Tekoäly, sinä, minä ja teatteri

Tampereen Työväen Teatterin tekoäly-Wickedistä alkanut keskustelu, johon ehdin jo itsekin osallistua, eteni hiljattain valtakunnanmediaan: Ylen jutussa TTT:n toimitusjohtaja Janne Auvinen toisti argumenttinsa tekoälyn puolesta, Tampereen Teatterin teatterinjohtaja Mikko Kanninen asettui sen näyttämökäyttöä vastaan ja kolme muuta kotimaista teatteria ilmaisi tekoälymyönteisyytensä.

Tästä on noussut mieleeni sen verran ajatuksia, että ajattelin kirjoittaa aiheesta vielä toisen tekstin.

Ihan ensiksi haluan kiittää.

Mikko Kanninen: kiitos, kun otit tekoälyn käyttöön teatterissa julkisesti ja yksiselitteisesti kielteisen kannan. Olen samaa mieltä kaikesta Ylen haastattelussa sanomastasi ja todella iloinen, että sanoit sen ääneen. Toit toivoa ja valoa maisemaan, joka on jo alkanut näyttää raiskioksi hakatulta.

Seuraavaksi tunnustus.

Olen rakastanut musikaaleja pian kaksikymmentä vuotta ja myönnän, että olen vuosikaudet teatterimaailman metkuja seurattuani kyynistynyt. Yritän olla odottamatta yhdeltäkään alan toimijalta liikoja, sillä uskon jo arvaavani, kuinka lopulta käy: katsojien älykkyyttä aliarvioidaan, luotetuinkin tekijä vetää takataskusta ratkaisun joka loukkaa sekä järkeä että tunteita, ohjelmistoon mahtuu aina vielä yksi Addams Family. Siinä on taiteellinen kunnianhimo pelkästään tiellä, kun suurmusikaalia tehdään.

Mutta sen verran kuitenkin odotin, naiivi hölmö kun syvimmässä sisimmässäni olen, että teattereissa tunnistettaisiin generatiiviseen tekoälyyn sisältyvät eettiset ja muut ongelmat. Että siellä sanottaisiin teknologialle kiitos ei ainakin siihen asti, että tekoälyfirmat oppivat ylläpitämään ja kehittämään palveluitaan paremmiksi jotenkin muuten kuin imemällä sähköverkon tyhjiin ja liiskaamalla aina vain lisää liito-oravia loputtomien datakeskusten tieltä. Lapsenuskon tai hulluuden vallassa kuvittelin, että teatterit haluaisivat yhtenä rintamana rakentaa itselleen julkikuvaa elävän, ihmisten tekemän taiteen kotina, jonka ei tarvitse tukeutua tekijänoikeuksia rikkovaan, psykoosioireita lietsovaan, käyttäjiensä kognitiivisia kykyjä rapauttavaan teknologiaan. Että varmasti kaikki taiteilijat haluaisivat tehdä itse sen sijaan, että laittavat laskukoneen tekemään puolestaan. Että Kannisen linja olisi itsestäänselvyys.

Vielä mitä.

Sillä sekunnilla kun chatbotit ja kuvageneraattorit oli saatu sen verran toimiviksi, että keskustelu koneen kanssa taipui eikä ihmishahmojen otsasta enää kasvanut ylimääräisiä käsiä, tekoälyn generoimaa materiaalia alettiin tuoda näyttämöille meillä ja muualla näppäimistöt sauhuten ja videotykit kuumina hehkuen. Teatteriharrastajien online-yhteisöissä alettiin käydä keskusteluja, jotka tuntuvat kohtauksilta painajaisesta: kouluni teatterikerhon koe-esiintymiseen pitää valmistella tekoälyn generoima monologi, mitä teen? Todistaakseen, että vanha kettu jaksaa alittaa riman siinä missä nuorempansa, ABBA-setä Björn Ulvaeus ilmoitti työstävänsä tekoälyavusteista musikaalia. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan missään ikinä kuullut yhdenkään katsojan sanovan, että hän nauttisi nimenomaan tekoälyn generoimasta sisällöstä ja haluaisi teatterissa kokea juuri sellaista.

On lohduttomalla tavalla lohdullisia, että tätä inhimillisyydestä irrottautumisen hyökyaaltoa nousi Ylen katsauksessa vastustamaan sentään yksi teatteri.

~

Mutta mikä siinä on niin kamalaa, jos joku generoi teatteriesitystä varten vähän kuvia tai musiikkia tai videota tai taivas tietää vaikka koko näytelmätekstin, kysyy nyt joku.

Ajattelin ensin kertoa tässä tekstissä runsain esimerkein siitä, miten lumoavaa on kun ihmiset inspiroivat toisiaan ja miten kiehtovaa on katsojana miettiä, miten jokin teoksen osa-alue on syntynyt ihmisten käsissä, jokaisen tekijän ainutlaatuisen kokemusmaailman muokkaamana. Mutta tiedättekö mitä? En minä jaksa. Kai se nyt on jokaiselle joskus teatteria katsoneelle ihan ilman sen seitsemää esimerkkiäkin selvää, miksi ja miten generatiivisen tekoälyn käyttö rikkoo katsojien tunteen siitä, että tässä ollaan nyt yhdessä jonkin inhimillisen äärellä, kokemassa ihmisinä yhteyttä toisiin ihmisiin?

Mutta aikamme vaatii selvästi ratakiskosta vääntämistä, joten sanon tämän:

Nykyisten yleisesti käytettyjen generatiivisten tekoälymallien tuotokset perustuvat valtaviin määriin ihmisten luomuksia: niitä on koulutettu syöttämällä niille miljardeja tekstikatkelmia, kuvia, ääniä, videoita. Tekoälymalli laskee sitten käyttäjänsä antaman käskyn mukaan todennäköisyyksiä ja muodostaa inhimillisestä aineksesta keskiarvon, jonkinlaisen henkisen kananugetin. Kaikki osat heltoista höyheniin heitetään samaan tehosekoittimeen niiden omistajan suostumusta kysymättä ja ulos tulee tasalaatuista sileää massaa, josta on mahdoton erottaa ainesosia tai jälkiä yhdenkään yksilön minuudesta.

Kun tätä ihmisyydestä väkivaltaisella prosessilla puserrettua teollista sosetta lusikoidaan näyttämölle, on minulla työryhmän ihmisjäsenille kaksi kysymystä: Miksi te haluatte näyttää meille tätä? Mitä te uskotte, että me saamme tästä irti?

Voi olla, että tämä on tuhoon tuomittu taistelu. Voi olla, että tekoälyloskan halpuus ja helppous ajavat teatterien prioriteettilistalla kaiken yli. Mutta silti haluaisin jokaisen tähän leikkiin lähtevän teatterin ja tekijän pysähtyvän ennen promptin kirjoittamista ihan tosissaan miettimään, mitä generatiivisen tekoälyn käyttö meille katsojille viestii ja jättää viestimättä.

~

Minulla on myös hyvin henkilökohtainen syy, jonka takia en halua maksaa rahaa saadakseni katsoa teatterissa tekoälymallin generoimia elementtejä: olen kokenut, millaista on, kun ei pysty enää luomaan itse.

