Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?

Never stop the madness ja kohta vedetään taas.

Olen kirjoittanut suomalaisen musikaalikirjoittelun tasosta aikaisemminkin. Toivon kovasti, ettei minun tarvitsisi kirjoittaa siitä enää koskaan. Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistiin kuitenkin niin timanttinen tyylilajin edustaja, että siihen on pakko pureutua.

HS:n nettisivuilla 18.9.2026 julkaistu Maria Säkön kirjoittama juttu on otsikoitu raflaavasti “Miksi Suomessa ei onnistuta tekemään Hamiltonin kaltaisia musikaali­menestyksiä?” ja printtilehdessä 19.9.2026 vielä raflaavammin “Eikö Suomessa osata tehdä musikaaleja?” Jutun teesit ovat, että Suomessa esitettävät “isot musikaalit ovat lähes poikkeuksetta tuontitavaraa” ja että “suomalaisia klassikkomusikaaleja meillä ei ole”, ja asiaintilan surkeutta havainnollistetaan haastattelemalla Helsingin kaupunginteatterin johtajaa Kari Arffmania siitä, miksei hänen luotsaamansa laitos moisia klassikoita tuuttaa.

Miksi maamme suurin sanomalehti julkaisee tällaista, ja mistä päästä tätä nyt oikein ryhtyisi purkamaan.

Argumentti 1: Suomessa ei osata tehdä musikaaleja

“Musikaalista ei muodostu tapausta, jos sitä ei esitetä kuin muutaman kerran”, Säkön juttu toteaa – ja toteamuksesta saa helposti kuvan, että Suomessa tällaista ei tapahdu koskaan. Juttu muistuttaa, että Leijonakuningas on mennyt Broadwaylla jo vuodesta 1997 ja mainitsee, että meillä musikaaleja on “lähes mahdotonta” esittää edes viittä vuotta.

Jokainen teatterialan lainalaisuuksista jotain ymmärtävä tajuaa, ettei menestyneintäkään suomalaista musikaalia ole reilua verrata New Yorkissa esitettävään turistien suosimaan Disney-spektaakkeliin. Sen sijaan on kysyttävä, onko teos menestynyt Suomen mittapuulla. Kiinnostaako se esimerkiksi niin paljon, että sitä esitetään useammassa kuin yhdessä teatterissa? Tällä mittarilla toimivaksi todettuja musikaaleja Suomessa on kyllä olemassa ja lisää saadaan koko ajan.

Syyskuu 2026 on erityisen outo hetki väittää, että Suomessa esitettävät musikaalit ovat “lähes poikkeuksetta tuontitavaraa”, sillä eri puolilla maata on viime viikkoina juhlittu ainakin neljän suomimusikaalin uutta tulemista: ensi-iltansa ovat saaneet Seili (Turun kaupunginteatteri 2014, Seinäjoen kaupunginteatteri 2024, Turun kaupunginteatteri 2026), Tom of Finland (Turun kaupunginteatteri 2017, Hämeenlinnan teatteri 2026), Kysy siskoilta (Turun kaupunginteatteri 2021, Hämeenlinnan teatteri 2023, Jyväskylän kaupunginteatteri 2026) ja Mielensäpahoittaja (Samppalinnan kesäteatteri 2022, Varkauden teatteri 2025, Kokkolan kaupunginteatteri 2026). Vaikka kaksi tai kolme tuotantoa ei taida vielä riittää klassikon arvonimeen, nämä teokset todistavat, että suomalaiset kantaesitysmusikaalit eivät ole kertakäyttötavaraa ja että niiden potentiaaliin uskotaan useissa teattereissa eri puolilla maata.

Säkön juttu ei tätä turkulaislähtöisten musikaalien voittokulkua tai ylipäänsä Helsingin ulkopuolisen Suomen tilannetta huomioi. Suoraan sanottuna mieleni tekisi spekuloida, että siinä on jätetty muualla maassa paluuta tekevät musikaalit tahallaan mainitsematta, jotta maamme musikaalitilanteesta syntyisi todellisuutta kurjempi kuva. Juttu keskittyy Helsingin kaupunginteatteriin huomioimatta edes sitä, että HKT:lla esitetään tänä syksynä aivan upouutta kotimaista lastenmusikaalia Fretti Mercury etsii onnea, samalla Studio Pasilan näyttämöllä jolla matkattiin viime vuonna aikuisyleisön kanssa post-apokalyptiseen Uuden Edenin musikaalitulevaisuuteen.

Eli: jos jätetään mainitsematta miltei kaikki Suomessa koskaan menestyneet kotimaiset musikaalit ja varmemman vakuudeksi rajataan Suomi tarkoittamaan pelkästään Helsingin kaupunginteatterin suurta näyttämöä, voidaan toden totta sanoa, että Suomessa ei osata tehdä musikaaleja. Sitä, miksi tällainen rajaus on päätetty tehdä, en voi hyvällä tahdollakaan ymmärtää.

Argumentti 2: Suomessa pitäisi tehdä Hamilton

Säkön juttu kietoutuu Hamiltonin ympärille. Printtilehdessä tekstin yläpuolella on puolen sivun kokoinen Hamilton-kuva, jonka kuvateksti haikailee meille vastaavaa hittimusikaalia J. V. Snellmanista tai Miina Sillanpäästä. Juttu ei siis vaadi, että Lin-Manuel Mirandan säveltämä ja sanoittama modernin musiikkiteatterin mestariteos Hamilton pitäisi saada Suomeen – vaan että suomalaisten tulisi tehdä vastaava musikaalimenestys, mieluusti jonkun kotimaisen poliitikon elämäntarinan pohjalta.

Juuh.

Onhan Mannerheim-musikaaleista ja muista hassuteltu vuosikaudet fanien kesken ja tehty näyttämöllekin parodiaa, mutta mielestäni ei ole järkevä lähtökohta lehtijutulle kysyä, miksei Suomeen ole saatu omaa Hamiltonin veroista musikaali-ilmiötä. Se on kuin kysyisi, miksei meikäläinen elokuva-ala tuota Marilyn Monroen veroisia filmitähtiä. Hamilton on Broadwayllakin ennennäkemätön yksittäistapaus. Sen tavoin länsimaiseen mainstream-kulttuuriin murtautuneita musikaali-ilmiöitä ei ole musikaalihistoriassa nähty kuin muutamia, ja siinäkin joukossa Hamilton erottuu myyntiennätykset murskanneena, puolen planeetan päät hetkellisesti sekoittaneena, täysin poikkeuksellisena hurlumheinä. Missään ei osata tehdä Hamiltonin kaltaisia musikaalimenestyksiä – ja on täysin absurdi, vitsinäkin nyt jo väsynyt heitto, että meillä voitaisiin toistaa sama valitsemalla jokin poliitikko ja ryhtymällä sävellyshommiin.

Mutta vaikka Hamiltonin jättäisi omaan arvoonsa ja suomalaisia musikaaleja vertailisi Broadwayn tuotantoihin yleisellä tasolla, kuten jutussa myös tehdään, olisi rinnastus yhä hyödytön. Yksityisten sijoittajien rahoittama Broadway toimii täysin eri logiikalla kuin kotimainen valtionosuusteatterien kenttä, ja potentiaalisten katsojien määrä on myös New Yorkissa hieman eri kokoluokkaa kuin yhdenkään kotimaisen kaupunginteatterin liepeillä. Mitä järkeä on rinnastaa toisiinsa toimintaympäristöjä, joilla ei ole mitään muuta yhteistä kuin että teatteria tehdään kummassakin?

Jos Suomen tilannetta on pakko päästä vertailemaan johonkin – ja kai sitä on, mehän emme kansakuntana nauti juuri mistään niin kovasti kuin itseruoskinnasta, kun emme pärjää kansainvälisissä vertailuissa – olisi paras mahdollinen verrokki tietenkin naapurimaamme Ruotsi. Siinäkin vertailussa pääsisimme tuntemaan suloisenkatkeraa kateutta ja alemmuudentuntoa, minkä lisäksi siinä olisi Suomen ja Ruotsin väestöpohjien ja yhteiskuntien suhteellisen samankaltaisuuden johdosta edes hippunen järkeä. (Jos musikaalivertailu Ruotsiin kiinnostaa, kirjoitin siitä täällä.)

Mutta jos Suomeen kuitenkin väen vängällä halutaan ikioma hamilton, täytyy mielestäni pysähtyä punnitsemaan myös sitä vaihtoehtoa, että ehkäpä meillä on ollut oma hamiltonimme jo pitkään. Nähdäkseni hamiltoniuden olennaisin määritelmä ei nimittäin ole “menestysmusikaali, joka kertoo muinaisaikaisesta poliitikosta nykypäivän sävelkielellä” tai edes “kaikkien mielestä ihan tosi hyvä musikaali” vaan “yllättävä musikaali-ilmiö, joka rikkoo myyntiennätykset, herättää keskustelua ja synnyttää intohimoisen fanikulttuurin”. Miltä sellainen mahtaisi näyttää Suomen kontekstissa?

Tampereen Työväen Teatterissa vuosina 2006–2012 esitetty manserock-musikaali Vuonna 85 on suomalaisen musikaalihistorian menestynein kantaesitystuotanto. Sillä on valtavan uskollinen fanikunta ja sen pohjalta on kehitelty jos mitä spinoff-esityksiä, joista Vuonna 85 Reunion -paluukeikka/jatko-osahybridi vetää tälläkin hetkellä väkeä lippuostoksille. Sitä on haukuttu, hehkutettu ja tutkittu yliopistotasolla ainakin yhden gradun verran. Kaikkien parhaiden Broadway-musikaalien tapaan sen pohjalta on jopa tehty elokuva, joka ei onnistunut tavoittamaan näyttämöteoksen taikaa ja jota yksikään fani ei muistele erityisellä lämmöllä.

Mihin muuhun suomalaisen musikaalin täytyy vielä pystyä tullakseen hamiltoniksi?

Ja miksi sen ylipäänsä tarvitsisi tulla?

Argumentti 3: Suomi tarvitsee klassikkomusikaaleja

Säkön juttu esittää itsestäänselvyytenä, että “suomalaisia klassikkomusikaaleja” ei ole, mutta niitä pitäisi olla.

Minua ei nyt kiinnosta purkaa klassikon määritelmää tai pohtia, miten monta vuotta tai katsojaa vaaditaan että teosta voidaan alkaa kutsua sellaiseksi – mutta sitä haluaisin miettiä, miksi meidän täytyy aina kieriskellä tässä suomimusikaaliasiassa ylipäänsä.

