Never stop the madness ja kohta vedetään taas.
Olen kirjoittanut suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta aikaisemminkin. Toivon kovasti, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä enää koskaan. Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistiin kuitenkin niin timanttinen tyylilajin edustaja, että siihen on pakko pureutua.
HS:n nettisivuilla 18.9.2026 julkaistu Maria Säkön kirjoittama juttu on otsikoitu raflaavasti “Miksi Suomessa ei onnistuta tekemään Hamiltonin kaltaisia musikaalimenestyksiä?” ja printtilehdessä 19.9.2026 vielä raflaavammin “Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?” Jutun teesit ovat, että Suomessa esitettävät “isot musikaalit ovat lähes poikkeuksetta tuontitavaraa” ja että “suomalaisia klassikkomusikaaleja meillä ei ole”, ja asiaintilan surkeutta havainnollistetaan haastattelemalla Helsingin kaupunginteatterin johtajaa Kari Arffmania siitä, miksei hänen luotsaamansa laitos moisia klassikoita tuuttaa.
Miksi maamme suurin sanomalehti julkaisee tällaista, ja mistä päästä tätä nyt oikein ryhtyisi purkamaan.
Argumentti 1: Suomessa ei osata tehdä musikaaleja
“Musikaalista ei muodostu tapausta, jos sitä ei esitetä kuin muutaman kerran”, Säkön juttu toteaa – ja toteamuksesta saa helposti kuvan, että Suomessa tällaista ei tapahdu koskaan. Juttu muistuttaa, että Leijonakuningas on mennyt Broadwaylla jo vuodesta 1997 ja mainitsee, että meillä musikaaleja on “lähes mahdotonta” esittää edes viittä vuotta.
Jokainen teatterialan lainalaisuuksista jotain ymmärtävä tajuaa, ettei menestyneintäkään suomalaista musikaalia ole reilua verrata New Yorkissa esitettävään turistien suosimaan Disney-spektaakkeliin. Sen sijaan on kysyttävä, onko teos menestynyt Suomen mittapuulla. Kiinnostaako se esimerkiksi niin paljon, että sitä esitetään useammassa kuin yhdessä teatterissa? Tällä mittarilla toimivaksi todettuja musikaaleja Suomessa on kyllä olemassa ja lisää saadaan koko ajan.
Syyskuu 2026 on erityisen outo hetki väittää, että Suomessa esitettävät musikaalit ovat “lähes poikkeuksetta tuontitavaraa”, sillä eri puolilla maata on viime viikkoina juhlittu peräti kolmen suomimusikaalin uutta tulemista: ensi-iltansa ovat saaneet Seili (Turun kaupunginteatteri 2014, Seinäjoen kaupunginteatteri 2024, Turun kaupunginteatteri 2026), Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri 2017, Hämeenlinnan teatteri 2026) ja Kysy siskoilta (Turun kaupunginteatteri 2021, Hämeenlinnan teatteri 2023, Jyväskylän kaupunginteatteri 2026). Vaikka kaksi tai kolme tuotantoa ei taida vielä riittää klassikon arvonimeen, nämä teokset todistavat, että suomalaiset kantaesitysmusikaalit eivät ole kertakäyttötavaraa ja että niiden potentiaaliin uskotaan useissa teattereissa eri puolilla maata.
Säkön juttu ei tätä turkulaislähtöisten musikaalien voittokulkua tai ylipäänsä Helsingin ulkopuolisen Suomen tilannetta huomioi. Suoraan sanottuna mieleni tekisi spekuloida, että siinä on jätetty muualla maassa paluuta tekevät musikaalit tahallaan mainitsematta, jotta maamme musikaalitilanteesta syntyisi todellisuutta kurjempi kuva. Juttu keskittyy Helsingin kaupunginteatteriin huomioimatta edes sitä, että HKT:lla esitetään tänä syksynä aivan upouutta kotimaista lastenmusikaalia Fretti Mercury etsii onnea, samalla Studio Pasilan näyttämöllä jolla matkattiin viime vuonna aikuisyleisön kanssa post-apokalyptiseen Uuden Edenin musikaalitulevaisuuteen.
