Tampereen Työväen Teatterin tekoäly-Wickedistä alkanut keskustelu, johon ehdin jo itsekin osallistua, eteni hiljattain valtakunnanmediaan: Ylen jutussa TTT:n toimitusjohtaja Janne Auvinen toisti argumenttinsa tekoälyn puolesta, Tampereen Teatterin teatterinjohtaja Mikko Kanninen asettui sen näyttämökäyttöä vastaan ja kolme muuta kotimaista teatteria ilmaisi tekoälymyönteisyytensä.
Tästä on noussut mieleeni sen verran ajatuksia, että ajattelin kirjoittaa aiheesta vielä toisen tekstin.
Ihan ensiksi haluan kiittää.
Mikko Kanninen: kiitos, kun otit tekoälyn käyttöön teatterissa julkisesti ja yksiselitteisesti kielteisen kannan. Olen samaa mieltä kaikesta Ylen haastattelussa sanomastasi ja todella iloinen, että sanoit sen ääneen. Toit toivoa ja valoa maisemaan, joka on jo alkanut näyttää hylätyltä jättömaalta.
Seuraavaksi tunnustus.
Olen rakastanut musikaaleja pian kaksikymmentä vuotta ja myönnän, että olen vuosikaudet teatterimaailman metkuja seurattuani kyynistynyt. Yritän olla odottamatta yhdeltäkään alan toimijalta liikoja, sillä uskon jo arvaavani, kuinka lopulta käy: katsojien älykkyyttä aliarvioidaan, luotetuinkin tekijä vetää takataskusta ratkaisun joka loukkaa sekä järkeä että tunteita, ohjelmistoon mahtuu aina vielä yksi Addams Family. Siinä on taiteellinen kunnianhimo pelkästään tiellä, kun suurmusikaalia tehdään.
Mutta sen verran kuitenkin odotin, naiivi hölmö kun kumminkin syvimmässä sisimmässäni olen, että teattereissa tunnistettaisiin generatiiviseen tekoälyyn sisältyvät eettiset ja muut ongelmat. Että siellä sanottaisiin teknologialle kiitos ei ainakin siihen asti, että tekoälyfirmat oppivat ylläpitämään ja kehittämään palveluitaan paremmiksi jotenkin muuten kuin imemällä sähköverkon tyhjiin ja liiskaamalla aina vain lisää liito-oravia loputtomien datakeskusten tieltä. Lapsenuskon tai hulluuden vallassa kuvittelin, että teatterit haluaisivat yhtenä rintamana rakentaa itselleen julkikuvaa elävän, ihmisten tekemän taiteen kotina, jonka ei tarvitse tukeutua tekijänoikeuksia rikkovaan, psykoosioireita lietsovaan, käyttäjiensä kognitiivisia kykyjä rapauttavaan teknologiaan. Että varmasti kaikki taiteilijat haluaisivat tehdä itse sen sijaan, että käskevät laskukoneen tekemään puolestaan. Että Kannisen linja olisi itsestäänselvyys.
Vielä mitä.
Sillä sekunnilla kun chatbotit ja kuvageneraattorit oli saatu sen verran toimiviksi, että keskustelu koneen kanssa taipui eikä ihmishahmojen otsasta enää kasvanut ylimääräisiä käsiä, tekoälyn generoimaa materiaalia alettiin tuoda näyttämöille meillä ja muualla näppäimistöt sauhuten ja videotykit kuumina hehkuen. Teatteriharrastajien online-yhteisöissä alettiin käydä keskusteluja, jotka tuntuvat kohtauksilta painajaisesta: kouluni teatterikerhon koe-esiintymiseen pitää valmistella tekoälyn generoima monologi, mitä teen? Todistaakseen, että vanha kettu jaksaa alittaa riman siinä missä nuorempansa, ABBA-setä Björn Ulvaeus ilmoitti työstävänsä tekoälyavusteista musikaalia. Kaikki tämä siitä huolimatta, että en ole koskaan missään ikinä kuullut yhdenkään katsojan sanovan, että hän nauttisi nimenomaan tekoälyn generoimasta sisällöstä ja haluaisi teatterissa kokea juuri sellaista.
