.

Edellä kirjoittamani ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki Broadway-musikaalit olisivat mielestäni esittämisen arvoisia tai etteikö muualla tehtäisi yhtä hyviä ja parempiakin musikaaleja kuin Broadwaylla. Ja tottahan on, että olisi ikävää, jollei Suomessa enää lainkaan tehtäisi uutta suomalaista kulttuuria, sitä kun ei voi luoda tässä maailmassa kukaan muu kuin me itse. Mutta eikö silti ole aika historiaton, sisäänpäinkääntynyt näkökulma kokonaiseen taiteenlajiin nostaa juuri suomalaisen klassikkomusikaalin aikaansaaminen tärkeimmäksi (ainoaksi?) tavoitteeksi ja suhtautua “tuontitavaraan” vähempiarvoisena – ihan kuin genrellä ei olisi maamme rajojen ulkopuolella historiaa saati nykyhetkeä, joista meillä Suomessa olisi syytä olla tietoisia?

Omasta mielestäni suomalainen teatterikansa ei tarvitse lisää suomalaisia musikaaleja, se tarvitsee lisää hyviä musikaaleja.

Uskon kyllä, että meitä kaikkia virkistäisi, jos Suomessa esitettäisiin nykyistä monipuolisemmin erilaisia musikaaleja: uusia, vanhoja, eri puolilta maailmaa. Paljon on sekä Broadwayn historiassa että muualla musikaalimaailmassa tehty sellaista hienoa ja esittämisen arvoista, josta ei täällä tiedetä vielä mitään. Säkön jutulle haluan antaa pisteitä siitä, miten sen lopussa professori Martina Roos toteaa, etteivät angloamerikkalaiset musikaalit huolestuta häntä ja että instituutiot tarvitsevat ristipölytystä. Olen samaa mieltä. Suomessa ei voida luoda yhtäkään tulevaisuuden klassikkomusikaalia tutustumatta genren mestariteoksiin ja välillä myös vähemmän onnistuneisiin kokeiluihin.

Minulle on suomalaisena musikaalien ystävänä lopulta melko merkityksetöntä, mitä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä puuhataan ja onko juuri heidän ohjelmistonsa kaikenkattava katsaus musikaaleihin genrenä. Sen sijaan toivon, että maamme teatterit kokonaisuutena esittäisivät monipuolista valikoimaa musikaaleja. Unelmieni ohjelmistossa menisi Broadwayta ja West Endiä yhtäällä, uutta kotimaista toisaalla, jossain olisi kiva nähdä vaikka joku puolalainen tai brasilialainen musikaali joskus, genren klassikoita sekä meiltä että muualta niitäkään unohtamatta.

Unelmien esityskalenterissani ei kuitenkaan ole erityistä suomimusikaalikiintiötä, eikä siihen totisesti tarvitse mahtua yhden yhtä hamiltonia.

~ 

P.S. Jos tätä lukee joku, joka kaiken kirjoittamani jälkeen edelleen haaveilee kotimaista tekoa olevasta, paikallisen poliitikon elämäntarinan Lin-Manuel Mirandan ottein dramatisoivasta megamusikaalista, paras vaihtoehto päähenkilöksi ei ole J. V. Snellman, Miina Sillanpää tai kukaan muukaan, jolla on jo oma liputuspäivä. Hamilton-uskottavin mahdollinen suomalainen sankari on tietenkin tonnin setelin unohdettu mysteerimies, Sotkamon oma poika Anders Chydenius.

P.P.S. Hesariin ja muillekin tiedoksi, että kesän 2026 Musiikkiteatterifestivaalilla workshopattiin Tuomo Sorrin Miina Sillanpää -aiheista musikaalia.

Taivaallinen seitsemän askeleen menestysohjelma

Joka kerta, kun Suomessa saadaan aikaan edes puoliksi kelvollinen uutuusmusikaali, joku ehtii lausua taikasanan Broadway jo ennen kuin esirippu on ehtinyt ensi-illan päätteeksi laskea.

Kantaesitetty teos on totta kai vähintään yhtä hyvä kuin Broadwayn parhaat, yleensä parempikin, ja ennen kaikkea sellaista Broadway-materiaalia, että tottahan sitä tullaan kohta New Yorkista kyselemään*. Kriitikot ja somekommentoijat korostavat teoksen olevan maailmanluokkaa ja pohtivat sen myyntiä isommille markkinoille – tai ihan vähintään he muistavat miettiä, miksei Suomessa tehdä Broadwayn malliin omaa Hamiltonia, kuten Helsingin Sanomissa tässä taannoin pohdittiin. (Lue myös tekstini Hesarin Hamilton-haaveisiin liittyen.)