Eli: jos jätetään laskuista miltei kaikki Suomessa koskaan menestyneet kotimaiset musikaalit ja varmemman vakuudeksi rajataan Suomi tarkoittamaan pelkästään Helsingin kaupunginteatterin suurta näyttämöä, voidaan toden totta sanoa, että Suomessa ei osata tehdä musikaaleja. Sitä, miksi tällainen rajaus on päätetty tehdä, en voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää.
Argumentti 2: Suomessa pitäisi tehdä Hamilton
Säkön juttu kietoutuu Hamiltonin ympärille. Printtilehdessä tekstin yläpuolella on puolen sivun kokoinen Hamilton-kuva, jonka kuvateksti haikailee meille vastaavaa hittimusikaalia J. V. Snellmanista tai Miina Sillanpäästä. Juttu ei siis vaadi, että Lin-Manuel Mirandan säveltämä ja sanoittama modernin musiikkiteatterin mestariteos Hamilton pitäisi saada Suomeen – vaan että suomalaisten tulisi tehdä vastaava musikaalimenestys, mieluusti jonkun kotimaisen poliitikon elämäntarinan pohjalta.
Juuh.
Onhan Mannerheim-musikaaleista ja muista hassuteltu vuosikaudet fanien kesken ja tehty näyttämöllekin parodiaa, mutta mielestäni ei ole järkevä lähtökohta lehtijutulle kysyä, miksei Suomeen ole saatu omaa Hamiltonin veroista musikaali-ilmiötä. Se on kuin kysyisi, miksei meikäläinen elokuva-ala tuota Marilyn Monroen veroisia filmitähtiä. Hamilton on Broadwayllakin ennennäkemätön yksittäistapaus. Sen tavoin länsimaiseen mainstream-kulttuuriin murtautuneita musikaali-ilmiöitä ei ole musikaalihistoriassa nähty kuin muutamia, ja siinäkin joukossa Hamilton erottuu myyntiennätykset murskanneena, puolen planeetan päät hetkellisesti sekoittaneena, täysin poikkeuksellisena hurlumheinä. Missään ei osata tehdä Hamiltonin kaltaisia musikaalimenestyksiä – ja on täysin absurdi, vitsinäkin nyt jo väsynyt heitto, että meillä voitaisiin toistaa sama valitsemalla jokin poliitikko ja ryhtymällä sävellyshommiin.
Mutta vaikka Hamiltonin jättäisi omaan arvoonsa ja suomalaisia musikaaleja vertailisi Broadwayn tuotantoihin yleisellä tasolla, kuten jutussa myös tehdään, olisi rinnastus yhä hyödytön. Yksityisten sijoittajien rahoittama Broadway toimii täysin eri logiikalla kuin kotimainen valtionosuusteatterien kenttä, ja potentiaalisten katsojien määrä on myös New Yorkissa hieman eri kokoluokkaa kuin yhdenkään kotimaisen kaupunginteatterin liepeillä. Mitä järkeä on rinnastaa toisiinsa toimintaympäristöjä, joilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin että teatteria tehdään kummassakin?
Jos Suomen tilannetta on pakko päästä vertailemaan johonkin – ja kai sitä on, mehän emme kansakuntana nauti juuri mistään niin kovasti kuin itseruoskinnasta, kun emme pärjää kansainvälisissä vertailuissa – olisi paras mahdollinen verrokki tietenkin naapurimaamme Ruotsi. Siinäkin vertailussa pääsisimme tuntemaan suloisenkatkeraa kateutta ja alemmuudentuntoa, minkä lisäksi siinä olisi Suomen ja Ruotsin väestöpohjien ja yhteiskuntien suhteellisen samankaltaisuuden johdosta edes hippunen järkeä. (Jos musikaalivertailu Ruotsiin kiinnostaa, kirjoitin siitä täällä.)