On lohduttomalla tavalla lohdullisia, että tätä inhimillisyydestä irrottautumisen hyökyaaltoa nousi Ylen katsauksessa vastustamaan sentään yksi teatteri.
~
Mutta mikä siinä on niin kamalaa, jos joku generoi teatteriesitystä varten vähän kuvia tai musiikkia tai videota tai taivas tietää vaikka koko näytelmätekstin, kysyy nyt joku.
Ajattelin ensin kertoa tässä tekstissä runsain esimerkein siitä, miten lumoavaa on kun ihmiset inspiroivat toisiaan ja miten kiehtovaa on katsojana miettiä, miten jokin teoksen osa-alue on syntynyt ihmisten käsissä, jokaisen tekijän ainutlaatuisen kokemusmaailman muokkaamana. Mutta tiedättekö mitä? En minä jaksa. Kai se nyt on jokaiselle joskus teatteria katsoneelle ihan ilman sen seitsemää esimerkkiäkin selvää, miksi ja miten generatiivisen tekoälyn käyttö rikkoo katsojien tunteen siitä, että tässä ollaan nyt yhdessä jonkin inhimillisen äärellä, kokemassa ihmisinä yhteyttä toisiin ihmisiin?
Mutta aikamme vaatii selvästi ratakiskosta vääntämistä, joten sanon tämän:
Nykyisten yleisesti käytettyjen generatiivisten tekoälymallien tuotokset perustuvat valtaviin määriin ihmisten luomuksia: niitä on koulutettu syöttämällä niille miljardeja tekstikatkelmia, kuvia, ääniä, videoita. Tekoälymalli laskee sitten käyttäjänsä antaman käskyn mukaan todennäköisyyksiä ja muodostaa inhimillisestä aineksesta keskiarvon, jonkinlaisen henkisen kananugetin. Kaikki osat heltoista höyheniin heitetään samaan tehosekoittimeen niiden omistajan suostumusta kysymättä ja ulos tulee tasalaatuista sileää massaa, josta on mahdoton erottaa ainesosia tai jälkiä yhdenkään yksilön minuudesta.
Kun tätä ihmisyydestä väkivaltaisella prosessilla puserrettua teollista sosetta lopulta lusikoidaan näyttämölle, on minulla työryhmän ihmisjäsenille kaksi kysymystä: Miksi te haluatte näyttää meille tätä? Mitä te uskotte, että me saamme tästä irti?
Voi olla, että tämä on tuhoon tuomittu taistelu. Voi olla, että tekoälyloskan halpuus ja helppous ajavat teatterien prioriteettilistalla kaiken yli. Mutta silti haluaisin jokaisen tähän leikkiin lähtevän teatterin ja tekijän pysähtyvän ennen promptin kirjoittamista ihan tosissaan miettimään, mitä generatiivisen tekoälyn käyttö meille katsojille viestii ja jättää viestimättä.
~
Minulla on myös hyvin henkilökohtainen syy, jonka takia en halua maksaa rahaa saadakseni katsoa teatterissa tekoälymallin generoimia elementtejä: olen kokenut, millaista on, kun ei pysty enää luomaan itse.
En ole ammattitaiteilija ja taiteen harrastajanakin täysin kunnianhimoton, mutta kirjoittaminen on minulle tärkeää. Siitä asti kun opin lapsena kirjoittamaan, se on ollut minulle luonnollinen – luonnollisin – tapa ajatella ja ilmaista itseäni. Olen vuosien varrella kirjoittanut monenlaista: päiväkirjaa, blogia, podcast-käsikirjoituksia, verkkoviestintää, haastatteluja, hiukan fiktiotakin salanimellä netin syövereihin. Joskus olen kirjoittanut rahasta ja joskus mielipidevaikuttajan asemasta haaveillen, mutta ennen kaikkea kirjoitan itselleni ja omasta halustani. Kirjoitan siksi, että haluan kirjoittaa.