Omasta mielestäni aiheesta musikaalit Suomessa käytävä keskustelu on jo pidempään ollut turhauttavan nationalistista. Muuallakin kuin Helsingin Sanomissa puhutaan suomalaisten kantaesitysten vähäisyydestä ja haikaillaan sellaisia oloja, joissa suomimusikaalien tuottaminen olisi nykyistä helpompaa. Tässä keskustelussa nykyhetki, jossa suomalaiset teatterit esittävät ahkerasti angloamerikkalaisia musikaaleja, näyttäytyy toisinaan jonkinlaisena ei-toivottuna välitilana matkalla kohti suomimusikaaliutopiaa: joku päivä elämme vielä sellaista suomimusikaalin kultakautta, ettemme enää tarvitse Broadwayta mihinkään! Olen itsekin menneinä vuosina syyllistynyt vastaavaan suomimusikaalipuheeseen pysähtymättä miettimään, miksi.

Ehkä pitäisi pysähtyä.

Teatterin lajityyppi nimeltä musikaali on amerikkalainen keksintö. Ainesosia keitokseen on toki poimittu eri puolilta maailmaa, esimerkiksi eurooppalaisesta ooppera- ja operettiperinteestä, ja vuosien varrella reseptin kehittelyyn on osallistunut muidenkin kansakuntien edustajia, ehkäpä vaikutusvaltaisimpana eräs Sir Andrew Lloyd Webber Isosta-Britanniasta – mutta siitä ei pääse mihinkään, että musikaalin juuret ovat Yhdysvaltojen maaperässä ja että Broadway on yhä edelleen musikaalien maailman keskipiste.

Edellä kirjoittamani ei tarkoita sitä, että läheskään kaikki Broadway-musikaalit olisivat mielestäni esittämisen arvoisia tai etteikö muualla tehtäisi yhtä hyviä ja parempiakin musikaaleja kuin Broadwaylla. Ja tottahan on, että olisi ikävää, jollei Suomessa enää lainkaan tehtäisi uutta suomalaista kulttuuria, sitä kun ei voi luoda tässä maailmassa kukaan muu kuin me itse. Mutta eikö silti ole aika historiaton, sisäänpäinkääntynyt näkökulma kokonaiseen taiteenlajiin nostaa juuri suomalaisen klassikkomusikaalin aikaansaaminen tärkeimmäksi (ainoaksi?) tavoitteeksi ja suhtautua “tuontitavaraan” vähempiarvoisena – ihan kuin genrellä ei olisi maamme rajojen ulkopuolella historiaa saati nykyhetkeä, joista meillä Suomessa olisi syytä olla tietoisia?

Omasta mielestäni suomalainen teatterikansa ei tarvitse lisää suomalaisia musikaaleja, se tarvitsee lisää hyviä musikaaleja.

Uskon kyllä, että meitä kaikkia virkistäisi, jos Suomessa esitettäisiin nykyistä monipuolisemmin erilaisia musikaaleja: uusia, vanhoja, eri puolilta maailmaa. Paljon on sekä Broadwayn historiassa että muualla musikaalimaailmassa tehty sellaista hienoa ja esittämisen arvoista, josta ei täällä tiedetä vielä mitään. Säkön jutulle haluan antaa pisteitä siitä, miten sen lopussa professori Martina Roos toteaa, etteivät angloamerikkalaiset musikaalit huolestuta häntä ja että instituutiot tarvitsevat ristipölytystä. Olen samaa mieltä. Suomessa ei voida luoda yhtäkään tulevaisuuden klassikkomusikaalia tutustumatta genren mestariteoksiin ja välillä myös vähemmän onnistuneisiin kokeiluihin.

Minulle on suomalaisena musikaalien ystävänä lopulta melko merkityksetöntä, mitä Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä puuhataan ja onko juuri heidän ohjelmistonsa kaikenkattava katsaus musikaaleihin genrenä. Sen sijaan toivon, että maamme teatterit kokonaisuutena esittäisivät monipuolista valikoimaa musikaaleja. Unelmieni ohjelmistossa menisi Broadwayta ja West Endiä yhtäällä, uutta kotimaista toisaalla, jossain olisi kiva nähdä vaikka joku puolalainen tai brasilialainen musikaali joskus, genren klassikoita sekä meiltä että muualta niitäkään unohtamatta.

Unelmien esityskalenterissani ei kuitenkaan ole erityistä suomimusikaalikiintiötä, eikä siihen totisesti tarvitse mahtua yhden yhtä hamiltonia.

~ 

P.S. Jos tätä lukee joku, joka kaiken kirjoittamani jälkeen edelleen haaveilee kotimaista tekoa olevasta, paikallisen poliitikon elämäntarinan Lin-Manuel Mirandan ottein dramatisoivasta megamusikaalista, paras vaihtoehto päähenkilöksi ei ole J. V. Snellman, Miina Sillanpää tai kukaan muukaan, jolla on jo oma liputuspäivä. Hamilton-uskottavin mahdollinen suomalainen sankari on tietenkin tonnin setelin unohdettu mysteerimies, Sotkamon oma poika Anders Chydenius.

P.P.S. Hesariin ja muillekin tiedoksi, että kesän 2026 Musiikkiteatterifestivaalilla workshopattiin Tuomo Sorrin Miina Sillanpää -aiheista musikaalia.

Taivaallinen seitsemän askeleen menestysohjelma

Joka kerta, kun Suomessa saadaan aikaan edes puoliksi kelvollinen uutuusmusikaali, joku ehtii lausua taikasanan Broadway jo ennen kuin esirippu on ehtinyt ensi-illan päätteeksi laskea.

Kantaesitetty teos on totta kai vähintään yhtä hyvä kuin Broadwayn parhaat, yleensä parempikin, ja ennen kaikkea sellaista Broadway-materiaalia, että tottahan sitä tullaan kohta New Yorkista kyselemään*. Kriitikot ja somekommentoijat korostavat teoksen olevan maailmanluokkaa ja pohtivat sen myyntiä isommille markkinoille – tai ihan vähintään he muistavat miettiä, miksei Suomessa tehdä Broadwayn malliin omaa Hamiltonia, kuten Helsingin Sanomissa tässä taannoin pohdittiin. (Lue myös tekstini Hesarin Hamilton-haaveisiin liittyen.)

Musikaalifanina ja alan seuraajana tunnen, että Broadway instituutiona tavallaan kummittelee suomalaisen musikaalitekemisen taustalla silloinkin, kun sen mietiskelystä ei ole mitään hyötyä. Asenne tuntuu olevan, että meidän tulisi saada aikaan musikaaleja, jotka ovat niin hyviä että ne kelpaavat sinne, ja me tosiaan myös tehdään täällä Broadway-tasoisia teoksia, vaikka ei me sinne oikeasti edes haluta, koska oikeastaan me tehdään jo muutenkin Suomessa parempaa kuin Broadwaylla, jossa tehdään roskaa, paitsi että ollaanhan me niin huonoja ettei kelvata sinne koskaan. Huuhtele ja toista.

Mutta mitäpä jos päästäisimme irti henkisistä Broadway-kahleistamme ja keskittyisimme miettimään musikaaleja kuten mietimme kaikkea muutakin: miksi me emme pärjää tässä yhtä hyvin kuin ruotsalaiset? Naapurissa näet osataan kaiken muun ohella musikaalihommatkin meitä paremmin, ja mielestäni emme ole kieriskelleet huonommuutemme johdosta häpeän kourissa läheskään niin aktiivisesti kuin meidän kuuluisi... emme, vaikka vuonna 2018 ruotsalaiset esittelivät maailmalle musikaalin, josta maailma ei vieläkään ole saanut tarpeekseen. Kyseinen ruotsimusikaali kiinnostaa pitkin pohjoista Eurooppaa, tuotantoja on ollut jo yli 30 ja lisää tulee edelleen vauhtia, jota suomalainen teatteriväki ei voi kuin kaihoten kadehtia.

Mutta miten he sen oikein tekivät – ja voisimmeko mekin tehdä perässä, jos oikein kovasti yrittäisimme?

Kyseisen musikaalin voittokulkua sen ensi-iltaa edeltäneestä ajasta tähän päivään tarkkailtuani koen olevani oikea henkilö avaamaan suomalaisille ruotsalaisten musikaalimenestyksen salat. Tule siis mukaan ja aloita jo tänään...

Så som i himmelenin seitsemän askeleen menestysohjelma, jonka avulla sinunkin kantaesitysmusikaaliasi esitetään kohta Islantia ja Sveitsiä myöten

 

Freilichtspiele Schwäbisch Hall, Saksa, 2023. Kuva Ufuk Arslan.

1: Valitse häpeämättömän populistinen aihe.

Ruotsalaiset tietävät, että melkein kaikki menestysmusikaalit perustuvat tarinaan, jolla on faneja jo valmiiksi. Identifioi siis sinäkin elokuva, tv-sarja tai paremman puutteessa romaani, josta kaikki tykkäävät – ihan vähintään kaikki kotimaassa, mutta mieluiten fanikuntaa saisi olla myös ulkomailla. Pidä erityistä huolta siitä, että kyseinen tarina on naisten suosiossa, sillä naiset ovat tutkimusten mukaan huomattavasti ahkerampia teatterissakävijöitä kuin miehet. Suosi tarinaa, jossa on tilaa sekä tummille sävyille että huumorille ja elämänilolle – jokaiselle reilusti jotakin, nyt ei himmailla!

Ruotsin tie: Så som i himmelen (tai suomalaisittain Niin kuin taivaassa) sai Ruotsin elokuvateattereissa melkein puolitoista miljoonaa katsojaa ja on naapurimaan kaikkien aikojen 30. katsotuin elokuva. Se on pidetty myös saksankielisessä Euroopassa ja sai Oscar-ehdokkuuden parhaan kansainvälisen elokuvan sarjassa. Lisäksi sitä varten sävelletty Gabriellas sång -kappale nousi elokuvasta hitiksi ja vakiintui nopeasti joulukonserttien ja bingolottolähetysten perusohjelmistoon.

Kotimaiset aihe-ehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Sinuhe egyptiläinen (mutta ei kokonaan, sitä ei jaksa katsoa kukaan, ottakaa sieltä keskeltä Sinuhen ja Minean rakkaustarina ja tehkää siitä)
• M/S Romantic (oli valtava fani-ilmiö, kuvitelkaa risteilyisäntä toivottamassa katsojat tervetulleeksi musikaaliristeilylle ja ymmärrätte vision)
• Poika ja ilves (vetoaa millenniaalien nostalgiaan, myytiin Wikipedian mukaan aikanaan 41 maahan)
• Belzebubs (ehkä black metal -musikaali pystyisi vihdoin päättämään Addamsin perheen maamme teattereissa liian kauan jatkuneen hirmuvallan)
  
  

Trøndelag Teater, Trondheim, Norja, 2023. Kuva Erika Hebbert.

2: Kokoa täydellinen työryhmä.