En ole ammattitaiteilija ja taiteen harrastajanakin täysin kunnianhimoton, mutta kirjoittaminen on minulle tärkeää. Siitä asti kun opin lapsena kirjoittamaan, se on ollut minulle luonnollinen – luonnollisin – tapa ajatella ja ilmaista itseäni. Olen vuosien varrella kirjoittanut monenlaista: päiväkirjaa, blogia, podcast-käsikirjoituksia, verkkoviestintää, haastatteluja, hiukan fiktiotakin salanimellä netin syövereihin. Joskus olen kirjoittanut rahasta ja joskus mielipidevaikuttajan asemasta haaveillen, mutta ennen kaikkea kirjoitan itselleni ja omasta halustani. Kirjoitan siksi, että haluan kirjoittaa.

Muutama vuosi sitten minulle tapahtui jotain hirveää: en pystynyt enää kirjoittamaan kuten ennen. Yhtäkkiä asia, joka oli lapsesta asti ollut itsestäänselvä osa omaa itseäni, ei sujunutkaan, vaan kirjoittaminen kävi ensimmäistä kertaa elämässäni hitaasti ja tuskaisasti. Pahimmillaan kaikki tekstiviestejä monimutkaisempi kirjoitustyö sakkasi. Oli kuin olisin ollut vankilassa ja lauseet olisivat odottaneet minua muurien ja piikkilankojen toisella puolella, maailmassa jonka tiesin olevan olemassa mutta johon minulla ei ollut enää pääsyä.*

Tarvitseeko sanoakaan, miten turhauttavaa, lannistavaa ja pelottavaa aikaa tuo oli?

Täyttä varmuutta tuskin saan koskaan, mutta otaksun, että kirjoitustaidon luisuminen ulottumattomiini johtui nyttemmin minulla todetusta sairaudesta, jota ei tuolloin vielä ollut tunnistettu mutta joka aiheutti minulle uupumusta ja muuta ikävää jo ennen lääkärikirjassa kuvailtujen tyyppioireiden puhkeamista. Uskon näin, koska nyt kun olen saanut sairauteeni sen verran hoitoa, että olo ei enää tunnu rekan alle jääneeltä raadolta ihan joka päivä, pystyn taas kirjoittamaan. Pystyn ja haluan. Olen tästä niin valtavan kiitollinen, että sanat eivät – vitsikästä kyllä – riitä sitä kuvaamaan.

Edellä kertomani pohjalta kysyn: miksi Jumalan, Thalian ja kaikkien universumin atomien tähden kukaan haluaisi koskaan ulkoistaa luomisvoimansa tekoälylle, jos sattuu niin siunatussa asemassa olemaan, että on itse ajatteluun ja luovaan työhön kykenevä?

Itse olisin pahimman aivosumun hetkellä antanut vaikka vasemman käteni, jos vain olisin taas pystynyt kirjoittamaan. Maailman paraskaan kielimalli ei olisi voinut minua auttaa enkä olisi siltä apua pyytänyt, sillä eihän minua tekstien jääminen kesken surettanut. Minua suretti, etten itse kyennyt kirjoitustyöhön. Luovuuteni katoaminen oli kauhea kokemus – joten luuletteko, että haluan mennä teatteriin katsomaan, millaista jälkeä tulee, kun joku toinen luopuu omastaan vapaaehtoisesti?

Tekosyitä ja selityksiä generatiivisen tekoälyn käyttäjillä totta kai riittää. Niin idealistista kuvaa minulla ei kulttuurialasta tosiaankaan ole, ettenkö tietäisi, että kaiken muun maailman tapaan siellä on jatkuva kiire ja säästökuuri koko ajan käynnissä. En myöskään luulottele, että rutiinitehtävien suorittaminen antaisi tekijälleen aina leimuavaa luomisen riemua tai ettei jokaisen olisi joskus otettava vastaan sellaisia töitä, jotka eivät sytytä omassa sisimmässä mitään mielenkiintoa.

Mutta silti.

Rakkaat tekoälymyönteiset teatterinjohtajat ja taiteilijat: jollei joku kirjaimellisesti paina asetta ohimollenne ja vanno ampuvansa sillä sekunnilla kun promptaaminen loppuu, miksi te lähdette mukaan tähän?

Ymmärrättekö te edes, mistä luovutte, kun annatte koneen luoda puolestanne?

Mitä syytä mielestänne on elää ja olla ihminen, jollei käytä inhimillisiä kykyjään silloin, kun siihen on mahdollisuus?

~

*Kirjoitustaidon menetystä on vaikea selittää ja varmasti vielä vaikeampi uskoa, jollei ole itse kokenut vastaavaa. Toimittaja Anna-Stina Nykänen joutui kokemaan jotain samankaltaista, joskin eri syystä kuin minä – kuunnelkaa, kun hän kertoo tarinansa Ruben Stillerille, jos ette saa minun kuvauksestani kiinni.

Kanoista ja höyhenistä

Tänään ajattelin työntää lusikkani Tampereen Työväen Teatterin keittämään tekoälysoppaan. TTT:n Wicked-musikaalissa käytetään generatiivisella tekoälyllä tuotettuja visuaalisia elementtejä, mikä on herättänyt kritiikkiä, mikä on ajanut teatterin toimitusjohtajan puolustuskannalle, mikä puolestaan on herättänyt lisää kritiikkiä.

Tämä tapahtumasarja toi mieleeni koko joukon teatterissa käytettyihin videoprojisointeihin liittyviä ajatuksia, joita olen pallotellut jo pitkään.

Aloitan kertomalla, että en itse lainkaan pidä generatiivisesta tekoälystä. Minua huolestuttavat sen sähkönkulutus, sen tarvitsemien datakeskusten vaikutus luontoon ja ihmisten elinympäristöön, sen käyttöön linkittyvät itsemurhat ja psykoosioireet, sen vaikutus ihmisaivoihin, sen suhde tekijänoikeuksiin, sitä kouluttavien työntekijöiden työolosuhteet, sen käyttö huijauksiin ja seksuaalirikoksiin ja sen kehityksestä tavalla tai toisella seuraava taloudellinen ja yhteiskunnallinen kriisi. Vaikka generatiivista tekoälyä on nyky-yhteiskunnassa mahdotonta täysin välttää, mielestäni ainoa moraalisesti kestävä valinta on olla hakeutumatta tietoisesti sellaisten tuotteiden ja palveluiden pariin, jotka kyseistä teknologiaa hyödyntävät.

Teattereilla ja muilla taidelaitoksilla tulisi mielestäni olla sen verran idealismia ja solidaarisuutta, että ne eivät tällaista teknologiaa soveltaisi, ja minua surettavat sekä Tampereen Työväen Teatterin paljon puhuttu tekoäly-Wicked että kaikki muut teatteriesitykset, joihin on generoitu elementtejä tekoälymalleilla. Asian herättämästä keskustelusta päätellen en ole ainoa, joka ei halua mennä teatteriin katsomaan kuvageneraattorien tuottamaa sisältöä.