Musikaalifanina ja alan seuraajana tunnen, että Broadway instituutiona tavallaan kummittelee suomalaisen musikaalitekemisen taustalla silloinkin, kun sen mietiskelystä ei ole mitään hyötyä. Asenne tuntuu olevan, että meidän tulisi saada aikaan musikaaleja, jotka ovat niin hyviä että ne kelpaavat sinne, ja me tosiaan myös tehdään täällä Broadway-tasoisia teoksia, vaikka ei me sinne oikeasti edes haluta, koska oikeastaan me tehdään jo muutenkin Suomessa parempaa kuin Broadwaylla, jossa tehdään roskaa, paitsi että ollaanhan me niin huonoja ettei kelvata sinne koskaan. Huuhtele ja toista.

Mutta mitäpä jos päästäisimme irti henkisistä Broadway-kahleistamme ja keskittyisimme miettimään musikaaleja kuten mietimme kaikkea muutakin: miksi me emme pärjää tässä yhtä hyvin kuin ruotsalaiset? Naapurissa näet osataan kaiken muun ohella musikaalihommatkin meitä paremmin, ja mielestäni emme ole kieriskelleet huonommuutemme johdosta häpeän kourissa läheskään niin aktiivisesti kuin meidän kuuluisi... emme, vaikka vuonna 2018 ruotsalaiset esittelivät maailmalle musikaalin, josta maailma ei vieläkään ole saanut tarpeekseen. Kyseinen ruotsimusikaali kiinnostaa pitkin pohjoista Eurooppaa, tuotantoja on ollut jo yli 30 ja lisää tulee edelleen vauhtia, jota suomalainen teatteriväki ei voi kuin kaihoten kadehtia.

Mutta miten he sen oikein tekivät – ja voisimmeko mekin tehdä perässä, jos oikein kovasti yrittäisimme?

Kyseisen musikaalin voittokulkua sen ensi-iltaa edeltäneestä ajasta tähän päivään tarkkailtuani koen olevani oikea henkilö avaamaan suomalaisille ruotsalaisten musikaalimenestyksen salat. Tule siis mukaan ja aloita jo tänään...

Så som i himmelenin seitsemän askeleen menestysohjelma, jonka avulla sinunkin kantaesitysmusikaaliasi esitetään kohta Islantia ja Sveitsiä myöten

 

Freilichtspiele Schwäbisch Hall, Saksa, 2023. Kuva Ufuk Arslan.

1: Valitse häpeämättömän populistinen aihe.

Ruotsalaiset tietävät, että melkein kaikki menestysmusikaalit perustuvat tarinaan, jolla on faneja jo valmiiksi. Identifioi siis sinäkin elokuva, tv-sarja tai paremman puutteessa romaani, josta kaikki tykkäävät – ihan vähintään kaikki kotimaassa, mutta mieluiten fanikuntaa saisi olla myös ulkomailla. Pidä erityistä huolta siitä, että kyseinen tarina on naisten suosiossa, sillä naiset ovat tutkimusten mukaan huomattavasti ahkerampia teatterissakävijöitä kuin miehet. Suosi tarinaa, jossa on tilaa sekä tummille sävyille että huumorille ja elämänilolle – jokaiselle reilusti jotakin, nyt ei himmailla!

Ruotsin tie: Så som i himmelen (tai suomalaisittain Niin kuin taivaassa) sai Ruotsin elokuvateattereissa melkein puolitoista miljoonaa katsojaa ja on naapurimaan kaikkien aikojen 30. katsotuin elokuva. Se on pidetty myös saksankielisessä Euroopassa ja sai Oscar-ehdokkuuden parhaan kansainvälisen elokuvan sarjassa. Lisäksi sitä varten sävelletty Gabriellas sång -kappale nousi elokuvasta hitiksi ja vakiintui nopeasti joulukonserttien ja bingolottolähetysten perusohjelmistoksi.