Pidä huolta, että lähdemateriaalia musikaaliksi työstävässä työryhmässä on 1–2 popkulttuurin kentällä laajasti meritoitunutta, koko kansan tuntemaa viihteen moniottelijaa. Heidän avullaan teoksen saa helpommin otsikoihin jo ennen sen ensi-iltaa, kunhan sitä jaksaa aktiivisesti rummuttaa medialle... ja toki heillä on luultavasti myös osaamista ja kokemusta, joista on hyötyä musikaalia tehdessä.

Lisäksi, jotta he ylipäänsä ymmärtävät mitä ovat tekemässä, työryhmästäsi ainakin puolella on oltava aikaisempaa kokemusta musikaalien tekemisestä tai aivan vähintään niiden fanittamisesta (eikä tähän riitä mikään kevytfanius tai hiljattain virinnyt kiinnostus, vaan nyt haetaan vuosikymmenestä toiseen kestävää intohimoa – jos henkilöllä ei ole vahvaa ja hyvin perusteltua mielipidettä Les Misérables -elokuvasta, jonka hän totta kai kävi katsomassa heti ensi-iltaviikonloppuna, hän ei ole projektiin tervetullut).

Ruotsin tie: Melodifestivalenin nelinkertainen voittajasäveltäjä, musikaaleissa nuorena itsekin esiintynyt Fredrik Kempe olisi tuskin voinut epäonnistua sävellystyössä yrittämälläkään. Myös viihdealan kaikkien osa-alueiden ammattilaisen Edward af Sillénin avusta oli epäilemättä hyötyä, kun elokuvan alkuperäisten tekijöiden visiota soviteltiin yhteen musikaaligenren konventioiden kanssa.
 

Theater Osnabrück, Saksa, 2025. Kuva Kai Lünnemann.

3: Sano jotain uutta – ja sano se musikaaliksi. 

Onnistunut musikaaliadaptaatio ≠ Tuttu tarina + joku laulaa joskus vähän jotakin

Onnistunut musikaaliadaptaatio = Vastaa tyydyttävällä tavalla kysymykseen “miksi tämä tarina tulisi kertoa teatterissa ja vieläpä musikaalin keinoin?”

(Huomaa: tyydyttävä vastaus ei tässä kohtaa ole “koska me taotaan tällä aivan himona fyffee” – mestaristason musikaalimaakarin tunnistaa siitä, että vaikka hän tunnustaakin fyffen takomisen tärkeyden, hänellä on aina joku muukin motivaatio musikaalin tekemiseen.)

Toisin sanoen työryhmälläsi tulisi olla valitsemastasi aiheesta sellaista sanottavaa, joka ei tule tyhjentävästi sanotuksi jo lähdemateriaalissa ja jota ei voi sanoa muuten kuin musikaalissa. Jos tällaista sanottavaa ei löydy, hankkeen voi hylätä. Erityistä huomiota tulee jo luonnosvaiheessa kiinnittää siihen, miten musiikki ja mahdollisesti myös tanssi kuljettavat tarinaa ja ilmentävät sen teemoja.

Ruotsin tie: Så som i himmelen -musikaalissa on huomattavasti enemmän huumoria kuin elokuvassa, mutta se on saatu vartettua tarinaan saumattomasti niin, että jopa hupiukon huumoribiisiin on silmittömän hassutuksen lisäksi ujutettu tarinankerronnallinen funktio. Inhorealismia on elokuvaa vähemmän, ja sen sijaan saamme kokea musikaaligenren perinteiden mukaisen, arkitodellisuuden yläpuolella tämän- ja tuonpuoleisen välitilassa liukuvan loppukohtauksen. Yhdessä tekemisen merkitys ja kuoron kasvu omiaan suojelevaksi yhteisöksi on kuvattu musiikin keinoin tavalla, joka ei ihan yksinkertaisesti olisi mahdollinen muualla kuin musikaalissa.

Verein Musical Plus, Schüpfheim, Sveitsi, 2025. Kuva Thomas P. Krähenbüh.
Kiinnitä huomiota autenttiseen ruotsalaiseen rekvisiittaan.

4: Julkkisroolita estoitta. 

Kantaesityksessä tulisi olla mukana aivan vähintään yksi koko kansan rakastama esiintyjä, jonka karisma houkuttelee katsomoon heidätkin, jotka eivät muuten käy koskaan missään. Julkkisroolitus onnistuu hyvin, kun kirjoitat tarinaan moninaisen hahmogallerian, sillä silloin melkein mikä tahansa saatavilla oleva julkkis oopperadiivasta suosikkiradiojuontajaan on sijoitettavissa johonkin rooliin. Julkkisroolitus onnistuu loistavasti, kun muistat kirjoittaa teokseen vähintään yhden hupiukkoroolin, jonka kohdalla lauluäänen teknisellä puhtaudella ei ole kovin suurta merkitystä.

Ruotsin tie: Så som i himmelenin kantaesityksen roolitus oli ruotsalaisten kovan linjan musikaaliosaajien kuka kukin on -esittely kahdella sekä teatterista että elokuvista tunnetulla hupiukolla höystettynä. Musikaaliboksin ulkopuolelle kurottavasta julkkisroolituksesta vastasi ooppera- ja euroviisulavoilta tuttu, kohutun ilmastoaktivistin äitinäkin tunnettu mezzosopraano Malena Ernman.

Ei toimi Suomessa, koska: Ruotsissa on huomattavasti Suomea enemmän ns. musikaalitähtiä – siis näyttelijöitä/laulajia, jotka hallitsevat suvereenisti musikaaleille tyypillisen laulutekniikan ja ovat tehneet isoja musikaalirooleja hurumycket, mutta jotka ovat myös tulleet teatterissa harvemmin käyvälle kansanosalle tutuiksi esimerkiksi elokuvista tai konserttikiertueilta. Suomessa vastaavaa julkkiskategoriaa ei vastaavassa mitassa ole, joten vaikeisiin rooleihin on vaikeampi löytää täydellisiä julkkistulkitsijoita.

Kotimaiset julkkisehdotukseni kotimaan teatteriväelle:

• Erika Vikman
• siinä kaikki, toteuttakaa ensin tuo ja mietitään sitten yhdessä lisää
  
  

Seinäjoen kaupunginteatteri, Suomi, 2023. Kuva Jukka Kontkanen.

5: Tyrkytä itsesi telkkariin.

Jos ihmiset ihastuvat musikaalisi musiikkiin jo ennen ensi-iltaa, he tulevat mieluummin katsomaan sitä kuin pelkän teatterin uutiskirjeestä luetun esittelytekstin pohjalta. Järjestä siis näyttelijäsi ja muusikkosi paikkoihin, joissa he pääsevät esittämään musikaalin kappaleita mahdollisimman isolle yleisölle. Aamu-tv, Bingolotto, haastatteluohjelma jossa on tilaa parille insertille suoraan näyttämöltä... kaikki kelpaa, kunhan tarjolla on tilaisuus laulaa. Jos esiintyjiäsi ei huvita tällainen kaiken maailman viihdeohjelmissa ravaaminen keskellä kiireisintä harjoitus- ja esityskautta saati kesälomaa, harmi homma – pidä huolta, että heidän työsopimuksiinsa sisältyy laaja oikeus hyppyyttää heitä mielesi mukaan aina, kun tv-tilaisuus tarjoutuu.

Ekstravinkki: Allsång på Skansenissa on joka kesä tilaa yhdelle max. kahden laulun mittaiselle musikaalipromolle – pidä huolta, että tuo esiintymispaikka annetaan juuri sinun musikaalillesi.

Ruotsin tie: Så som i himmelen Skansenilla, osa 1 + osa 2 

Ei toimi Suomessa, koska: Meillä ei ole valmiina ruotsalaistyyppistä viihdeohjelmien ekosysteemiä, jossa livemusiikki on jokaiseen jaksoon pakollisena kuuluva ohjelmanumero ja joka siksi ottaa ilolla vastaan rajattoman määrän mainoshommiin määrättyjä musikaaliartisteja. (Jos joku saa tässä jonain kesänä junailtua supisuomalaisen kantaesitystuotannon Allsång på Skansenin kiintiömusikaaliksi, kunnioitukseni ei tule tuntemaan mitään rajoja.)

Þjóðleikhúsið, Reykjavík, Islanti, 2022. Kuva Jorri.

6: Unohda Broadway, innostu harrastajateatterista.

Kun mietit musikaalisi elinkaarta ja tulevaa asemaa genren suurklassikkona, karkota Broadway-unelmat ja muu suuren maailman valloitus mielestäsi ja keskity täysillä siihen, miten saisit pikkupaikkakuntien kaupunginteatterit ja draamaseurat kiinnostumaan teoksestasi. Sano kyllä, pyydettiinpä musikaalisi esitysoikeuksia naapurimaan kansallisteatteriin tai Taka-Pyhtään harrastajanäyttämölle. Käytä pientuotantojen lukumäärää häikäilemättä hyväksesi markkinoinnissa: nyt jo 28 teatterissa ympäri Euroopan ja vihdoinkin taas Tampereella!

Ekstravinkki: Äänitä edes osa teoksesi musiikista ja laita se saataville Spotifyyn ym., jotta teoksesta kiinnostuneilla harrastajilla ja ammattilaisilla on enemmän makusteltavaa kuin kolmen lauseen juonitiivistelmä agentuurin nettisivulla.

Ruotsin tie: Eurooppa on täynnä pieniä teattereita, saksankielinen Eurooppa ehkä erityisesti – ja pian ne kaikki ovat esittäneet musikaalin Wie im Himmel. En usko, että Så som i himmelenin tekijät miettivät erityisesti juuri teatteriharrastajia teostaan kirjoittaessaan, mutta se sopii joka tapauksessa amatöörien ja opiskelijoiden tarpeisiin kuin nakutettu: samaistuttava tarina, jossa on iso määrä rooleja erityyppisille esiintyjille ja joka ei vaadi onnistuakseen valtavaa panostusta pukuihin, lavasteisiin, teatteritekniikkaan tai koreografiaan. Tie tosiklassikoksi kulkee tuhannen teatterikerhon kautta!

Tindra Productions, Maarianhamina, Ahvenanmaa, 2024. Kuva Tindra Productions.

7: Toista menestysreseptiä.

Tykkäsikö yleisö edellisestä musikaalistasi? Silloin se rakastuu uuteen musikaaliisi, joka mukailee edellistä niin tarkasti kuin yleensä on mahdollista ilman, että tarvitsee suorastaan käyttää kopiokonetta. Tao, kun rauta on kuumaa ja puske uusi teos ensi-iltaan niin pian kuin mahdollista. Jos jokin pieni ääni sisälläsi sanoo, että tällainen menestysreseptin toisto ei oikein vastaa käsitystäsi taiteellisesta kunnianhimosta, vaimenna se – nyt ei todellakaan ole oikea aika takertua jaloihin tavoitteisiin moniäänisestä ohjelmistosta!