Wicked-keskustelussa erityisen lannistavaa, ankeita ajatuksia herättävää luettavaa on kuitenkin ollut Aamulehdessä julkaistu TTT:n toimitusjohtajan Janne Auvisen haastattelu (maksumuuri), jossa hän selittää/selittelee tekoälyn käyttöä teatterituotannossa. Mielestäni kaikista turhauttavin kohta haastattelussa on seuraava sitaatti:

"On aika helvetin vaikea käyttää aitoja kuvia Ihmemaa Ozista."

Milloin tästä on tällaista tullut?

~

Viime vuosina minusta on teatteria katsoessani ja esityskuvia selatessani usein tuntunut samalta kuin pornon katsojasta vanhassa vitsissä. Tiedättehän? Erotiikka on sitä, että kutitellaan höyhenellä, pornossa hinkataan koko kanalla.

Kun katson teatteriprojisointien nykytrendiä edustavia ahdistavan yksityiskohtaisia taustakuvia ja muita ympäri näyttämöä heijastettuja elementtejä – olivatpa ne tekoälymalleilla generoituja tai eivät – minusta totisesti tuntuu siltä kuin naamaani hierottaisiin kokonaista broileria. Mielikuvitukselle ei jää minkäänlaista tilaa liikkua, kun kaikki katulampuista alkaen (miksi aina katulamppuja?) lyödään silmille digitaalis-kirjaimellisina representaatioina.

Miksi toimitusjohtaja Auvinen hengenheimolaisineen tuntuu uskovan, että jollei katsojille välitetä fotorealistista kuvaa suoraan Smaragdikaupungin keskustorilta, he eivät ymmärrä esityksen tapahtuvan fantasiamaailmassa? Onko olennaisin kysymys lopulta se, tulisiko tällaiset kuvat generoida tekoälyllä vaiko luoda jollain muulla konstilla – vai olisiko tärkeämpää pohtia, miten usein projisoinnit tuovat teatteriesitykseen korvaamattoman lisän, jota ilman kokonaisuus todella jäisi vaillinaiseksi?

Eli: tarvitseeko sen videotykin kanssa tohottaa pitkin poikin ihan joka esityksessä?

Eettisesti tehdylle pornolle on varmasti paikkansa siinä missä eettisesti tehdyille projisoinneillekin (ts. ei hyväksikäytetä ketään eikä mitään kumpaakaan tehdessä), mutta eihän se nyt hyvänen aika aina maistu. Aina ei tarvitse näyttää kaikkea. Päinvastoin, joskus kevyt kutitus voi kiihottaa mielikuvitusta aivan erityisen ihanasti.

~

Lopuksi totean, että minua korpeaa tässä tapauksessa jotenkin erityisellä tavalla se, miten sekavia Auvinen Aamulehden jutussa puhuu: hän puolustaa tekoälyn käyttöä teatterin tekemisen apuvälineenä, vetoaa mielikuvitusmaailman valokuvaamisen vaikeuteen, vakuuttaa teatterin olevan elävien ihmisten taidetta ja sanoo tekoälyn käytön pilaavan elokuvat. Haastattelua on hankala tulkita muuten kuin siten, että siinä kalikka kalisee ja koira älisee.

Miksei toimitusjohtaja seiso selkä suorana oman teatterinsa tekemien valintojen takana vaan kiemurtelee kuin mato koukussa?

Toisinkin voisi viestiä. Olen kirjoittanut alle ehdotuksen vaihtoehtoisesta lausunnosta, jota seuraava tekoälyn käytöstä narahtava teatteri voi luvan kanssa muokata omiin tarpeisiinsa. Koska Auvinen käyttää haastattelussa karskia kieltä, olen ottanut vapauden kirjoittaa ehdotukseni samaan tyylilajiin:

"Kyllä, meidän esityksessämme käytetään tekoälyä ronskilla kädellä – ja ylpeästi! Teatterimme haluaa olla mukana uuden teknologian aallonharjalla ja näyttää, mihin kaikkeen tekoäly taipuu alan huippuosaajien käsissä. Tulkaahan katsomaan ja nauttimaan, paitsi että kaikki etiikasta ja tekijänoikeuksista kimittäjät voivat suksia täältä esimerkiksi hevon helvettiin."

Saa soveltaa!

Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?

Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

Olen kirjoittanut suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta aikaisemminkin. Toivon kovasti, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä enää koskaan. Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistiin kuitenkin niin timanttinen tyylilajin edustaja, että siihen on pakko pureutua.

HS:n nettisivuilla 18.9.2026 julkaistu Maria Säkön kirjoittama juttu on otsikoitu raflaavasti “Miksi Suomessa ei onnistuta tekemään Hamiltonin kaltaisia musikaali­menestyksiä?” ja printtilehdessä 19.9.2026 vielä raflaavammin “Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?” Jutun teesit ovat, että Suomessa esitettävät “isot musikaalit ovat lähes poikkeuksetta tuontitavaraa” ja että “suomalaisia klassikkomusikaaleja meillä ei ole”, ja asiaintilan surkeutta havainnollistetaan haastattelemalla Helsingin kaupunginteatterin johtajaa Kari Arffmania siitä, miksei hänen luotsaamansa laitos moisia klassikoita tuuttaa.

Miksi maamme suurin sanomalehti julkaisee tällaista, ja mistä päästä tätä nyt oikein ryhtyisi purkamaan.

Argumentti 1: Suomessa ei osata tehdä musikaaleja

“Musikaalista ei muodostu tapausta, jos sitä ei esitetä kuin muutaman kerran”, Säkön juttu toteaa – ja toteamuksesta saa helposti kuvan, että Suomessa tällaista ei tapahdu koskaan. Juttu muistuttaa, että Leijonakuningas on mennyt Broadwaylla jo vuodesta 1997 ja mainitsee, että meillä musikaaleja on “lähes mahdotonta” esittää edes viittä vuotta.

Jokainen teatterialan lainalaisuuksista jotain ymmärtävä tajuaa, ettei menestyneintäkään suomalaista musikaalia ole reilua verrata New Yorkissa esitettävään turistien suosimaan Disney-spektaakkeliin. Sen sijaan on kysyttävä, onko teos menestynyt Suomen mittapuulla. Kiinnostaako se esimerkiksi niin paljon, että sitä esitetään useammassa kuin yhdessä teatterissa? Tällä mittarilla toimivaksi todettuja musikaaleja Suomessa on kyllä olemassa ja lisää saadaan koko ajan.