Kotimaiset aihe-ehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Sinuhe egyptiläinen (mutta ei kokonaan, sitä ei jaksa katsoa kukaan, ottakaa sieltä keskeltä Sinuhen ja Minean rakkaustarina ja tehkää siitä)
• M/S Romantic (oli valtava fani-ilmiö, kuvitelkaa risteilyisäntä toivottamassa katsojia tervetulleeksi musikaaliristeilylle ja ymmärrätte vision)
• Poika ja ilves (vetoaa millenniaalien nostalgiaan, myytiin Wikipedian mukaan aikanaan 41 maahan)
• Belzebubs (ehkä black metal -musikaali pystyisi vihdoin päättämään Addamsin perheen maamme teattereissa liian kauan jatkuneen hirmuvallan)
  
  

Trøndelag Teater, Trondheim, Norja, 2023. Kuva Erika Hebbert.

2: Kokoa täydellinen työryhmä.

Pidä huolta, että lähdemateriaalia musikaaliksi työstävässä työryhmässä on 1–2 popkulttuurin kentällä laajasti meritoitunutta, koko kansan tuntemaa viihteen moniottelijaa. Heidän avullaan teoksen saa helpommin otsikoihin jo ennen sen ensi-iltaa, kunhan sitä jaksaa aktiivisesti rummuttaa medialle... ja toki heillä on luultavasti myös osaamista ja kokemusta, joista on hyötyä musikaalia tehdessä.

Lisäksi, jotta he ylipäänsä ymmärtävät mitä ovat tekemässä, työryhmästäsi vähintään puolella on oltava aikaisempaa kokemusta musikaalien tekemisestä tai aivan vähintään niiden fanittamisesta (eikä tähän riitä mikään kevytfanius tai hiljattain virinnyt kiinnostus, vaan nyt haetaan vuosikymmenestä toiseen kestävää intohimoa – jos henkilöllä ei ole vahvaa ja hyvin perusteltua mielipidettä Les Misérables -elokuvasta, jonka hän totta kai kävi katsomassa heti ensi-iltaviikonloppuna, hän ei ole projektiin tervetullut).

Ruotsin tie: Melodifestivalenin nelinkertainen voittaja, musikaaleissa nuorena itsekin esiintynyt Fredrik Kempe olisi tuskin voinut epäonnistua sävellystyössä yrittämälläkään. Myös viihteen kaikkien lajien ammattilaisen Edward af Sillénin avusta oli epäilemättä hyötyä, kun elokuvan alkuperäisten tekijöiden visiota soviteltiin yhteen musikaaligenren konventioiden kanssa.
 

Theater Osnabrück, Saksa, 2025. Kuva Kai Lünnemann.

3: Sano jotain uutta – ja sano se musikaaliksi. 

Onnistunut musikaaliadaptaatio ≠ Tuttu tarina + joku laulaa joskus vähän jotakin

Onnistunut musikaaliadaptaatio = Vastaa tyydyttävällä tavalla kysymykseen “miksi tämä tarina tulisi kertoa teatterissa ja vieläpä musikaalin keinoin?”

(Huomaa: tyydyttävä vastaus ei tässä kohtaa ole “koska me taotaan tällä aivan himona fyffee” – mestaristason musikaalimaakarin tunnistaa siitä, että vaikka hän tunnustaakin fyffen takomisen tärkeyden, hänellä on aina joku muukin motivaatio musikaalin tekemiseen.)

Toisin sanoen työryhmälläsi tulisi olla valitsemastasi aiheesta sellaista sanottavaa, joka ei tule tyhjentävästi sanotuksi jo lähdemateriaalissa ja jota ei voi sanoa muuten kuin musikaalissa. Jos tällaista sanottavaa ei löydy, hankkeen voi hylätä. Erityistä huomiota tulee jo luonnosvaiheessa kiinnittää siihen, miten musiikki ja mahdollisesti myös tanssi kuljettavat tarinaa ja ilmentävät sen teemoja.

Ruotsin tie: Så som i himmelen -musikaalissa on huomattavasti enemmän huumoria kuin elokuvassa, mutta se on saatu vartettua tarinaan saumattomasti niin, että jopa hupiukon huumoribiisiin on silmittömän hassutuksen lisäksi ujutettu tarinankerronnallinen funktio. Inhorealismia on elokuvaa vähemmän, ja sen sijaan saamme kokea musikaaligenren perinteiden mukaisen, arkitodellisuuden yläpuolella tämän- ja tuonpuoleisen välitilassa liukuvan loppukohtauksen. Yhdessä tekemisen merkitys ja kuoron kasvu omiaan suojelevaksi yhteisöksi on kuvattu musiikin keinoin tavalla, joka ei ihan yksinkertaisesti olisi mahdollinen muualla kuin musikaalissa.