Ruotsin tie: Så som i himmelenin tekijöillä oli selvästi takataskussa sopiva tarina siltä varalta, että Himmelenistä tulee hitti. Vain viiden vuoden kuluttua Så som i himmelenin ensiesityksestä ensi-iltansa sai samannimiseen elokuvaan perustuva Änglagård, joka käsittelee tismalleen samaa sisäänpäinkääntyneen kyläyhteisön ja suuresta maailmasta saapuvan yksilön yhteentörmäystä kuin Så som i himmelenkin. Toimivaksi todetun teeman toisto teki tehtävänsä, liput kävivät Tukholmassa hyvin kaupaksi ja teos on jo napattu ohjelmistoon niin Suomessa, Norjassa kuin eri puolilla Ruotsiakin.

Landestheater Linz, Itävalta, 2021. Kuva Reinhard Winkler.

Lopuksi: Sananen aihevalinnoista, paikallisuudesta ja masokismista. 

Kirjoitetaan tämä varmuuden vuoksi auki: tämä teksti on kirjoitettu kieli poskessa, faktapohjalta mutta iloisesti kärjistäen. Tekstin inspiroi HS:n älytön Suomeen ikiomaa Hamiltonia haikaillut juttu, joka sai minut pohtimaan, löytyisikö jostain lähempää musikaali-ilmiö, joka olisi edes jonkintasoisen realismin rajoissa mahdollista toisintaa Suomessa.

Olen nimittäin hassuttelusta huolimatta aidosti sitä mieltä, että Suomessa olisi syytä ottaa Så som i himmelenin ja Änglagårdin tekijöiltä muutama terveen populismin oppitunti. Mielestäni etenkin suomimusikaalien aihevalinnat ovat alue, jolla ruotsalaisten opeista voisi olla hyötyä.

Suomalaisilla musikaalien tekijöillähän on välistä suorastaan masokistinen tarve ahtaa teoksiinsa oppitunteja Suomen historiasta ja valita aiheeksi jotain niin paikallista, että musikaalin myyminen edes toiselle puolen Suomea estyy. Esimerkkejä riittää: Kuopiossa on tehty musikaali kalakukoista,  Turussa Kakolasta ja Tampereella, noh, Mansesta. Joskus jopa aidosti universaali aihe sidotaan kiinni paikallisidentiteettiin, jottei se edes vahingossa alkaisi kiinnostaa kotikylää kauempana – Turun kaupunginteatterin Varissuo, jonka tapahtumapaikka olisi aivan yhtä hyvin voinut olla kuvitteellinen lähiö kuvitteellisessa kaupungissa ja joka kertoi oikeasti vanhempien ja lasten välisistä suhteista, on ehkä tuskallisin esimerkki tällaisesta itsesabotaasista.

Tietysti kotiseutumusikaali voi toimia hyvin ja koskettaa paikallisia katsojia tavalla, johon kauempaa haettu tarina ei pysty. Esimerkiksi HS:n jutussakin mainittu, Samppalinnan kesäteatterissa Turussa viime vuonna esitetty Jagellonica! hyödynsi häpeilemättä paikallishistoriaa ja turkukeskeistä huumoria, minkä ilahtunut turkulaisyleisö palkitsi loppuunmyydyin katsomoin. Erityistapauksissa alkuperäinen paikkakunta on myös, jos ei suorastaan luontevaa, ainakin mahdollista muokata vaikkapa Kuopioksi tai Reisjärveksi. Pohjimmiltaan teatteri on aina paikkaan sidottua ja katoavaista, eikä kaikkien musikaalien ole tarkoituskaan jäädä elämään.

Mutta jos haaveissa on ikivihreä, ehkä kansainvälisestikin kiinnostava musikaali, ehkei aihetta kannata kaivaa paikallisen kirjaston kotiseutuhistorian kokoelmasta tai edes Suomen historian hyllyiltä. Så som i himmelen kiinnostaa pitkin maita ja mantuja, koska sen tarina voisi tapahtua missä tahansa – toki, päällisin puolin siinä ollaan Pohjois-Ruotsissa ja tapahtumapaikka tuo ulkomaisiin tuotantoihin ripauksen kivaa pohjoista eksotiikkaa, mutta oikeasti Ljusåker on mikä hyvänsä pikkupitäjä missä tahansa päin maailmaa ja Daniel Daréus kuka vain, joka on joskus uupunut, sairastunut, kaivannut kotiin tai halunnut aloittaa uuden elämän.

Voisiko ruotsalaisten oppeja soveltaen toteutettu Sinuhe & Minea – uusi suomalainen musikaali joku päivä yltää vastaavaan?

~ 

*Triviakysymys: montaako Manner-Euroopassa kantaesitettyä musikaalia Broadwaylla on esitetty tämän vuosituhannen puolella? Vastaus parhaan tietoni mukaan laskettuna: viittä. Kyseiset musikaalit ovat Les Misérables, Amour (esityskausi kesti kaksi viikkoa), Tanz der Vampire eli amerikkalaisittain Dance of the Vampires (teoksesta poistettiin kaikki mistä eurooppalaiset fanit siinä tykkäävät; esityskausi kesti seitsemän viikkoa) – ja lisäksi amerikkalaisvoimin sävelletyt ja kirjoitetut An American in Paris, joka sai nimensä mukaisesti kantaesityksensä Pariisissa, ja Rocky, joka ensiesitettiin Hampurissa.

P.S. Ehkä Suomen oma Så som i himmelen on jo täällä, mutta me emme vielä tiedä sitä. Jos maailmassa on yhtään oikeutta ja Thalia meille armollinen, Helsingin kaupunginteatterin ja Q-teatterin yhteistuotantona vuonna 2025 kantaesitetty apokalyptis-shakesperiaaninen musikaali Uusi Eden saa vielä jatkaa elämäänsä Pohjolan joka ainoassa pikkuteatterissa.

Ohjelmistovalinnoista

Kun olen viime vuosina tutustunut eri teatterien ohjelmistoihin, silmiini on hyvin usein sattunut eräs tietty teos. Kun huomasin jälleen yhden teatterin alkaneen mainostaa omaa tuotantoaan, ajattelin varmistaa havaintoni koostamalla tuotannoista listan. Liitän sen tähän alle teidänkin nähtäväksenne:

The Addams Family -musikaalin (kantaesitetty Chicagossa v. 2009) suomalaiset tuotannot ensi-iltavuoden mukaan listattuna

Ammattituotannot lihavoitu. Jos tiedät tuotannon, joka puuttuu listalta, kerrothan siitä kommenteissa.

2013: Tampereen Työväen Teatteri, Tampere

2015: Oulun teatteri, Oulu

2016: Tiirismaan lukio, Lahti

2019: Musiikkiteatterikoulu Skene, Helsinki

2019: Kaarinan Nuorisoteatteri, Kaarina

2020: Rantasalmen Nuorisoteatteri, Rantasalmi

2021: Vaskivuoren lukio, Vantaa

2021: Jyväskylän kaupunginteatteri, Jyväskylä

2021: Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

2022: Teatterikorkeakoulu, Helsinki

2022: Kotkan Kaupunginteatteri, Kotka

2023: Seinäjoen kaupunginteatteri, Seinäjoki

2023: Viikin normaalikoulu, Helsinki

2024: Salon lukio, Salo

2024: Ruokolahden Musiikkiteatteriyhdistys, Ruokolahti

2024: Keravan lukio, Kerava

2024: Porin lukio, Pori

2025: Eurajoen teatterinuoret, Eurajoki [tulossa]

2025: Vantaan Näyttämö, Vantaa [tulossa]

2025: Turun Kaupunginteatteri, Turku [tulossa]

Pyhät pyssyt. 

Montako näitä vielä tarvitaan viiden ja puolen miljoonan asukkaan maahan?

~

Lienee jo tässä vaiheessa tekstiäni selvää, ettei mielestäni ole lainkaan hyvä asia, että tätä yhtä ainoaa musikaalia esitetään näin pienen maan teattereissa näin tavattoman usein – mutta haluan alleviivata, että en kirjoita tätä tekstiä moittiakseni edellä listattujen harrastaja- ja opiskelijateatterien valintaa tuottaa The Addams Family. 

Ymmärrän nimittäin oikein hyvin, miksi teos on valikoitunut niin monen ei-ammattimaisen toimijan ohjelmistoon. Se ei ole liian vaikea sen enempää tekijöilleen kuin katsojilleen. Siinä on isoja rooleja useille erityyppisille ja -ikäisille esiintyjille, mutta sen roolitus joustaa tarvittaessa niin esiintyjien määrän, iän kuin sukupuolenkin suhteen. Sen kauhua ja komiikkaa sekoitteleva maailma tarjoaa visuaalisen puolen suunnittelijoille ja toteuttajille meheviä mahdollisuuksia. Totta kai koulut ja harrastajateatterit haluavat tarttua tällaiseen teokseen.

Sen sijaan haluan pohtia, miksi yhteisillä varoilla tuettu, ammatillisesti toimiva taidelaitos – jolla on käytössään harrastajia paljon suuremmat resurssit ja ammattilaisten osaaminen ja harteillaan jonkinlainen vastuu tarjota suomalaiselle teatteriyleisölle sekä ilon että älyn leikkiä – haluaa esittää suomalaisen teatterihistorian 20. tuotannon Addamsin perheestä.

~

Ensimmäinen, ilmeisin ja ehkä ainoa syy on raha.

Jos joku tämän tekstin lukijoista on joskus miettinyt, miksei jokainen teatteriyhdistys esitä Les Misérablesia, Oopperan kummitusta ja Hamiltonia, syy on raha: kuuluisien musikaalien oikeudenhaltijat vaativat tuntuvia tekijänoikeusmaksuja teattereilta, jotka haluavat esittää heidän teoksiaan. The Addams Family ei selvästi kuulu näihin teoksiin.

En tietenkään tiedä, millaisen sopimuksen kukin edellä listattu taho on The Addams Familyn oikeudenhaltijoiden kanssa solminut – mutta pelkkä tuotantojen määrä tekee selväksi, että Addamsien oikeudet on suhteellisen halpa lisensoida oman teatterinsa käyttöön. Kaikesta päätellen Addamsien oikeudenhaltijat eivät muutenkaan aseta teoksensa esittämiselle kovin tiukkoja rajoja, vaan esimerkiksi saman maakunnan tai jopa kaupungin alueella voi suhteellisen lyhyen ajan sisällä olla useita tuotantoja.