Syyskuu 2026 on erityisen outo hetki väittää, että Suomessa esitettävät musikaalit ovat “lähes poikkeuksetta tuontitavaraa”, sillä eri puolilla maata on viime viikkoina juhlittu ainakin neljän suomimusikaalin uutta tulemista: ensi-iltansa ovat saaneet Seili (Turun kaupunginteatteri 2014, Seinäjoen kaupunginteatteri 2024, Turun kaupunginteatteri 2026), Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri 2017, Hämeenlinnan teatteri 2026), Kysy siskoilta (Turun kaupunginteatteri 2021, Hämeenlinnan teatteri 2023, Jyväskylän kaupunginteatteri 2026) ja Mielensäpahoittaja (Samppalinnan kesäteatteri 2022, Varkauden teatteri 2025, Kokkolan kaupunginteatteri 2026). Vaikka kaksi tai kolme tuotantoa ei taida vielä riittää klassikon arvonimeen, nämä teokset todistavat, että suomalaiset kantaesitysmusikaalit eivät ole kertakäyttötavaraa ja että niiden potentiaaliin uskotaan useissa teattereissa eri puolilla maata.

Säkön juttu ei tätä turkulaislähtöisten musikaalien voittokulkua tai ylipäänsä Helsingin ulkopuolisen Suomen tilannetta huomioi. Suoraan sanottuna mieleni tekisi spekuloida, että siinä on jätetty muualla maassa paluuta tekevät musikaalit tahallaan mainitsematta, jotta maamme musikaalitilanteesta syntyisi todellisuutta kurjempi kuva. Juttu keskittyy Helsingin kaupunginteatteriin huomioimatta edes sitä, että HKT:lla esitetään tänä syksynä aivan upouutta kotimaista lastenmusikaalia Fretti Mercury etsii onnea, samalla Studio Pasilan näyttämöllä jolla matkattiin viime vuonna aikuisyleisön kanssa post-apokalyptiseen Uuden Edenin musikaalitulevaisuuteen.

Eli: jos jätetään mainitsematta miltei kaikki Suomessa koskaan menestyneet kotimaiset musikaalit ja varmemman vakuudeksi rajataan Suomi tarkoittamaan pelkästään Helsingin kaupunginteatterin suurta näyttämöä, voidaan toden totta sanoa, että Suomessa ei osata tehdä musikaaleja. Sitä, miksi tällainen rajaus on päätetty tehdä, en voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää.

Argumentti 2: Suomessa pitäisi tehdä Hamilton

Säkön juttu kietoutuu Hamiltonin ympärille. Printtilehdessä tekstin yläpuolella on puolen sivun kokoinen Hamilton-kuva, jonka kuvateksti haikailee meille vastaavaa hittimusikaalia J. V. Snellmanista tai Miina Sillanpäästä. Juttu ei siis vaadi, että Lin-Manuel Mirandan säveltämä ja sanoittama modernin musiikkiteatterin mestariteos Hamilton pitäisi saada Suomeen – vaan että suomalaisten tulisi tehdä vastaava musikaalimenestys, mieluusti jonkun kotimaisen poliitikon elämäntarinan pohjalta.

Juuh.

Onhan Mannerheim-musikaaleista ja muista hassuteltu vuosikaudet fanien kesken ja tehty näyttämöllekin parodiaa, mutta mielestäni ei ole järkevä lähtökohta lehtijutulle kysyä, miksei Suomeen ole saatu omaa Hamiltonin veroista musikaali-ilmiötä. Se on kuin kysyisi, miksei meikäläinen elokuva-ala tuota Marilyn Monroen veroisia filmitähtiä. Hamilton on Broadwayllakin ennennäkemätön yksittäistapaus. Sen tavoin länsimaiseen mainstream-kulttuuriin murtautuneita musikaali-ilmiöitä ei ole musikaalihistoriassa nähty kuin muutamia, ja siinäkin joukossa Hamilton erottuu myyntiennätykset murskanneena, puolen planeetan päät hetkellisesti sekoittaneena, täysin poikkeuksellisena hurlumheinä. Missään ei osata tehdä Hamiltonin kaltaisia musikaalimenestyksiä – ja on täysin absurdi, vitsinäkin nyt jo väsynyt heitto, että meillä voitaisiin toistaa sama valitsemalla jokin poliitikko ja ryhtymällä sävellyshommiin.

Mutta vaikka Hamiltonin jättäisi omaan arvoonsa ja suomalaisia musikaaleja vertailisi Broadwayn tuotantoihin yleisellä tasolla, kuten jutussa myös tehdään, olisi rinnastus yhä hyödytön. Yksityisten sijoittajien rahoittama Broadway toimii täysin eri logiikalla kuin kotimainen valtionosuusteatterien kenttä, ja potentiaalisten katsojien määrä on myös New Yorkissa hieman eri kokoluokkaa kuin yhdenkään kotimaisen kaupunginteatterin liepeillä. Mitä järkeä on rinnastaa toisiinsa toimintaympäristöjä, joilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin että teatteria tehdään kummassakin?

Jos Suomen tilannetta on pakko päästä vertailemaan johonkin – ja kai sitä on, mehän emme kansakuntana nauti juuri mistään niin kovasti kuin itseruoskinnasta, kun emme pärjää kansainvälisissä vertailuissa – olisi paras mahdollinen verrokki tietenkin naapurimaamme Ruotsi. Siinäkin vertailussa pääsisimme tuntemaan suloisenkatkeraa kateutta ja alemmuudentuntoa, minkä lisäksi siinä olisi Suomen ja Ruotsin väestöpohjien ja yhteiskuntien suhteellisen samankaltaisuuden johdosta edes hippunen järkeä. (Jos musikaalivertailu Ruotsiin kiinnostaa, kirjoitin siitä täällä.)

Mutta jos Suomeen kuitenkin väen vängällä halutaan ikioma hamilton, täytyy mielestäni pysähtyä punnitsemaan myös sitä vaihtoehtoa, että ehkäpä meillä on ollut oma hamiltonimme jo pitkään. Nähdäkseni hamiltoniuden olennaisin määritelmä ei nimittäin ole “menestysmusikaali, joka kertoo muinaisaikaisesta poliitikosta nykypäivän sävelkielellä” tai edes “kaikkien mielestä ihan tosi hyvä musikaali” vaan “yllättävä musikaali-ilmiö, joka rikkoo myyntiennätykset, herättää keskustelua ja synnyttää intohimoisen fanikulttuurin”. Miltä sellainen mahtaisi näyttää Suomen kontekstissa?

Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 2006–2012 esitetty manserock-musikaali Vuonna 85 on suomalaisen musikaalihistorian menestynein kantaesitystuotanto. Sillä on valtavan uskollinen fanikunta ja sen pohjalta on kehitelty jos mitä spinoff-esityksiä, joista Vuonna 85 Reunion -paluukeikka/jatko-osahybridi vetää tälläkin hetkellä väkeä lippuostoksille. Sitä on haukuttu, hehkutettu ja tutkittu yliopistotasolla ainakin yhden gradun verran. Kaikkien parhaiden Broadway-musikaalien tapaan sen pohjalta on jopa tehty elokuva, joka ei onnistunut tavoittamaan näyttämöteoksen taikaa ja jota yksikään fani ei muistele erityisellä lämmöllä.

Mihin muuhun suomalaisen musikaalin täytyy vielä pystyä tullakseen hamiltoniksi?

Ja miksi sen ylipäänsä tarvitsisi tulla?