Verein Musical Plus, Schüpfheim, Sveitsi, 2025. Kuva Thomas P. Krähenbüh.
Kiinnitä huomiota autenttiseen ruotsalaiseen rekvisiittaan.

4: Julkkisroolita estoitta. 

Kantaesityksessä tulisi olla mukana aivan vähintään yksi koko kansan rakastama esiintyjä, jonka karisma houkuttelee katsomoon heidätkin, jotka eivät muuten käy koskaan missään. Julkkisroolitus onnistuu hyvin, kun kirjoitat tarinaan moninaisen hahmogallerian, sillä silloin melkein mikä tahansa saatavilla oleva julkkis oopperadiivasta suosikkiradiojuontajaan on sijoitettavissa johonkin rooliin. Julkkisroolitus onnistuu loistavasti, kun muistat kirjoittaa teokseen vähintään yhden hupiukkoroolin, jonka kohdalla lauluäänen teknisellä puhtaudella ei ole kovin suurta merkitystä.

Ruotsin tie: Så som i himmelenin kantaesityksen roolitus oli kuin ruotsalaisten kovan linjan musikaaliosaajien kuka kukin on -esittely kahdella sekä teatterista että elokuvista tunnetulla hupiukolla höystettynä. Musikaaliboksin ulkopuolelle kurottavasta julkkisroolituksesta vastasi ooppera- ja euroviisulavoilta tuttu, kohutun ilmastoaktivistin äitinäkin tunnettu mezzosopraano Malena Ernman.

Ei toimi Suomessa, koska: Ruotsissa on huomattavasti Suomea enemmän ns. musikaalitähtiä – siis näyttelijöitä/laulajia, jotka hallitsevat suvereenisti musikaaleille tyypillisen laulutekniikan ja ovat tehneet isoja musikaalirooleja hurumycket, mutta jotka ovat myös tulleet teatterissa harvemmin käyvälle kansanosalle tutuiksi esimerkiksi elokuvista tai konserttikiertueilta. Suomessa vastaavaa julkkiskategoriaa ei vastaavassa mitassa ole, joten vaikeisiin rooleihin on vaikeampi löytää täydellisiä julkkistulkitsijoita.

Kotimaiset julkkisehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Erika Vikman
• siinä kaikki, toteuttakaa ensin tuo ja mietitään sitten yhdessä lisää
  
  

Seinäjoen kaupunginteatteri, Suomi, 2023. Kuva Jukka Kontkanen.

5: Tyrkytä itsesi telkkariin.

Jos ihmiset ihastuvat musikaalisi musiikkiin jo ennen ensi-iltaa, he tulevat mieluummin katsomaan sitä kuin pelkän teatterin uutiskirjeestä luetun esittelytekstin pohjalta. Järjestä siis näyttelijäsi ja muusikkosi paikkoihin, joissa he pääsevät esittämään musikaalin kappaleita mahdollisimman isolle yleisölle. Aamu-tv, Bingolotto, haastatteluohjelma jossa on tilaa parille insertille suoraan näyttämöltä... kaikki kelpaa, kunhan tarjolla on tilaisuus laulaa. Jos esiintyjiäsi ei huvita tällainen kaiken maailman viihdeohjelmissa ravaaminen keskellä kiireisintä harjoitus- ja esityskautta tai kesälomaa, harmi homma – pidä huolta, että heidän sopimuksiinsa sisältyy laaja oikeus hyppyyttää heitä mielesi mukaan aina, kun tv-tilaisuus tarjoutuu.

Ekstravinkki: Allsång på Skansenissa on joka kesä tilaa yhdelle max. kahden laulun mittaiselle musikaalipromolle – pidä huolta, että tuo esiintymispaikka annetaan juuri sinun musikaalillesi.

Ruotsin tie: Så som i himmelen Skansenilla, osa 1 + osa 2 

Ei toimi Suomessa, koska: Meillä ei ole valmiina ruotsalaistyyppistä viihdeohjelmien ekosysteemiä, jossa livemusiikki on jokaiseen jaksoon pakollisena kuuluva ohjelmanumero ja joka siksi ottaa ilolla vastaan rajattoman määrän mainoshommiin määrättyjä musikaaliartisteja. (Jos joku saa tässä jonain kesänä junailtua supisuomalaisen kantaesitystuotannon Allsång på Skansenin kiintiömusikaaliksi, kunnioitukseni ei tule tuntemaan mitään rajoja.)