Vaikka monet musikaalien oikeudenhaltijat nojaavatkin liiketoiminnassaan lisenssien tiukkaan valvontaan, voi verrattain halpojen lisenssien myöntäminen kaikille halukkaille olla tuottoisa strategia. Addamsin perhettä ei Broadwayn mittapuulla esitetty kovin pitkään, vain alle kahden vuoden verran. Liberaali kansainvälinen lisenssipolitiikka kuitenkin takaa, että oikeudenhaltijat tekevät teoksella tiliä vielä monen monta vuotta Broadway-esitysten päätyttyä. Pienistä puroista (kuten nyt esimerkiksi teoksen myymisestä joka ainoan jossakin pohjoisessa pikkumaassa musikaaleja tekevän lukion käyttöön) kasvaa hiljalleen iso kassavirta.

Aikana, jolloin kaikilla on taloudellisesti enemmän tai vähemmän tiukkaa, ammattiteatterinkin tekee varmasti mieli tarttua musikaaliin, jonka lisenssi on verrattain halpa. Jos teoksessa vielä seikkailee televisiosta, elokuvista ja suoratoistosta tuttu perhe, jota ei tarvitse yleisölle liikoja esitellä, teatterin taloudesta vastaavat tahot taputtavat varmasti jo käsiään innosta.

~

Mutta eikö olisi mahdollista, että The Addams Family on valittu edellä listattujen ammattiteatterien ohjelmistoihin puhtaasti taiteellisten ansioidensa tähden? Voihan lisenssin halpa hinta tulla iloisena yllätyksenä, kun teos on jo merkitty ohjelmistosuunnitelmaan ihan muista syistä!

Ehkäpä, mutta mielestäni se ei ole lainkaan todennäköistä. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama The Addams Family on nimittäin sangen huono musikaali. Olen nähnyt sen kerran, vuonna 2013 Tampereella, ja se riitti minulle hyvin tämän eliniän tarpeisiin. Teoksen musiikki ei ole kuulemisen arvoista, ja Addamsin hullunkurinen perhe esiintyy paremmin edukseen melkeinpä missä tahansa muussa inkarnaatiossaan.

Musikaalin tarina, jossa kahden erilaisen perheen rakastuneet nuoret esittelevät vanhempansa toisilleen, tuntuu minusta turhan tutulta. Sen pääpiirteet on kopioitu ranskalaiseen farssiin perustuvasta musikaalikomediasta Lainahöyhenissä – vain sillä erotuksella, että Lainahöyhenissä sateenkaariperheen poika kihlaa konservatiivipoliitikon tyttären, kun taas Addamsin heteronormatiivinen goottiperhe kohtaa omassa musikaalissaan Beineken heteronormatiivisen tavisperheen.

Itse asiassa tarina tuntuu niin tavattoman tutulta, etten voi olla ihmettelemättä, miksi valtion tukemat taidelaitokset haluavat esittää nimenomaan The Addams Familyn, kun kaikilla mahdollisilla mittareilla laadukkaampi Lainahöyhenissäkin olisi taatusti niille saatavilla. Jollei ohjelmistovalintaa ole ohjannut kylmä taloudellisen edun tavoittelu tai silkka homofobia, en ymmärrä, miksi Lainahöyhenten sijaan on päädytty halpaan kopioon. (Tosin on listallani muutama sellainenkin teatteri, joissa Addamsit on esitetty melko pian Lainahöyhenten jälkeen, häkellyttävää kyllä – onkohan näissä tapauksissa yritetty toistaa Lainahöyhenten suosiota itse teosta kuitenkaan toistamatta?)

Eikä Lainahöyhenissä tietenkään ole ainoa mahdollinen vaihtoehto Addamseille. Jos kahden erilaisen perheen kohtaamisen sijaan teoksessa kiehtoo sen goottiestetiikka, valinnanvaraa löytyy Frank Wildhornin Draculasta Maury Yestonin Pariisin oopperan kummitukseen. Ja jos tähtäimessä on yleisölle tuttuun brändiin perustuva, helposti myytävä ja markkinoitava musiikkiteatteriesitys, voi pojat, silloin valinnanvaraa vasta riittääkin!

En nimittäin väitä tässä olevani itse mikään ehdoton omaperäisen teatterin rakastaja, jonka mielestä tutuilla brändeillä ja musiikkiteatterilla ei saisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Päinvastoin: kaikkien aikojen suosikkimusikaalieni joukkoon kuuluu leffasarjasta tutun nyrkkeilijän tarinan kertaava Broadwayn megafloppi Rocky. Viime vuosien kiinnostavimmat ja kauneimmat uudet musikaalit taas ovat mielestäni syntyneet ruotsalaisen Fredrik Kempen kynästä, naapurikansamme lempielokuvien Niin kuin taivaassa ja Enkelten talo pohjalta, yksityisen teatterin voittoa tavoitteleviin tarpeisiin.

Erona edellä mainittujen kolmen musikaalin ja The Addams Familyn välillä on se, että listaamani teokset ovat paitsi läpikaupallisia suosittujen filmien uudelleenlämmittelyjä, myös onnistuneita musikaaleja. Ne tuovat tuttuihin tarinoihin uusia tasoja musiikin kautta, musikaaligenren mahdollistamia keinoja taidokkaasti hyödyntäen. 

Mielestäni The Addams Family ei pysty tähän. Se on tylsä ja mielikuvitukseton teos, joka toimisi paremmin lauluttomana farssina. 

Tietenkään arvioni ei ole objektiivinen, taiteesta ei kukaan voi moista arviota antaa, ja selvästi musikaalilla on Suomessa faninsa – eihän teosta esitettäisi kahtenakymmenenä tuotantona, jos kukaan ei koskaan tulisi sitä katsomaan.

Mutta onko tämä todella niin loistava musikaali, ettei ammattiteattereillakaan ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se ohjelmistoonsa, talosta toiseen ja yhä vain uudelleen?

~

Musikaalien vihaajat ovat jaksaneet vuosikymmenestä toiseen toistaa, miten musikaalit pitäisi Suomessa joidenkin muiden maiden tapaan jättää kaupallisten toimijoiden tehtäväksi ja julkisilla varoilla tuettujen laitosten tulisi keskittyä oikeaan teatteriin. Näin ajattelevat kriitikot eivät selvästi pidä musikaaleja taiteena, joka ansaitsisi tukea yhteisistä varoista – tuskin taiteena ollenkaan.

Musikaalien rakastajana minusta tuntuu pahalta nähdä suomalaisten vos-teatterien yksi toisensa perään esittävän juuri sitä musikaalia, joka mielestäni parhaiten pönkittää musikaalinvihaajien kriittistä näkökantaa.

Mielestäni viihdettä ja taidetta ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Mielestäni monilla kaupallisista lähtökohdista ponnistaneilla teoksilla on valtavasti muitakin ansioita kuin voittomarginaali. Mielestäni The Addams Family ei kuulu näihin teoksiin. Sen telkkarista tutut mutta lähdemateriaaliaan latteammat hahmot, mitäänsanomaton musiikki ja kaikkia riskejä kaihtava tarina ovat yhdistelmä, joka kielii teoksen syntyneen vain ja ainoastaan halusta rahastaa tunnetulla brändillä.

En kuitenkaan ole varma, haluanko tietää, jos joku The Addams Familyn ammattiteatteriin valinnut henkilö onkin tehnyt sen vilpittömästi teoksen taiteellisten ansioiden tähden. Jos tämä todella on jonkun mielestä parasta musiikkiteatteria, jota koko maailman musikaalitarjonnasta on mahdollista suomalaisen teatterin ohjelmistoon poimia... ei, sitä en pystyisi parhaalla tahdollanikaan ymmärtämään. Haluan mieluummin uskoa, että kyseessä on kylmästi laskelmoitu yritys takoa musikaalituotannolla mahdollisimman tanakkaa tuottoa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei tällainen kyynisyys saisi kuulua yhteisistä rahoista tuetun kulttuurilaitoksen toimintatapoihin, ymmärrän, mistä se kumpuaa.

Ymmärrän, mutten hyväksy. Hävetkää nyt, hyvänen aika!! Joka ainoa teistä, joka on katsonut asiakseen käyttää veronmaksajien rahaa The Addams Family -musikaalin ja sen hengenheimolaisten tuomiseen ammattiteatterien lavoille! Hävetkää, ja kokeilkaa edes kerran vuosikymmenessä tuottaa vaikka pienelle näyttämölle yksi Stephen Sondheimin, Maury Yestonin tai Dave Malloyn teos. Ihan vain muistuttaaksenne maailmalle, että musikaalit voivat olla muutakin kuin alinta yhteistä nimittäjää hamuavaa sielultaan tyhjää viihteentapaista.

~

Suomessa on niin laaja teatterikenttä, ettei sitä voi yleistää yhteen teokseen. Sanon silti, että The Addams Familyn nähtävästi loputon suosio ammattiteattereissamme kertoo jotain siitä, miksi minun on vuodesta toiseen aina vain vaikeampi innostua suomalaisten teatterien musikaaliohjelmistosta ja miksi lähden yhä mieluummin teatterimatkoille Ruotsiin. Ei sillä, etteikö länsinaapurissakin osattaisi laimeaa kaupallista huttua tehdä, mutta tällä hetkellä sikäläinen rima on keskimäärin hitusen meikäläistä korkeammalla ja hutun tyyli vastaa paremmin henkilökohtaista makuani.

Jos ruotsalaisetkin joskus lankeavat Addamsin perheen pauloihin, en tiedä, mihin sen jälkeen musikaalimatkoillani suuntaan. Ehkä alan yksinkertaisesti lukea vapaa-ajallani enemmän kirjoja.

Joyride

I love musical theatre that makes me think.

You might assume that means I mainly enjoy composers known for their complex scores and themes – think of, say, Stephen Sondheim or Dave Malloy. And I do enjoy them! But oftentimes, you can find a lot to think about in other kinds of musicals, too.

For example, lately, my mind has been occupied trying to answer the following question:

How on earth did they manage to screw up the Roxette jukebox musical in Malmö Opera?

In the middle with the guitar, Sara Stjernfeldt as Stella
Photo by Jonas Persson

Many musical fans look down on jukebox musicals (= musicals that are created using pre-existing songs instead of newly composed music), and I used to be like that, too – but over the years, I've grown to love them.

Though it was Mamma Mia! in 1999 that started the still ongoing wave of jukebox musicals in the West End and on Broadway, different works of musical theatre have been making use of pre-existing hit songs for literally hundreds of years, so jukeboxes are actually an integral part of the history of musicals as a genre. Besides that, they're also a lot of fun! Mamma Mia!, Moulin Rouge!, Rock of Ages, & Juliet, En del av mitt hjärta... Sometimes, all you need is a bunch of pop songs clumsily inserted into a silly story to cheer you up.