Mutta jos Suomeen kuitenkin väen vängällä halutaan ikioma hamilton, täytyy mielestäni pysähtyä punnitsemaan myös sitä vaihtoehtoa, että ehkäpä meillä on ollut oma hamiltonimme jo pitkään. Nähdäkseni hamiltoniuden olennaisin määritelmä ei nimittäin ole "menestysmusikaali, joka kertoo muinaisaikaisesta poliitikosta nykypäivän sävelkielellä" tai edes “kaikkien mielestä ihan tosi hyvä musikaali” vaan "yllättävä musikaali-ilmiö, joka rikkoo myyntiennätykset, herättää keskustelua ja synnyttää intohimoisen fanikulttuurin". Miltä sellainen mahtaisi näyttää Suomen kontekstissa?
Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 2006–2012 esitetty manserock-musikaali Vuonna 85 on suomalaisen musikaalihistorian menestynein kantaesitystuotanto. Sillä on valtavan uskollinen fanikunta ja sen pohjalta on kehitelty jos mitä spinoff-esityksiä, joista Vuonna 85 Reunion -paluukeikka/jatko-osahybridi vetää tälläkin hetkellä väkeä lippuostoksille. Sitä on haukuttu, hehkutettu ja tutkittu yliopistotasolla ainakin yhden gradun verran. Kaikkien parhaiden Broadway-musikaalien tapaan sen pohjalta on jopa tehty elokuva, joka ei onnistunut tavoittamaan näyttämöteoksen taikaa ja jota yksikään fani ei muistele erityisellä lämmöllä.
Mihin muuhun suomalaisen musikaalin täytyy vielä pystyä tullakseen hamiltoniksi?
Ja miksi sen ylipäänsä tarvitsisi tulla?
Argumentti 3: Suomi tarvitsee klassikkomusikaaleja
Säkön juttu esittää itsestäänselvyytenä, että “suomalaisia klassikkomusikaaleja” ei ole, mutta niitä pitäisi olla.
Minua ei nyt kiinnosta purkaa klassikon määritelmää tai pohtia, miten monta vuotta tai katsojaa vaaditaan että teosta voidaan alkaa kutsua sellaiseksi – mutta sitä haluaisin miettiä, miksi meidän täytyy aina kieriskellä tässä suomimusikaaliasiassa ylipäänsä.
Omasta mielestäni aiheesta musikaalit Suomessa käytävä keskustelu on jo pidempään ollut turhauttavan nationalistista. Muuallakin kuin Helsingin Sanomissa puhutaan suomalaisten kantaesitysten vähäisyydestä ja haikaillaan sellaisia oloja, joissa suomimusikaalien tuottaminen olisi nykyistä helpompaa. Tässä keskustelussa nykyhetki, jossa suomalaiset teatterit esittävät ahkerasti angloamerikkalaisia musikaaleja, näyttäytyy toisinaan jonkinlaisena ei-toivottuna välitilana matkalla kohti suomimusikaaliutopiaa: joku päivä elämme vielä sellaista suomimusikaalin kultakautta, ettemme enää tarvitse Broadwayta mihinkään! Olen itsekin menneinä vuosina syyllistynyt vastaavaan suomimusikaalipuheeseen pysähtymättä miettimään, miksi.
Ehkä pitäisi pysähtyä.
Teatterin lajityyppi nimeltä muikaali on amerikkalainen keksintö. Ainesosia keitokseen on toki poimittu eri puolilta maailmaa, esimerkiksi eurooppalaisesta ooppera- ja operettiperinteestä, ja vuosien varrella reseptin kehittelyyn on osallistunut muidenkin kansakuntien edustajia, ehkäpä vaikutusvaltaisimpana eräs Sir Andrew Lloyd Webber Isosta-Britanniasta – mutta siitä ei pääse mihinkään, että musikaalin juuret ovat Yhdysvaltojen maaperässä ja että Broadway on yhä edelleen musikaalien maailman keskipiste.