Þjóðleikhúsið, Reykjavík, Islanti, 2022. Kuva Jorri.

6: Unohda Broadway, innostu harrastajateatterista.

Kun mietit musikaalisi elinkaarta ja tulevaa asemaa genren suurklassikkona, karkota Broadway-unelmat ja muu suuren maailman valloitus mielestäsi ja keskity täysillä siihen, miten saisit pikkupaikkakuntien kaupunginteatterit ja draamaseurat kiinnostumaan teoksestasi. Sano kyllä, pyydettiinpä musikaalisi esitysoikeuksia naapurimaan kansallisteatteriin tai Taka-Pyhtään harrastajanäyttämölle. Käytä pientuotantojen lukumäärää häikäilemättä hyväksesi markkinoinnissa: nyt jo 28 teatterissa ympäri Euroopan ja vihdoinkin taas Tampereella!

Ekstravinkki: Äänitä edes osa teoksesi musiikista ja laita se saataville Spotifyyn ym., jotta teoksesta kiinnostuneilla harrastajilla ja ammattilaisilla on enemmän makusteltavaa kuin kolmen lauseen juonitiivistelmä agentuurin nettisivulla.

Ruotsin tie: Eurooppa on täynnä pieniä teattereita, saksankielinen Eurooppa ehkä erityisesti – ja pian ne kaikki ovat esittäneet musikaalin Wie im Himmel. En usko, että Så som i himmelenin tekijät miettivät erityisesti juuri teatteriharrastajia teostaan kirjoittaessaan, mutta se sopii joka tapauksessa amatöörien ja opiskelijoiden tarpeisiin kuin nakutettu: samaistuttava tarina, jossa on iso määrä rooleja erityyppisille esiintyjille ja joka ei vaadi onnistuakseen valtavaa panostusta pukuihin, lavasteisiin, teatteritekniikkaan tai koreografiaan. Tie tosiklassikoksi kulkee tuhannen teatterikerhon kautta!

Tindra Productions, Maarianhamina, Ahvenanmaa, 2024. Kuva Tindra Productions.

7: Toista menestysreseptiä.

Tykkäsikö yleisö edellisestä musikaalistasi? Silloin se rakastuu uuteen musikaaliisi, joka mukailee edellistä niin tarkasti kuin yleensä on mahdollista ilman, että tarvitsee suorastaan käyttää kopiokonetta. Tao, kun rauta on kuumaa ja puske uusi teos ensi-iltaan niin pian kuin mahdollista. Jos jokin pieni ääni sisälläsi sanoo, että tällainen menestysreseptin toisto ei oikein vastaa käsitystäsi taiteellisesta kunnianhimosta, vaimenna se – nyt ei todellakaan ole oikea aika takertua jaloihin tavoitteisiin moniäänisestä ohjelmistosta!

Ruotsin tie: Så som i himmelenin tekijöillä oli selvästi jo valmiiksi takataskussa sopiva tarina siltä varalta, että Himmelenistä tulee hitti. Vain viiden vuoden kuluttua Så som i himmelenin ensiesityksestä ensi-iltansa sai samannimiseen elokuvaan perustuva Änglagård, joka käsittelee tismalleen samaa sisäänpäinkääntyneen kyläyhteisön ja suuresta maailmasta saapuvan yksilön yhteentörmäystä kuin Så som i himmelenkin. Toimivaksi todetun teeman toisto teki tehtävänsä, liput kävivät Tukholmassa hyvin kaupaksi ja teos on jo napattu ohjelmistoon niin Suomessa, Norjassa kuin eri puolilla Ruotsiakin.

Landestheater Linz, Itävalta, 2021. Kuva Reinhard Winkler.

Lopuksi: Sananen aihevalinnoista, paikallisuudesta ja masokismista. 

Kirjoitetaan tämä varmuuden vuoksi auki: tämä teksti on kirjoitettu kieli poskessa, faktapohjalta mutta iloisesti kärjistäen. Tekstin inspiroi HS:n älytön Suomeen ikiomaa Hamiltonia haikaillut juttu, joka sai minut pohtimaan, löytyisikö jostain lähempää musikaali-ilmiö, joka olisi edes jonkintasoisen realismin rajoissa mahdollista toisintaa Suomessa.