Jukeboxes won me over for good in the last days of 2019, when I went to see the Swedish musical movie En del av mitt hjärta, a romantic comedy told via the songs of beloved Swedish pop artist Tomas Ledin. As the movie opened with an absolutely cringeworthy scene where a teenage party turned into a housefire, I felt like I was being presented with a choice: I could either refuse to meet the movie at its own level and have the most miserable two hours ever, or I could embrace the camp, choose joy instead of cringe, and have a blast.

I chose the latter, had the time of my life, saw the movie six or seven more times, and spent the first two years of the pandemic listening to literally nothing but Tomas Ledin.

I'm sharing this experience because it made me understand how essential refusing to take yourself seriously really is when it comes to jukebox musicals. As a genre, all musicals are inherently melodramatic and over-the-top. Bursting into song whenever you feel a big feeling is extra, there is no way around it. And when the song you're bursting into happens to be SOS by ABBA... That's pure camp, and it's best enjoyed when both the people creating the jukebox musical and the people watching it are open to that.

In my opinion, as far as jukebox musical movies go, both Mamma Mias and aforementioned En del av mitt hjärta nail this balance: it's impossible to watch them without understanding that the people who made them had their tongues firmly in cheek the whole time, and that's exactly what makes them so entertaining. Of course these types of musicals aren't going to be the next Les Misérables or Hamilton, and it's fine, because they're not trying to be. They're just doing their own thing, trying to make you feel happy and nostalgic for a while, and it's fine.

So, having enjoyed all these musical romps based on Swedish pop, I was excited to see what kind of a story Malmö Opera's brand-new musical Joyride would tell via Roxette's songs. Surely, it shouldn't be too difficult to create a fun musical, something with plenty of romance and a bit of heartbreak until the inevitable happy ending, based on their hits?

Well.

Photo by Martin Paulsson

Malmö Opera has been marketing Joyride the musical as a feelgood experience. That's exactly the type of jukebox musical I tend to enjoy. So why did I leave the theatre feeling nonplussed instead of, well, good?

Besides Roxette's music, Joyride is also based on the novel Got You Back by Jane Fallon, adapted for the stage by Klas Abrahamsson and Guy Unsworth and directed by Unsworth. I haven't read the original novel, but I assume the gist is identical to the musical: our heroine Stephanie finds out her long-time partner Joe has been cheating on her with another woman called Katie – whom she decides to contact, suggesting that the two women team up to take their revenge on Joe. They start playing all sorts of tricks on him, working their way towards a grande finale where they'll both appear at his birthday party, dressed in matching outfits.

Just based on that short synopsis, I think there are three feelgood ways this story could end:

1) Stephanie and Katie fall in love with each other while planning their revenge, ditch Joe, and become a couple.

2) Stephanie and Katie become best friends, ditch Joe, and start some girlbossing business or other venture together.

3) Stephanie and Katie decide they don't mind sharing Joe after all, and the three live happily ever after in a ménage à trois.

So, which one is it? Spoilers: none of these. Instead, it ends with Stephanie agreeing to marry Joe, then cheating on him, then leaving him at the altar, then the couple's teenage daughter (rightfully!) yelling at her parents for not thinking about her best, and finally, Stephanie and Katie reflecting the way Stephanie's behaviour has sabotaged their budding relationship. The revenge at the birthday party is never enacted. There's no happily ever after for anyone either, no undying love or friendship. Just a broken family, difficult conversations, and a vague hope that maybe one day Stephanie and Katie can manage to become friends again. And then the show ends with a huge megamix encore that, after all that has happened, feels quite out of place.

To use an academic term: the vibes are off.

Alexander Lycke as Joe with Marsha Songcome as Katie
Photo by Martin Paulsson

To get to the heart of the problem with Joyride, let's take a look at the character of Joe, and his dreams. 

At the beginning of the musical, we learn that Joe has two passions in life: cheating on his partner, and cows. He's a veterinarian who likes working with cows so much, he claims he'd rather die than switch them for pampered city poodles. We're shown that his work days entail sticking his hands inside cows until he's got blood up to his elbows, and apparently, that's exactly how he likes it.

In the second act, Joe then makes the decision to abandon his beloved cows for the benefit of his upcoming marriage and starts working with tiny little dogs at a city clinic instead. This depresses him, and he sings a ballad while mournfully staring at plastic dog props. It's delivered earnestly, which actually makes it pretty funny. It's a silly juxtaposition, the motivation for this big musical number essentially being that the character feels sad about not getting to give C-sections to cows anymore – a noble ambition, to be sure, but also an absurd one.

That's, however, not the end of that, and this is where it gets confusing. A bit after the plastic dog scene, there's a completely serious, not-a-trace-of-irony-to-be-found-anywhere bit of dialogue where Stephanie tells Joe she liked him better before, when he still worked in the countryside chasing his dreams.

What dreams? The dreams of putting his hands inside cows? Wait – am I supposed to be taking this seriously?

Sitting down to watch this musical, I was so ready to embrace all the camp and silliness it was going to throw my way. But trying to mentally undo that attitude and start taking it all seriously instead... I can't say I was prepared for that.

It's like the musical has an identity crisis. It starts out as a straightforward farce where two gorgeous women mess with their cheating cow doctor of a man. The characters are caricatures and we get to enjoy their antics. Then, in the second act, the musical morphs into a messy drama where everyone has to grapple with the consequences of their silly actions and where the characters have real, hard conversations about their farcical lives. It's a mashup of two different genres of theatre that have nothing to do with each other, and the combo left me feeling puzzled. Does this musical even know how it wants its audience to feel?

I'm not saying feelgood jukebox musicals can't have their serious moments. Of course they can, just think of The Winner Takes It All in Mamma Mia!. But Mamma Mia! still ends with a wedding and a happily ever after. It knows how to balance the sincere with the lighthearted, and it makes sure that in the end, the happy feelings override everything else. Joyride doesn't.

As I mentioned earlier, Joyride's story is based on a novel. Maybe it was a bit overambitious of the creative team to try and include both pre-existing music and a pre-existing story in the same musical – and who knows, maybe they would have preferred a cheerier ending but were contractually obligated to stick to what's written in the book, if they wanted to use it at all?

If that's the case, to be honest, I think they should have ditched the book as a basis altogether and come up with another story. This is not called Got You Back the Musical after all, this is Joyride the Roxette musical, and I'm not so sure the story they chose serves the purpose of giving Roxette fans and musical enthusiasts the best possible night at the theatre. All the hits are there, sure, and they're performed beautifully. That may well be enough for many people. But wouldn't everybody feel even more satisfied if those hits were used to tell a real feelgood story?

And then, to make the matters worse, there's the relentless queerbaiting.

It must have been love..?
Marsha Songcome as Katie and Jessica Marberger as Stephanie
Photo by Jonas Persson

Here's how Dictionary.com defines queerbaiting:

"The term queerbaiting refers to the practice of implying non-heterosexual relationships or attraction (in a TV show, for example) to engage or attract an LGBTQ audience or otherwise generate interest without ever actually depicting such relationships or sexual interactions."

The way BBC's Sherlock depicts the relationship between Sherlock and Watson is an especially egrecious example of this – but I feel like what Joyride does with Stephanie and Katie could also be included next to that definition as a textbook example.

To make this easier to understand, let's imagine a musical or a movie where a man and a woman – let's call them Jack and Rose – find themselves in the following situations:

• Jack and Rose are at a bar discussing an important matter. It's Valentine's Day and the bartender thinks they're on a date, so he comes to serenade them with his guitar.
• Rose tells Jack that she's into astrology and she can see their zodiac signs are a perfect match for each other.
• Jack's daughter remarks that she's never seen Jack laugh like he does with Rose. Rose and the daughter start trusting each other and enjoying each other's company. 
• Jack's daughter tells Rose that since Rose can't have children of her own, she should consider marrying someone who already has a child.
  
• Jack tells Rose that though being cheated on has been the worst time of his life, it has also given him something valuable: Rose.
• Rose sings a sad breakup song after Jack abandons their plans and decides to go back to his former spouse.

Now, after all that, do you think the scriptwriters are trying to hint at something? Might Jack and Rose be falling in love with each other? Do you think they're going to become a couple at the end of the story?

What if Jack and Rose are called Stephanie and Katie instead? Should the scenes on that list suddenly be interpreted differently when they're about two women instead of a man and a woman?

Sometimes, what looks like queerbaiting may be done for other reasons. For example, a story being written or set in a time or a place where homosexual relationships are illegal might explain why a queer romance is only hinted at. But Joyride doesn't take place in any such era. Instead, it's got no less than three queer side characters, one of whom even gives Stephanie relationship advice, using her own failed lesbian romance as a cautionary tale – though I think it's worth noting that apart from one throwaway joke, none of these side characters are actually shown to engage in romantic relationships, either.

It feels distasteful to me that Joyride spends so much time hinting at a romantic relationship between the leading ladies but doesn't deliver anything. And try as I might, I do not understand why they are doing this. Surely everyone agrees by now that queerbaiting is bad and doesn't work as a marketing tactic? Certainly, if they're intent on telling a heterosexual story here, not hinting at a lesbian romance at all would upset both LGBTQIA+ people and their allies and homophobes less than putting all these little winks in the show but not committing to it.

Compared to queer men, queer women are underrepresented in musical theatre. Having the leading ladies confess their love for each other would have been a genuinely nice and refreshing way to end this story. I'll admit it, I took the bait! I thought there was no way that in 2024, they would include all those hints but not even have them kiss on the cheek in the end.

Not a very feelgood thing to do, in my opinion.

Are we feeling good yet!?
Photo by Jonas Persson

So, why exactly am I so upset about the plot of this jukebox musical that I've written this many words about it, and I'm still not done?

Because I'm frustrated. Because as a musical fan, it's much more annoying to see something like this than it would be to see a show that's a complete trainwreck from start to finish.

The thing is, Joyride is very close to being a good jukebox musical. Everything but the script is just fine: the cast, the orchestra, the visuals, the choreography... Even the first act of the story is mostly all right, it's only in the second act where it starts taking itself all too seriously and thus goes off the rails. In short, you have all the ingredients of a fun musical here, it's just the recipe that is wrong.

(Or everything is almost fine, I should say. I've two things to criticise that don't have to do with the script. One: the song arrangements and sound mixing could've used a bit more variety, more calm moments to contrast with all the big and bombastic show numbers – though I'm sure everything sounding a bit same-y was exacerbated by the acoustics of the house and me sitting too close to the speakers; I remember feeling the same way about the music when I saw Så som i himmelen in the same theatre. Two: you simply cannot cast Partik Martinsson and not give him anything to sing in the performances where he is not stepping in as the male lead. Seriously. What were they thinking!!)

And the most frustrating thing, I think, is that this would've been relatively easy to fix. Just let it be a full-blown farce from start to finish. Let the characters remain caricatures all the way through and let there be no real-world consequences for their dumb actions. Maybe add a couple of doors for people to barge in and out of at inopportune moments. Have a little heartbreak and a little angst along the way, but forget the serious arguments. Do not queerbait. And give us a happy ending!