Edellä kirjoittamani ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki Broadway-musikaalit olisivat mielestäni esittämisen arvoisia tai etteikö muualla tehtäisi yhtä hyviä ja parempiakin musikaaleja kuin Broadwaylla. Ja tottahan on, että olisi ikävää, jollei Suomessa enää lainkaan tehtäisi uutta suomalaista kulttuuria, sitä kun ei voi luoda tässä maailmassa kukaan muu kuin me itse. Mutta eikö silti ole aika historiaton, sisäänpäinkääntynyt näkökulma kokonaiseen taiteenlajiin nostaa juuri suomalaisen klassikkomusikaalin aikaansaaminen tärkeimmäksi (ainoaksi?) tavoitteeksi ja suhtautua “tuontitavaraan” vähempiarvoisena – ihan kuin genrellä ei olisi maamme rajojen ulkopuolella historiaa saati nykyhetkeä, joista meillä Suomessa olisi syytä olla tietoisia?
Omasta mielestäni suomalainen teatterikansa ei tarvitse lisää suomalaisia musikaaleja, se tarvitsee lisää hyviä musikaaleja.
Uskon kyllä, että meitä kaikkia virkistäisi, jos Suomessa esitettäisiin nykyistä monipuolisemmin erilaisia musikaaleja: uusia, vanhoja, eri puolilta maailmaa. Paljon on sekä Broadwayn historiassa että muualla musikaalimaailmassa tehty sellaista hienoa ja esittämisen arvoista, josta täällä ei tiedetä vielä mitään. Säkön jutulle haluan antaa pisteitä siitä, miten sen lopussa professori Martina Roos toteaa, etteivät angloamerikkalaiset musikaalit huolestuta häntä ja että instituutiot tarvitsevat ristipölytystä. Olen samaa mieltä. Suomessa ei voida luoda yhtäkään tulevaisuuden klassikkomusikaalia tutustumatta genren mestariteoksiin ja välillä myös vähemmän onnistuneisiin kokeiluihin.
Minulle on suomalaisena musikaalien ystävänä lopulta melko merkityksetöntä, mitä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä puuhataan ja onko juuri heidän ohjelmistonsa kaikenkattava katsaus musikaaleihin genrenä. Sen sijaan toivon, että maamme teatterit kokonaisuutena esittäisivät monipuolista valikoimaa musikaaleja. Unelmieni ohjelmistossa menisi Broadwayta ja West Endiä yhtäällä, uutta kotimaista toisaalla, jossain olisi kiva nähdä vaikka joku puolalainen tai brasilialainen musikaali joskus, genren klassikoita sekä meiltä että muualta niitäkään unohtamatta.
Unelmien esityskalenterissani ei kuitenkaan ole erityistä suomimusikaalikiintiötä, eikä siihen totisesti tarvitse mahtua yhden yhtä hamiltonia.
~
P.S. Jos tätä lukee joku, joka kaiken kirjoittamani jälkeen edelleen haaveilee kotimaista tekoa olevasta, paikallisen poliitikon elämäntarinan Lin-Manuel Mirandan ottein dramatisoivasta megamusikaalista, paras vaihtoehto päähenkilöksi ei ole J. V. Snellman, Miina Sillanpää tai kukaan muukaan, jolla on jo oma liputuspäivä. Hamilton-uskottavin mahdollinen suomalainen sankari on tietenkin tonnin setelin unohdettu mysteerimies, Sotkamon oma poika Anders Chydenius.
P.P.S. Hesariin ja muillekin tiedoksi, että kesän 2026 Musiikkiteatterifestivaalilla workshopattiin Tuomo Sorrin Miina Sillanpää -aiheista musikaalia.
No comments:
Post a Comment