Olen nimittäin hassuttelusta huolimatta aidosti sitä mieltä, että Suomessa olisi syytä ottaa Så som i himmelenin ja Änglagårdin tekijöiltä muutama terveen populismin oppitunti. Mielestäni etenkin suomimusikaalien aihevalinnat ovat alue, jolla ruotsalaisten opeista voisi olla hyötyä.

Suomalaisilla musikaalien tekijöillähän on välistä suorastaan masokistinen tarve ahtaa teoksiinsa oppitunteja Suomen historiasta ja valita aiheeksi jotain niin paikallista, että musikaalin myyminen edes toiselle puolen Suomea estyy. Esimerkkejä riittää: Kuopiossa on tehty musikaali kalakukoista,  Turussa Kakolasta ja Tampereella, noh, Mansesta. Joskus jopa aidosti universaali aihe sidotaan kiinni paikallisidentiteettiin, jottei se edes vahingossa alkaisi kiinnostaa kotikylää kauempana – Turun kaupunginteatterin Varissuo, jonka tapahtumapaikka olisi aivan yhtä hyvin voinut olla kuvitteellinen lähiö kuvitteellisessa kaupungissa ja joka kertoi oikeasti vanhempien ja lasten välisistä suhteista, on ehkä tuskallisin esimerkki tällaisesta itsesabotaasista.

Tietysti kotiseutumusikaali voi toimia hyvin ja koskettaa paikallisia katsojia tavalla, johon kauempaa haettu tarina ei pysty. Esimerkiksi HS:n jutussakin mainittu, Samppalinnan kesäteatterissa Turussa viime vuonna esitetty Jagellonica! hyödynsi häpeilemättä turkukeskeistä huumoria ja veti lehterit täyteen turkulaisia. Erityistapauksissa alkuperäinen paikkakunta on myös, jos ei suorastaan luontevaa, joka tapauksessa mahdollista muokata vaikkapa Kuopioksi tai Reisjärveksi. Pohjimmiltaan teatteri on aina paikkaan sidottua ja katoavaista, eikä kaikkien musikaalien ole tarkoituskaan jäädä elämään.

Mutta jos haaveissa on ikivihreä, ehkä kansainvälisestikin kiinnostava musikaali, ehkei aihetta kannata kaivaa paikallisen kirjaston kotiseutuhistorian kokoelmasta tai edes Suomen historian hyllyiltä. Så som i himmelen kiinnostaa pitkin maita ja mantuja, koska sen tarina voisi tapahtua missä tahansa – toki, päällisin puolin siinä ollaan Pohjois-Ruotsissa ja tapahtumapaikka tuo ulkomaisiin tuotantoihin ripauksen kivaa pohjoista eksotiikkaa, mutta oikeasti Ljusåker on mikä hyvänsä pikkupitäjä missä tahansa päin maailmaa ja Daniel Daréus kuka vain, joka on joskus uupunut, sairastunut, kaivannut kotiin tai halunnut aloittaa uuden elämän.

Voisiko ruotsalaisten oppeja soveltaen toteutettu Sinuhe & Minea – uusi suomalainen musikaali joku päivä yltää vastaavaan?

~ 

*Triviakysymys: montaako Manner-Euroopassa kantaesitettyä musikaalia Broadwaylla on esitetty tämän vuosituhannen puolella? Vastaus parhaan tietoni mukaan laskettuna: viittä. Kyseiset musikaalit ovat Les Misérables, Amour (esityskausi kesti kaksi viikkoa), Tanz der Vampire eli amerikkalaisittain Dance of the Vampires (teoksesta poistettiin kaikki mistä eurooppalaiset fanit siinä tykkäävät; esityskausi kesti seitsemän viikkoa) – ja lisäksi amerikkalaisvoimin sävelletyt ja kirjoitetut An American in Paris, joka sai nimensä mukaisesti kantaesityksensä Pariisissa, ja Rocky, joka ensiesitettiin Hampurissa.

P.S. Ehkä Suomen oma Så som i himmelen on jo täällä, mutta me emme vielä tiedä sitä. Jos maailmassa on yhtään oikeutta ja Thalia meille armollinen, Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona vuonna 2025 kantaesitetty apokalyptis-shakesperiaaninen musikaali Uusi Eden saa vielä jatkaa elämäänsä Pohjolan joka ainoassa pikkuteatterissa.