Argumentti 3: Suomi tarvitsee klassikkomusikaaleja

Säkön juttu esittää itsestäänselvyytenä, että “suomalaisia klassikkomusikaaleja” ei ole, mutta niitä pitäisi olla.

Minua ei nyt kiinnosta purkaa klassikon määritelmää tai pohtia, miten monta vuotta tai katsojaa vaaditaan että teosta voidaan alkaa kutsua sellaiseksi – mutta sitä haluaisin miettiä, miksi meidän täytyy aina kieriskellä tässä suomimusikaaliasiassa ylipäänsä.

Omasta mielestäni aiheesta musikaalit Suomessa käytävä keskustelu on jo pidempään ollut turhauttavan nationalistista. Muuallakin kuin Helsingin Sanomissa puhutaan suomalaisten kantaesitysten vähäisyydestä ja haikaillaan sellaisia oloja, joissa suomimusikaalien tuottaminen olisi nykyistä helpompaa. Tässä keskustelussa nykyhetki, jossa suomalaiset teatterit esittävät ahkerasti angloamerikkalaisia musikaaleja, näyttäytyy toisinaan jonkinlaisena ei-toivottuna välitilana matkalla kohti suomimusikaaliutopiaa: joku päivä elämme vielä sellaista suomimusikaalin kultakautta, ettemme enää tarvitse Broadwayta mihinkään! Olen itsekin menneinä vuosina syyllistynyt vastaavaan suomimusikaalipuheeseen pysähtymättä miettimään, miksi.

Ehkä pitäisi pysähtyä.

Teatterin lajityyppi nimeltä musikaali on amerikkalainen keksintö. Ainesosia keitokseen on toki poimittu eri puolilta maailmaa, esimerkiksi eurooppalaisesta ooppera- ja operettiperinteestä, ja vuosien varrella reseptin kehittelyyn on osallistunut muidenkin kansakuntien edustajia, ehkäpä vaikutusvaltaisimpana eräs Sir Andrew Lloyd Webber Isosta-Britanniasta – mutta siitä ei pääse mihinkään, että musikaalin juuret ovat Yhdysvaltojen maaperässä ja että Broadway on yhä edelleen musikaalien maailman keskipiste.

Edellä kirjoittamani ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki Broadway-musikaalit olisivat mielestäni esittämisen arvoisia tai etteikö muualla tehtäisi yhtä hyviä ja parempiakin musikaaleja kuin Broadwaylla. Ja tottahan on, että olisi ikävää, jollei Suomessa enää lainkaan tehtäisi uutta suomalaista kulttuuria, sitä kun ei voi luoda tässä maailmassa kukaan muu kuin me itse. Mutta eikö silti ole aika historiaton, sisäänpäinkääntynyt näkökulma kokonaiseen taiteenlajiin nostaa juuri suomalaisen klassikkomusikaalin aikaansaaminen tärkeimmäksi (ainoaksi?) tavoitteeksi ja suhtautua “tuontitavaraan” vähempiarvoisena – ihan kuin genrellä ei olisi maamme rajojen ulkopuolella historiaa saati nykyhetkeä, joista meillä Suomessa olisi syytä olla tietoisia?

Omasta mielestäni suomalainen teatterikansa ei tarvitse lisää suomalaisia musikaaleja, se tarvitsee lisää hyviä musikaaleja.

Uskon kyllä, että meitä kaikkia virkistäisi, jos Suomessa esitettäisiin nykyistä monipuolisemmin erilaisia musikaaleja: uusia, vanhoja, eri puolilta maailmaa. Paljon on sekä Broadwayn historiassa että muualla musikaalimaailmassa tehty sellaista hienoa ja esittämisen arvoista, josta ei täällä tiedetä vielä mitään. Säkön jutulle haluan antaa pisteitä siitä, miten sen lopussa professori Martina Roos toteaa, etteivät angloamerikkalaiset musikaalit huolestuta häntä ja että instituutiot tarvitsevat ristipölytystä. Olen samaa mieltä. Suomessa ei voida luoda yhtäkään tulevaisuuden klassikkomusikaalia tutustumatta genren mestariteoksiin ja välillä myös vähemmän onnistuneisiin kokeiluihin.

Minulle on suomalaisena musikaalien ystävänä lopulta melko merkityksetöntä, mitä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä puuhataan ja onko juuri heidän ohjelmistonsa kaikenkattava katsaus musikaaleihin genrenä. Sen sijaan toivon, että maamme teatterit kokonaisuutena esittäisivät monipuolista valikoimaa musikaaleja. Unelmieni ohjelmistossa menisi Broadwayta ja West Endiä yhtäällä, uutta kotimaista toisaalla, jossain olisi kiva nähdä vaikka joku puolalainen tai brasilialainen musikaali joskus, genren klassikoita sekä meiltä että muualta niitäkään unohtamatta.

Unelmien esityskalenterissani ei kuitenkaan ole erityistä suomimusikaalikiintiötä, eikä siihen totisesti tarvitse mahtua yhden yhtä hamiltonia.

~ 

P.S. Jos tätä lukee joku, joka kaiken kirjoittamani jälkeen edelleen haaveilee kotimaista tekoa olevasta, paikallisen poliitikon elämäntarinan Lin-Manuel Mirandan ottein dramatisoivasta megamusikaalista, paras vaihtoehto päähenkilöksi ei ole J. V. Snellman, Miina Sillanpää tai kukaan muukaan, jolla on jo oma liputuspäivä. Hamilton-uskottavin mahdollinen suomalainen sankari on tietenkin tonnin setelin unohdettu mysteerimies, Sotkamon oma poika Anders Chydenius.

P.P.S. Hesariin ja muillekin tiedoksi, että kesän 2026 Musiikkiteatterifestivaalilla workshopattiin Tuomo Sorrin Miina Sillanpää -aiheista musikaalia.

Taivaallinen seitsemän askeleen menestysohjelma

Joka kerta, kun Suomessa saadaan aikaan edes puoliksi kelvollinen uutuusmusikaali, joku ehtii lausua taikasanan Broadway jo ennen kuin esirippu on ehtinyt ensi-illan päätteeksi laskea.

Kantaesitetty teos on totta kai vähintään yhtä hyvä kuin Broadwayn parhaat, yleensä parempikin, ja ennen kaikkea sellaista Broadway-materiaalia, että tottahan sitä tullaan kohta New Yorkista kyselemään*. Kriitikot ja somekommentoijat korostavat teoksen olevan maailmanluokkaa ja pohtivat sen myyntiä isommille markkinoille – tai ihan vähintään he muistavat miettiä, miksei Suomessa tehdä Broadwayn malliin omaa Hamiltonia, kuten Helsingin Sanomissa tässä taannoin pohdittiin. (Lue myös tekstini Hesarin Hamilton-haaveisiin liittyen.)