Oh well. I said I love musical theatre that makes me think, and here I am, four days later, still thinking about why and how this show failed to make me happy. Not the exact experience I thought I was going to get with a Roxette jukebox musical, but I guess I'll take what I can get.

Pieni pohjoismainen hintavertailu

Helsingin kaupunginteatteri julkisti tänään musikaalifanien piireissä pitkään ja innokkaasti spekuloidun uutisen: Moulin Rouge! -musikaali saa Suomen ensi-iltansa HKT:n suurella näyttämöllä elokuussa 2024.

Kyseessä on yhteispohjoismainen tuotanto, joka on tänä syksynä jo ehtinyt saada ensi-iltansa Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Helsingissä nähdään siis ensi vuonna samalla tavalla ohjattu, lavastettu ja puvustettu esitys kuin muissakin pohjoismaisissa pääkaupungeissa, näyttelijät pukujen sisällä vain vaihtuvat.

Tämä tarjoaa meille herkullisen tilaisuuden pieneen hintavertailuun. Kuten edellä avasin, kaikissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa on myynnissä tismalleen sama musikaalituote. Miten tämä tuote on eri maissa hinnoiteltu?

Olen jättänyt vertailusta pois dinner & show -liput, hotellipaketit, ryhmäalennukset ynnä muut pakettitarjoukset käsiohjelman ja mahdollisesti jotain muuta ekstraa sisältäviä VIP-lippuja lukuunottamatta. Vertailun hinnat ovat perushintoja eikä niissä oteta huomioon alennuskampanjoita. Valuuttamuunnoksiin käyttämäni kurssit ovat maanantain 27.11.2023 keskikursseja.

 

Hey, must be the money! Moulin Rougea ruotsalaisittain. Kuva: Mats Bäcker

Moulin Rouge!, Chinateatern (2Entertain & Vicky Nöjesproduktion), Tukholma

• VIP (sis. käsiohjelman, juomalipun ja paikan keskipermannolla) 
• 1 395 SEK
• 121,99 €
  
• Premium (keskipermannon rivit 6–11) 
• 1 095 SEK
• 95,76 €
• Kategoria A (keskipermannon rivit 3–5 ja 12–15 sekä permannon laitojen rivit 10–17)
• 995 SEK
• 87,01 €
  
• Kategoria B (keskipermannon rivit 1–2, permannon laitojen rivit 5–9 ja parven rivit 1–4)
• 895 SEK
• 78,27 €
  
• Kategoria C (parven rivit 5–11)
• 695 SEK
• 60,78 €
  
• Kategoria D (parven rivit 12–15) 
• 555 SEK
• 48,53 €
• Kategoria E (parven rivi 16, rajattu näkyvyys) 
• 395 SEK
• 34,54€

 

Moulin Rouge!, Chateau Neuf (Taran), Oslo

• Pöytäpaikat näyttämön vieressä 
• 1 325 NOK
• 113,40 €
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 1 
• 1 070 NOK
• 91,58 €
  
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 2 
• 920 NOK
• 78,74 €
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 3 
• 825 NOK
• 70,61 €
  
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 4 
• 555 NOK
• 47,50 €

 

Moulin Rouge!, Falkonersalen (One & Only Musicals), Kööpenhamina

• Diamond (sis. teosesittelyn, käsiohjelman/kirjasen, lasillisen kuohuvaa ja istumapaikan)
• 1 298 DKK
• 174,08 €
  
• Lipputyyppi O 
• Ke–to 978 DKK
• Ke–to 131,16 €
  
• Pe–su 1 048 DKK
• Pe–su 140,55 €
• Lipputyyppi A+ 
• Ke–to 848 DKK
• Ke–to 113,73 €
  
• Pe–su 918 DKK
• Pe–su 123,12 €
  
• Lipputyyppi A 
• Ke–to 698 DKK
• Ke–to 93,61 €
• Pe–su 768 DKK
• Pe–su 102,10 €
  
• Lipputyyppi B 
• Ke–to 548 DKK
• Ke–to 73,49 €
  
• Pe–su 618 DKK
• Pe–su 82,88 €
  
• Lipputyyppi C (pyörätuolipaikat) 
• Ke–to 448 DKK
• Ke–to 60,08 €
  
• Pe–su 468 DKK
• Pe–su 62,77 €
  
• Lipputyyppi D 
• Ke–to 298 DKK
• Ke–to 39,97 €
• Pe–su 348 DKK
• Pe–su 46,67 €

 

Ennen kuin paljastan loppuhuipennuksena Helsingin kaupunginteatterin hinnaston, haluan nostaa esille erään seikan – tosin sillä varauksella, että en ole pohjoismaisten teatterien nauttimien julkisten tukien asiantuntija. Olen tehnyt parhaani asian varmistamiseksi, mutta jos joku tämän tekstin lukija tietää minun olevan väärässä, toivon, että virheeni korjataan kommenteissa pikavauhtia.

Käsitykseni tilanteesta on kuitenkin seuraava: edellä mainitut teatterit ovat kaikki tuottaneet Moulin Rougensa yksityiseltä pohjalta. Toisin sanoen kotoinen HKT:mme on vertailun ainoa säännöllistä valtiontukea nauttiva taidelaitos.

Katsotaanpa sitten niitä hintoja.

Moulin Rouge!, Helsingin kaupunginteatteri, Helsinki

• VIP (sis. käsiohjelman ja paikan keskipermannon riveillä 5–7) 
• 102 €
• Peruslippu 
• 92 €
• Näkörajoitteiset aitiopaikat parvella
• 22 €
• Opiskelijalippu (saatavilla vain ma–to) 
• 46 €
• Eläkeläislippu (saatavilla vain ma–to) 
• 89 € 

 

Jokainen teatteri hinnoittelee totta kai tuotteensa ennen kaikkea sen mukaan, missä se arvioi oman yleisönsä kipurajan kulkevan, mutta tästä vertailusta herää silti muutamia ajatuksia. Niistä seuraavaksi.

Vertailun teattereista HKT erottuu kahdella tavalla: toisaalta se on ainoa, joka tarjoaa opiskelija- ja eläkeläisalennuksia (vaikka joku minua ilkeämpi ihminen voisikin nimittää arki-iltojen kolmen euron eläkeläisalennusta silkaksi pienituloisille eläkeläisille vittuil... enpä taidakaan jatkaa tätä ajatusta loppuun.) Toisaalta se on ainoa, jonka koko katsomo eturivistä aina parven takaosaan on hinnoiteltu yhdeksi ja samaksi hintaryhmäksi, à 92 €.

Tai no, onhan siellä vähän variaatiota. HKT:n permannon keskellä ovat perushintaa kalliimmat VIP- ja dinner & show -vyöhykkeet, ja näkörajoitteisilta aitiopaikoilta pääsee köyhäkin kurkistelemaan näyttämön tapahtumia. Näitä aitiopaikkoja on katsomokartasta laskettuna 14 kpl per esitys. Suuntaa-antavan Lippupiste-haun perusteella ne vaikuttavat jo myyneen melkein kaikista Moulin Rouge! -esityksistä loppuun.

Oli miten oli, minua kylmäisee huomata, miten paljon HKT:ia paremmin vertailun muut pohjoismaiset teatterit ottavat huomioon vähemmän varakkaat asiakkaansa. Ei niissäkään halvoilla hinnoilla juhlita, mutta sataa euroa lähestyvien helsinkiläisten peruslippujen rinnalla alta viisikymppiä Tukholman takarivistä alkaa vaikuttaa ihan kivalta diililtä.

En käy tässä väittämään, että olisi mikään tasa-arvon riemuvoitto mahdollistaa pienituloisille katsojille pääsy takaparvelle siinä, missä hyvätuloiset nautiskelevat etupermannon näkymistä – mutta on se kuitenkin tasa-arvoisempaa kuin se, ettei pienituloisille musikaalien ystäville ole muutaman näkörajoitepaikan lisäksi tarjolla yhtään mitään. HKT:n arki-iltojen alennukset eivät mielestäni riitä palvelemaan pienituloista yleisöä, sillä ne eivät lainkaan ota huomioon sitä, että pienituloisuus voi esimerkiksi sairauden tai työttömyyden muodossa koskettaa meistä jokaista, ei ainoastaan opiskelijoita ja eläkeläisiä.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten musikaalien viimeaikainen hintakehitys (asiaa perkaa tämä Musikaalimatkassa-podcastin jakso), HKT:n Moulin Rouge! viimeisimpänä esimerkkinä, herättää pohtimaan seuraavaa: ovatko valtionosuusjärjestelmään kuuluvien teatterien musikaalit muuttumassa luksustuotteeksi, jonka ei ole tarkoituskaan olla kaikkia katsojia varten? Kuuluisiko julkisista varoista tuetun teatterin tarjota pääsy kaiken ohjelmistonsa pariin myös pienituloisille kansalaisille, vai onko ihan ok, että ohjelmistoon sisältyy teoksia, joista vähävaraiset hinnoitellaan lähtökohtaisesti ulos?

Kaikki muut vertailumme teatterit pystyvät, ilmeisesti konkurssiin menemättä, kauppaamaan köyhemmälle musikaalikansalle sentään muutamaa takariviä puoleen hintaan katsomon parhaisiin paikkoihin verrattuna. Niinpä haluaisin kovasti uskoa, että musikaalielämykset pienituloisille katsojille mahdollistava hinnoittelu olisi mahdollinen myös HKT:ssa ja muissa suomalaisissa vos-teattereissa – jos niin siis vain haluttaisiin toimia.

Lopuksi, koska olen sillä tavalla ikävä ja pikkumainen ihminen, ajattelin esitellä teille kaikille erityisen kalliin taidelaitoksen maineessa olevan Suomen Kansallisoopperan Lepakko-operetin tammikuun 2024 esitysten hinnaston. Ihan vain vertailun ja perspektiivin vuoksi.

 

Lepakko, Suomen Kansallisooppera

• Hintaryhmä A 
• 110 €
• Hintaryhmä B 
• 99 €
• Hintaryhmä C 
• 89 €
• Hintaryhmä D 
• 75 €
• Hintaryhmä E 
• 65 €
• Hintaryhmä F 
• 59 €
• Hintaryhmä G 
• 49 €

Hinnoista on mahdollista saada seuraavat alennukset:

• Nuorisoalennus 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille
  
• -40–50 % lipun hinnasta 
• Ei koske hintaryhmiä F ja G
  
• Alennus opiskelijoille, varusmiehille ja siviilipalvelusmiehille
  
• -40 % lipun hinnasta 
• Ei koske hintaryhmiä F ja G
• Eläkeläisalennus
  
• -10 € / lippu 
• Koskee rajattuja paikkoja permannolla ja 1. parvella
• Liput saman päivän esitykseen alle 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille, opiskelijoille, varusmiehille, siviilipalvelusmiehille, työttömille ja eläkeläisille 
• 20–50 € / lippu

Em. alennukset koskevat muuten myös viikonloppuja.