Muutama vuosi sitten minulle tapahtui jotain hirveää: en pystynyt enää kirjoittamaan kuten ennen. Yhtäkkiä asia, joka oli lapsesta asti ollut itsestäänselvä osa omaa itseäni, ei sujunutkaan, vaan kirjoittaminen kävi ensimmäistä kertaa elämässäni hitaasti ja tuskaisasti. Pahimmillaan kaikki tekstiviestejä monimutkaisempi kirjoitustyö sakkasi. Oli kuin olisin ollut vankilassa ja lauseet olisivat odottaneet minua muurien ja piikkilankojen toisella puolella, maailmassa jonka tiesin olevan olemassa mutta johon minulla ei ollut enää pääsyä.*
Tarvitseeko sanoakaan, miten turhauttavaa, lannistavaa ja pelottavaa aikaa tuo oli?
Täyttä varmuutta tuskin saan koskaan, mutta otaksun, että kirjoitustaidon luisuminen ulottumattomiini johtui nyttemmin minulla todetusta sairaudesta, jota ei tuolloin vielä ollut tunnistettu mutta joka aiheutti minulle uupumusta ja muuta ikävää jo ennen lääkärikirjassa kuvailtujen tyyppioireiden puhkeamista. Uskon näin, koska nyt kun olen saanut sairauteeni sen verran hoitoa, että olo ei enää tunnu rekan alle jääneeltä raadolta ihan joka päivä, pystyn taas kirjoittamaan. Pystyn ja haluan. Olen tästä niin valtavan kiitollinen, että sanat eivät – vitsikästä kyllä – riitä sitä kuvaamaan.
Edellä kertomani pohjalta kysyn: miksi Jumalan, Thalian ja kaikkien universumin atomien tähden kukaan haluaisi koskaan ulkoistaa luomisvoimansa tekoälylle, jos sattuu niin siunatussa asemassa olemaan, että on itse ajatteluun ja luovaan työhön kykenevä?
Itse olisin pahimman aivosumun hetkellä antanut vaikka vasemman käteni, jos vain olisin taas pystynyt kirjoittamaan. Maailman paraskaan kielimalli ei olisi voinut minua auttaa enkä olisi siltä apua pyytänyt, sillä eihän minua tekstien jääminen kesken surettanut. Minua suretti, etten itse kyennyt kirjoitustyöhön. Luovuuteni katoaminen oli kauhea kokemus – joten luuletteko, että haluan mennä teatteriin katsomaan, millaista jälkeä tulee, kun joku toinen luopuu omastaan vapaaehtoisesti?
Tekosyitä ja selityksiä generatiivisen tekoälyn käyttäjillä totta kai riittää. Niin idealistista kuvaa minulla ei kulttuurialasta tosiaankaan ole, ettenkö tietäisi, että kaiken muun maailman tapaan siellä on jatkuva kiire ja säästökuuri koko ajan käynnissä. En myöskään luulottele, että rutiinitehtävien suorittaminen antaisi tekijälleen aina leimuavaa luomisen riemua tai ettei jokaisen olisi joskus otettava vastaan sellaisia töitä, jotka eivät sytytä omassa sisimmässä mitään mielenkiintoa.
Mutta silti.
Rakkaat tekoälymyönteiset teatterinjohtajat ja taiteilijat: jollei joku kirjaimellisesti paina asetta ohimollenne ja vanno ampuvansa sillä sekunnilla kun promptaaminen loppuu, miksi te lähdette mukaan tähän?
Ymmärrättekö te edes, mistä luovutte, kun annatte koneen luoda puolestanne?
Mitä syytä mielestänne on elää ja olla ihminen, jollei käytä inhimillisiä kykyjään silloin, kun siihen on mahdollisuus?
~
*Kirjoitustaidon menetystä on vaikea selittää ja varmasti vielä vaikeampi uskoa, jollei ole itse kokenut vastaavaa. Toimittaja Anna-Stina Nykänen joutui kokemaan jotain samankaltaista, joskin eri syystä kuin minä – kuunnelkaa, kun hän kertoo tarinansa Ruben Stillerille, jos ette saa minun kuvauksestani kiinni.
No comments:
Post a Comment