Musikaalifanina ja alan seuraajana tunnen, että Broadway instituutiona tavallaan kummittelee suomalaisen musikaalitekemisen taustalla silloinkin, kun sen mietiskelystä ei ole mitään hyötyä. Asenne tuntuu olevan, että meidän tulisi saada aikaan musikaaleja, jotka ovat niin hyviä että ne kelpaavat sinne, ja me tosiaan myös tehdään täällä Broadway-tasoisia teoksia, vaikka ei me sinne oikeasti edes haluta, koska oikeastaan me tehdään jo muutenkin Suomessa parempaa kuin Broadwaylla, jossa tehdään roskaa, paitsi että ollaanhan me niin huonoja ettei kelvata sinne koskaan. Huuhtele ja toista.

Mutta mitäpä jos päästäisimme irti henkisistä Broadway-kahleistamme ja keskittyisimme miettimään musikaaleja kuten mietimme kaikkea muutakin: miksi me emme pärjää tässä yhtä hyvin kuin ruotsalaiset? Naapurissa näet osataan kaiken muun ohella musikaalihommatkin meitä paremmin, ja mielestäni emme ole kieriskelleet huonommuutemme johdosta häpeän kourissa läheskään niin aktiivisesti kuin meidän kuuluisi... emme, vaikka vuonna 2018 ruotsalaiset esittelivät maailmalle musikaalin, josta maailma ei vieläkään ole saanut tarpeekseen. Kyseinen ruotsimusikaali kiinnostaa pitkin pohjoista Eurooppaa, tuotantoja on ollut jo yli 30 ja lisää tulee edelleen vauhtia, jota suomalainen teatteriväki ei voi kuin kaihoten kadehtia.

Mutta miten he sen oikein tekivät – ja voisimmeko mekin tehdä perässä, jos oikein kovasti yrittäisimme?

Kyseisen musikaalin voittokulkua sen ensi-iltaa edeltäneestä ajasta tähän päivään tarkkailtuani koen olevani oikea henkilö avaamaan suomalaisille ruotsalaisten musikaalimenestyksen salat. Tule siis mukaan ja aloita jo tänään...

Så som i himmelenin seitsemän askeleen menestysohjelma, jonka avulla sinunkin kantaesitysmusikaaliasi esitetään kohta Islantia ja Sveitsiä myöten

 

Freilichtspiele Schwäbisch Hall, Saksa, 2023. Kuva Ufuk Arslan.

1: Valitse häpeämättömän populistinen aihe.

Ruotsalaiset tietävät, että melkein kaikki menestysmusikaalit perustuvat tarinaan, jolla on faneja jo valmiiksi. Identifioi siis sinäkin elokuva, tv-sarja tai paremman puutteessa romaani, josta kaikki tykkäävät – ihan vähintään kaikki kotimaassa, mutta mieluiten fanikuntaa saisi olla myös ulkomailla. Pidä erityistä huolta siitä, että kyseinen tarina on naisten suosiossa, sillä naiset ovat tutkimusten mukaan huomattavasti ahkerampia teatterissakävijöitä kuin miehet. Suosi tarinaa, jossa on tilaa sekä tummille sävyille että huumorille ja elämänilolle – jokaiselle reilusti jotakin, nyt ei himmailla!

Ruotsin tie: Så som i himmelen (tai suomalaisittain Niin kuin taivaassa) sai Ruotsin elokuvateattereissa melkein puolitoista miljoonaa katsojaa ja on naapurimaan kaikkien aikojen 30. katsotuin elokuva. Se on pidetty myös saksankielisessä Euroopassa ja sai Oscar-ehdokkuuden parhaan kansainvälisen elokuvan sarjassa. Lisäksi sitä varten sävelletty Gabriellas sång -kappale nousi elokuvasta hitiksi ja vakiintui nopeasti joulukonserttien ja bingolottolähetysten perusohjelmistoon.

Kotimaiset aihe-ehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Sinuhe egyptiläinen (mutta ei kokonaan, sitä ei jaksa katsoa kukaan, ottakaa sieltä keskeltä Sinuhen ja Minean rakkaustarina ja tehkää siitä)
• M/S Romantic (oli valtava fani-ilmiö, kuvitelkaa risteilyisäntä toivottamassa katsojat tervetulleeksi musikaaliristeilylle ja ymmärrätte vision)
• Poika ja ilves (vetoaa millenniaalien nostalgiaan, myytiin Wikipedian mukaan aikanaan 41 maahan)
• Belzebubs (ehkä black metal -musikaali pystyisi vihdoin päättämään Addamsin perheen maamme teattereissa liian kauan jatkuneen hirmuvallan)
  
  

Trøndelag Teater, Trondheim, Norja, 2023. Kuva Erika Hebbert.

2: Kokoa täydellinen työryhmä.

Pidä huolta, että lähdemateriaalia musikaaliksi työstävässä työryhmässä on 1–2 popkulttuurin kentällä laajasti meritoitunutta, koko kansan tuntemaa viihteen moniottelijaa. Heidän avullaan teoksen saa helpommin otsikoihin jo ennen sen ensi-iltaa, kunhan sitä jaksaa aktiivisesti rummuttaa medialle... ja toki heillä on luultavasti myös osaamista ja kokemusta, joista on hyötyä musikaalia tehdessä.

Lisäksi, jotta he ylipäänsä ymmärtävät mitä ovat tekemässä, työryhmästäsi ainakin puolella on oltava aikaisempaa kokemusta musikaalien tekemisestä tai aivan vähintään niiden fanittamisesta (eikä tähän riitä mikään kevytfanius tai hiljattain virinnyt kiinnostus, vaan nyt haetaan vuosikymmenestä toiseen kestävää intohimoa – jos henkilöllä ei ole vahvaa ja hyvin perusteltua mielipidettä Les Misérables -elokuvasta, jonka hän totta kai kävi katsomassa heti ensi-iltaviikonloppuna, hän ei ole projektiin tervetullut).

Ruotsin tie: Melodifestivalenin nelinkertainen voittajasäveltäjä, musikaaleissa nuorena itsekin esiintynyt Fredrik Kempe olisi tuskin voinut epäonnistua sävellystyössä yrittämälläkään. Myös viihdealan kaikkien osa-alueiden ammattilaisen Edward af Sillénin avusta oli epäilemättä hyötyä, kun elokuvan alkuperäisten tekijöiden visiota soviteltiin yhteen musikaaligenren konventioiden kanssa.
 

Theater Osnabrück, Saksa, 2025. Kuva Kai Lünnemann.

3: Sano jotain uutta – ja sano se musikaaliksi. 

Onnistunut musikaaliadaptaatio ≠ Tuttu tarina + joku laulaa joskus vähän jotakin

Onnistunut musikaaliadaptaatio = Vastaa tyydyttävällä tavalla kysymykseen “miksi tämä tarina tulisi kertoa teatterissa ja vieläpä musikaalin keinoin?”

(Huomaa: tyydyttävä vastaus ei tässä kohtaa ole “koska me taotaan tällä aivan himona fyffee” – mestaristason musikaalimaakarin tunnistaa siitä, että vaikka hän tunnustaakin fyffen takomisen tärkeyden, hänellä on aina joku muukin motivaatio musikaalin tekemiseen.)

Toisin sanoen työryhmälläsi tulisi olla valitsemastasi aiheesta sellaista sanottavaa, joka ei tule tyhjentävästi sanotuksi jo lähdemateriaalissa ja jota ei voi sanoa muuten kuin musikaalissa. Jos tällaista sanottavaa ei löydy, hankkeen voi hylätä. Erityistä huomiota tulee jo luonnosvaiheessa kiinnittää siihen, miten musiikki ja mahdollisesti myös tanssi kuljettavat tarinaa ja ilmentävät sen teemoja.

Ruotsin tie: Så som i himmelen -musikaalissa on huomattavasti enemmän huumoria kuin elokuvassa, mutta se on saatu vartettua tarinaan saumattomasti niin, että jopa hupiukon huumoribiisiin on silmittömän hassutuksen lisäksi ujutettu tarinankerronnallinen funktio. Inhorealismia on elokuvaa vähemmän, ja sen sijaan saamme kokea musikaaligenren perinteiden mukaisen, arkitodellisuuden yläpuolella tämän- ja tuonpuoleisen välitilassa liukuvan loppukohtauksen. Yhdessä tekemisen merkitys ja kuoron kasvu omiaan suojelevaksi yhteisöksi on kuvattu musiikin keinoin tavalla, joka ei ihan yksinkertaisesti olisi mahdollinen muualla kuin musikaalissa.

Verein Musical Plus, Schüpfheim, Sveitsi, 2025. Kuva Thomas P. Krähenbüh.
Kiinnitä huomiota autenttiseen ruotsalaiseen rekvisiittaan.

4: Julkkisroolita estoitta. 

Kantaesityksessä tulisi olla mukana aivan vähintään yksi koko kansan rakastama esiintyjä, jonka karisma houkuttelee katsomoon heidätkin, jotka eivät muuten käy koskaan missään. Julkkisroolitus onnistuu hyvin, kun kirjoitat tarinaan moninaisen hahmogallerian, sillä silloin melkein mikä tahansa saatavilla oleva julkkis oopperadiivasta suosikkiradiojuontajaan on sijoitettavissa johonkin rooliin. Julkkisroolitus onnistuu loistavasti, kun muistat kirjoittaa teokseen vähintään yhden hupiukkoroolin, jonka kohdalla lauluäänen teknisellä puhtaudella ei ole kovin suurta merkitystä.

Ruotsin tie: Så som i himmelenin kantaesityksen roolitus oli ruotsalaisten kovan linjan musikaaliosaajien kuka kukin on -esittely kahdella sekä teatterista että elokuvista tunnetulla hupiukolla höystettynä. Musikaaliboksin ulkopuolelle kurottavasta julkkisroolituksesta vastasi ooppera- ja euroviisulavoilta tuttu, kohutun ilmastoaktivistin äitinäkin tunnettu mezzosopraano Malena Ernman.

Ei toimi Suomessa, koska: Ruotsissa on huomattavasti Suomea enemmän ns. musikaalitähtiä – siis näyttelijöitä/laulajia, jotka hallitsevat suvereenisti musikaaleille tyypillisen laulutekniikan ja ovat tehneet isoja musikaalirooleja hurumycket, mutta jotka ovat myös tulleet teatterissa harvemmin käyvälle kansanosalle tutuiksi esimerkiksi elokuvista tai konserttikiertueilta. Suomessa vastaavaa julkkiskategoriaa ei vastaavassa mitassa ole, joten vaikeisiin rooleihin on vaikeampi löytää täydellisiä julkkistulkitsijoita.

Kotimaiset julkkisehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Erika Vikman
• siinä kaikki, toteuttakaa ensin tuo ja mietitään sitten yhdessä lisää
  
  

Seinäjoen kaupunginteatteri, Suomi, 2023. Kuva Jukka Kontkanen.

5: Tyrkytä itsesi telkkariin.

Jos ihmiset ihastuvat musikaalisi musiikkiin jo ennen ensi-iltaa, he tulevat mieluummin katsomaan sitä kuin pelkän teatterin uutiskirjeestä luetun esittelytekstin pohjalta. Järjestä siis näyttelijäsi ja muusikkosi paikkoihin, joissa he pääsevät esittämään musikaalin kappaleita mahdollisimman isolle yleisölle. Aamu-tv, Bingolotto, haastatteluohjelma jossa on tilaa parille insertille suoraan näyttämöltä... kaikki kelpaa, kunhan tarjolla on tilaisuus laulaa. Jos esiintyjiäsi ei huvita tällainen kaiken maailman viihdeohjelmissa ravaaminen keskellä kiireisintä harjoitus- ja esityskautta saati kesälomaa, harmi homma – pidä huolta, että heidän työsopimuksiinsa sisältyy laaja oikeus hyppyyttää heitä mielesi mukaan aina, kun tv-tilaisuus tarjoutuu.

Ekstravinkki: Allsång på Skansenissa on joka kesä tilaa yhdelle max. kahden laulun mittaiselle musikaalipromolle – pidä huolta, että tuo esiintymispaikka annetaan juuri sinun musikaalillesi.

Ruotsin tie: Så som i himmelen Skansenilla, osa 1 + osa 2 

Ei toimi Suomessa, koska: Meillä ei ole valmiina ruotsalaistyyppistä viihdeohjelmien ekosysteemiä, jossa livemusiikki on jokaiseen jaksoon pakollisena kuuluva ohjelmanumero ja joka siksi ottaa ilolla vastaan rajattoman määrän mainoshommiin määrättyjä musikaaliartisteja. (Jos joku saa tässä jonain kesänä junailtua supisuomalaisen kantaesitystuotannon Allsång på Skansenin kiintiömusikaaliksi, kunnioitukseni ei tule tuntemaan mitään rajoja.)

Þjóðleikhúsið, Reykjavík, Islanti, 2022. Kuva Jorri.

6: Unohda Broadway, innostu harrastajateatterista.

Kun mietit musikaalisi elinkaarta ja tulevaa asemaa genren suurklassikkona, karkota Broadway-unelmat ja muu suuren maailman valloitus mielestäsi ja keskity täysillä siihen, miten saisit pikkupaikkakuntien kaupunginteatterit ja draamaseurat kiinnostumaan teoksestasi. Sano kyllä, pyydettiinpä musikaalisi esitysoikeuksia naapurimaan kansallisteatteriin tai Taka-Pyhtään harrastajanäyttämölle. Käytä pientuotantojen lukumäärää häikäilemättä hyväksesi markkinoinnissa: nyt jo 28 teatterissa ympäri Euroopan ja vihdoinkin taas Tampereella!

Ekstravinkki: Äänitä edes osa teoksesi musiikista ja laita se saataville Spotifyyn ym., jotta teoksesta kiinnostuneilla harrastajilla ja ammattilaisilla on enemmän makusteltavaa kuin kolmen lauseen juonitiivistelmä agentuurin nettisivulla.

Ruotsin tie: Eurooppa on täynnä pieniä teattereita, saksankielinen Eurooppa ehkä erityisesti – ja pian ne kaikki ovat esittäneet musikaalin Wie im Himmel. En usko, että Så som i himmelenin tekijät miettivät erityisesti juuri teatteriharrastajia teostaan kirjoittaessaan, mutta se sopii joka tapauksessa amatöörien ja opiskelijoiden tarpeisiin kuin nakutettu: samaistuttava tarina, jossa on iso määrä rooleja erityyppisille esiintyjille ja joka ei vaadi onnistuakseen valtavaa panostusta pukuihin, lavasteisiin, teatteritekniikkaan tai koreografiaan. Tie tosiklassikoksi kulkee tuhannen teatterikerhon kautta!

Tindra Productions, Maarianhamina, Ahvenanmaa, 2024. Kuva Tindra Productions.

7: Toista menestysreseptiä.

Tykkäsikö yleisö edellisestä musikaalistasi? Silloin se rakastuu uuteen musikaaliisi, joka mukailee edellistä niin tarkasti kuin yleensä on mahdollista ilman, että tarvitsee suorastaan käyttää kopiokonetta. Tao, kun rauta on kuumaa ja puske uusi teos ensi-iltaan niin pian kuin mahdollista. Jos jokin pieni ääni sisälläsi sanoo, että tällainen menestysreseptin toisto ei oikein vastaa käsitystäsi taiteellisesta kunnianhimosta, vaimenna se – nyt ei todellakaan ole oikea aika takertua jaloihin tavoitteisiin moniäänisestä ohjelmistosta!

Ruotsin tie: Så som i himmelenin tekijöillä oli selvästi takataskussa sopiva tarina siltä varalta, että Himmelenistä tulee hitti. Vain viiden vuoden kuluttua Så som i himmelenin ensiesityksestä ensi-iltansa sai samannimiseen elokuvaan perustuva Änglagård, joka käsittelee tismalleen samaa sisäänpäinkääntyneen kyläyhteisön ja suuresta maailmasta saapuvan yksilön yhteentörmäystä kuin Så som i himmelenkin. Toimivaksi todetun teeman toisto teki tehtävänsä, liput kävivät Tukholmassa hyvin kaupaksi ja teos on jo napattu ohjelmistoon niin Suomessa, Norjassa kuin eri puolilla Ruotsiakin.

Landestheater Linz, Itävalta, 2021. Kuva Reinhard Winkler.

Lopuksi: Sananen aihevalinnoista, paikallisuudesta ja masokismista. 

Kirjoitetaan tämä varmuuden vuoksi auki: tämä teksti on kirjoitettu kieli poskessa, faktapohjalta mutta iloisesti kärjistäen. Tekstin inspiroi HS:n älytön Suomeen ikiomaa Hamiltonia haikaillut juttu, joka sai minut pohtimaan, löytyisikö jostain lähempää musikaali-ilmiö, joka olisi edes jonkintasoisen realismin rajoissa mahdollista toisintaa Suomessa.

Olen nimittäin hassuttelusta huolimatta aidosti sitä mieltä, että Suomessa olisi syytä ottaa Så som i himmelenin ja Änglagårdin tekijöiltä muutama terveen populismin oppitunti. Mielestäni etenkin suomimusikaalien aihevalinnat ovat alue, jolla ruotsalaisten opeista voisi olla hyötyä.

Suomalaisilla musikaalien tekijöillähän on välistä suorastaan masokistinen tarve ahtaa teoksiinsa oppitunteja Suomen historiasta ja valita aiheeksi jotain niin paikallista, että musikaalin myyminen edes toiselle puolen Suomea estyy. Esimerkkejä riittää: Kuopiossa on tehty musikaali kalakukoista,  Turussa Kakolasta ja Tampereella, noh, Mansesta. Joskus jopa aidosti universaali aihe sidotaan kiinni paikallisidentiteettiin, jottei se edes vahingossa alkaisi kiinnostaa kotikylää kauempana – Turun kaupunginteatterin Varissuo, jonka tapahtumapaikka olisi aivan yhtä hyvin voinut olla kuvitteellinen lähiö kuvitteellisessa kaupungissa ja joka kertoi oikeasti vanhempien ja lasten välisistä suhteista, on ehkä tuskallisin esimerkki tällaisesta itsesabotaasista.

Tietysti kotiseutumusikaali voi toimia hyvin ja koskettaa paikallisia katsojia tavalla, johon kauempaa haettu tarina ei pysty. Esimerkiksi HS:n jutussakin mainittu, Samppalinnan kesäteatterissa Turussa viime vuonna esitetty Jagellonica! hyödynsi häpeilemättä paikallishistoriaa ja turkukeskeistä huumoria, minkä ilahtunut turkulaisyleisö palkitsi loppuunmyydyin katsomoin. Erityistapauksissa alkuperäinen paikkakunta on myös, jos ei suorastaan luontevaa, ainakin mahdollista muokata vaikkapa Kuopioksi tai Reisjärveksi. Pohjimmiltaan teatteri on aina paikkaan sidottua ja katoavaista, eikä kaikkien musikaalien ole tarkoituskaan jäädä elämään.

Mutta jos haaveissa on ikivihreä, ehkä kansainvälisestikin kiinnostava musikaali, ehkei aihetta kannata kaivaa paikallisen kirjaston kotiseutuhistorian kokoelmasta tai edes Suomen historian hyllyiltä. Så som i himmelen kiinnostaa pitkin maita ja mantuja, koska sen tarina voisi tapahtua missä tahansa – toki, päällisin puolin siinä ollaan Pohjois-Ruotsissa ja tapahtumapaikka tuo ulkomaisiin tuotantoihin ripauksen kivaa pohjoista eksotiikkaa, mutta oikeasti Ljusåker on mikä hyvänsä pikkupitäjä missä tahansa päin maailmaa ja Daniel Daréus kuka vain, joka on joskus uupunut, sairastunut, kaivannut kotiin tai halunnut aloittaa uuden elämän.

Voisiko ruotsalaisten oppeja soveltaen toteutettu Sinuhe & Minea – uusi suomalainen musikaali joku päivä yltää vastaavaan?

~ 

*Triviakysymys: montaako Manner-Euroopassa kantaesitettyä musikaalia Broadwaylla on esitetty tämän vuosituhannen puolella? Vastaus parhaan tietoni mukaan laskettuna: viittä. Kyseiset musikaalit ovat Les Misérables, Amour (esityskausi kesti kaksi viikkoa), Tanz der Vampire eli amerikkalaisittain Dance of the Vampires (teoksesta poistettiin kaikki mistä eurooppalaiset fanit siinä tykkäävät; esityskausi kesti seitsemän viikkoa) – ja lisäksi amerikkalaisvoimin sävelletyt ja kirjoitetut An American in Paris, joka sai nimensä mukaisesti kantaesityksensä Pariisissa, ja Rocky, joka ensiesitettiin Hampurissa.

P.S. Ehkä Suomen oma Så som i himmelen on jo täällä, mutta me emme vielä tiedä sitä. Jos maailmassa on yhtään oikeutta ja Thalia meille armollinen, Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona vuonna 2025 kantaesitetty apokalyptis-shakesperiaaninen musikaali Uusi Eden saa vielä jatkaa elämäänsä Pohjolan joka ainoassa pikkuteatterissa.