Otteita Suomen Kansallismusikaalin leikekirjasta

Toim. huom. Otteet on muokattu 2020-luvun suomen kielelle, jotta tämän blogin lukijoiden olisi mahdollisimman helppoa ymmärtää niiden sisältöä. Myös tekstien muotoilua ja muita konventioita on muokattu 2020-luvun tyylin mukaiseksi lukemisen helpottamiseksi.

~

TIEDOTE
Julkaisuvapaa 25.1.2112

Suomen Kansallismusikaalin avajaisohjelmisto "ajankohtaisempi kuin koskaan"

Suomen Kansallismusikaalin avajaisia juhlitaan TOVE!-uutuusmusikaalin kantaesityksen merkeissä. Avajaiskevään ohjelmistoon kuuluu myös klassikkomusikaaleja sekä Suomesta että ulkomailta.

Suomen Kansallismusikaalin Töölönlahden rannalle noussut talo vihitään käyttöön torstaina 28.1. TOVE!-musikaalin sävelin. Kyseessä on Diana Lipon tilaustyönä Kansallismusikaalille säveltämä ja sanoittama teos, joka päivittää legendaarisen kuvataiteilija-kirjailija Tove Janssonin elämäntarinan 2110-luvulle.

"En ollut uskoa korviani, kun kuulin, että Tove Janssonista ei vielä ole tehty omaa musikaalia, ja päätin heti, että tilanne on korjattava! Kuka olisi kiehtovampi keskushenkilö Suomen Kansallismusikaalin avajaisteokselle kuin tämä kaksi Suurin suomalainen -äänestystä voittanut taiteilija?" Kansallismusikaalin taiteellinen johtaja Eevi Soini-Soininen kommentoi.

TOVE!-musikaalin rinnalla avajaiskuukauden ohjelmistossa vuorottelee kotimainen klassikkomusikaali Tom of Finland, joka kertoo TOVE!-musikaalin tapaan Suomen taiteen 2. kultakaudella toimineen ikonisen kuvataiteijan tarinan. Teos saa ensi-iltansa torstaina 4.2.

2010-luvulla kantaesitetty Tom of Finland painui esityskautensa jälkeen unholaan useiksi vuosikymmeniksi, kunnes se palasi suomalaisen musikaaliyleisön tietoisuuteen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun musikaalilinjan tulkintana 2060-luvun puolivälissä. 2010-luvun nostalgiaa tihkunut opiskelijatuotanto valloitti katsojien sydämet ja teos juurtui nopeasti osaksi maamme ammattilais- ja harrastajanäyttämöiden rakastetuinta vakio-ohjelmistoa. Kansallismusikaalin uusi tulkinta yhdistää historiallisia elementtejä 2110-luvun estetiikkaan.

"Pian sata vuotta täyttävä musikaali tarjoaa arvokkaan näkökulman suomalaisen sateenkaariyhteisön historiaan, mutta samalla se on yhä edelleen ajankohtaisempi kuin koskaan", teoksen ohjaajana toimiva Soini-Soininen toteaa.

Loppukevään ohjelmistossa rakastettuja suursuosikkeja

Avajaiskevään ohjelmistossa nähdään myös useita kansainvälisiä klassikkomusikaaleja.

To 25.2. saa ensi-iltansa suurmusikaali The Revenge of the Baritones, joka nostaa esille Kansallismusikaalin hurmaavan baritoniensemblen. Lontoon West Endissä 2050-luvulla kantaesitetyn teoksen syntyhistoriaan liittyy kiehtova Suomi-yhteys, josta voi kuunnella lisää Kansallismusikaalin podcastin jaksosta "Maailmanmusikaalien suomalaiset taustat".

To 17.3. ensi-iltaan tulee rakastettu klassikkomusikaali Viulunsoittaja katolla, joka on pitänyt hallussaan suomalaisen musikaalihistorian esitetyimmän ulkomaisen musikaalin paikkaa jo miltei 150 vuoden ajan. Kansallismusikaalin uusi ohjaus toteutetaan perinteitä ja teoksen pitkää esityshistoriaa kunnioittaen.

Kevään viimeinen ensi-ilta on säveltäjämestari Frank Wildhornin viimeiseksi teokseksi jäänyt, Suomessa ennennäkemätön Broadway-klassikko RMS Titanic, joka saa ensi-iltansa kuuluisan laivan uppoamisen 200-vuotispäivänä pe 15.4. Historiasta ja aikansa suosituimpiin kuuluneesta elokuvasta inspiraationsa ammentavan, koskettavan rakkaustarinan kertovan musikaalin tapahtumat on Kansallismusikaalin tulkinnassa sijoitettu epäonniselle MarsShuttle 245 -avaruusalukselle.

"Suomen Kansallismusikaalin tavoitteena on välittää suomalaisille musikaalien hurmaa ja samalla laajentaa niihin liittyvää yleissivistystä. Saavutamme tavoitteemme parhaiten kiinnittämällä huomiota ohjelmistomme monipuolisuuteen. Lupaan, että kevään esityskalenterista löytyy mielestä katsottavaa sekä pitkän linjan musikaalien ystäville että vasta musikaaliharrastustaan aloitteleville katsojille", taiteellinen johtaja Eevi Soini-Soininen sanoo.

***

Suomen Kansallismusikaali on Suomen kansallinen musikaalinäyttämö ja maan ainoa pelkästään musikaaleihin keskittyvä taidelaitos. Suomen Kansallismusikaalin talossa (sijaitsee entisen Finlandia-talon paikalla) on kolme näyttämöä ja EyeLense Liv& -esitystila, joissa nähdään vuosittain 10–12 ensi-iltaa ja useita vierailevia teoksia.

Live-liput kaikkiin kevään 2112 esityksiin ovat myynnissä Ticketmaster-palvelussa. Lisäksi EU-maiden kansalaisille on tarjolla EyeLense-lisenssejä kauden ensi-iltoihin, ks. eyelense/finnishnationalmusical

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt: Suomen Kansallismusikaalin tiedottaja Nikodeema Korhonen, Telewarp-yhteys ¤nikodeema.kansallismusikaali tai 293 583 46½

~

(Ote teoksesta "Suomen Kansallismusikaali 50 vuotta", julkaistu v. 2162, toimittanut Marha Juutinrauma)

Six-musikaali (säv. ja san. Toby Marlow ja Lucy Moss) sai ensi-iltansa Suomen Kansallismusikaalissa syksyllä 2116. Se avasi esityssarjan, jonka tarkoitus oli esitellä suomalaiselle yleisölle musikaaligenren kehitykseen voimakkaimmin vaikuttaneita teoksia niiden alkuperäisessä muodossa. Ohjauksessa oli pyritty rekonstruoimaan teoksen alkuperäinen ylöspano mahdollisimman tarkasti käyttäen hyödyksi vuonna 2024 julkaistua proshot-tallennetta Lontoon-kantaesityksestä. Teoksen visuaaliset elementit toteutettiin 2000-luvun alun tekniikoilla ja myös äänisuunnittelussa hyödynnettiin aikakauden estetiikkaa.

Kansallismusikaalin johto elätteli suuria toiveita esityssarjan suhteen, ehkäpä avajaiskauden perinnetietoisen Viulunsoittaja katolla -ohjauksen menestyksen rohkaisemana. Pettymys oli ymmärrettävästi suuri, kun huomattiin, miten viileän vastaanoton sadan vuoden takaisia teatterin tyylikeinoja toisintava Six-ohjaus sai osakseen. Musiikin, lyriikan ja dialogin viittaukset varhaisen 2000-luvun popkulttuuriin olivat 2110-luvun yleisölle pitkälti käsittämättömiä, ja kuningatarten puvustus näyttäytyi kirkkaisiin väreihin ja rohkeisiin muotoihin tottuneille katsojille perin tylsänä ja arkisena. Vaikka musikaalin oheismateriaalissa pyrittiinkin avaamaan Beyoncén, Britney Spearsin ja muiden Marlow'ta ja Mossia inspiroineiden vuosituhannen vaihteen artistien merkitystä oman aikakautensa kulttuurissa ja yhteiskunnassa, koki yleisö muutamia musiikki- ja musikaalihistorian harrastajia lukuun ottamatta ohjauksen liian vaikeaselkoiseksi ja kuivakkaaksi. Lopulta Six-musikaalia esitettiin Kansallismusikaalissa rekonstruoidussa muodossaan vain 16 kertaa, ja ajatus historiallisia merkkimusikaaleja täysin alkuperäisessä muodossaan toisintavasta esityssarjasta hylättiin.

Vuonna 2124 Suomen Kansallismusikaali toi ensi-iltaan uuden Six-ohjauksen. Teosta pyrittiin uutta tuotantoa varten uudistamaan ja paikallistamaan niin, että moderni suomalainen musikaaliyleisö saattoi paremmin samaistua näkemäänsä: lyriikan ja dialogin sisältämät viittaukset ja slangisanat päivitettiin 2120-luvulle, ja 1500-luvun Tudor-kuningatarten sijaan tarina kertoi edellisen vuosisadan suomalaisista naispääministereistä alkaen v. 2019 valtaan nousseesta Sanna Marinista (alkuperäisteoksessa Katariina Aragonialainen). Kansallismusikaalin johdon helpotukseksi uustulkinta otettiin lämmöllä vastaan. Ohjaus sai loistavat arvostelut ja pysyi Kansallismusikaalin ohjelmistossa yli vuosikymmenen ajan.

~

Suomen Sanomat 28.10.2127
Kulttuuri | Musikaaliarvostelu

Kansallismusikaalin uudelleenlämmitetyn RMS Titanicin ikä alkaa näkyä – mauttomuuden taso pysynyt ennallaan

Marko-Marius Lahtisen tökerö ohjaus sotkee kahden vuosisadan takaisen valtamerionnettomuuden ja fiktiivisen rakkaustarinan lähihistorian suurimpaan avaruustragediaan.

Elokuva- ja musikaalihistorian harrastajat tuntevat hyvin RMS Titanic -musikaalin sotkuisen syntytarinan: vuosituhannen vaihteen tunnetuimpiin elokuvaohjaajiin kuulunut James Cameron sekoitti asiansa pahasti 2030-luvulla Avatar 8 -elokuvaan liittyneen kohun jälkimainingeissa, eikä hänelle jäänyt maineensa ja taloutensa pelastamiseksi muuta vaihtoehtoa kuin myydä aikaisemman hittielokuvansa Titanicin esitysoikeudet Broadwayn musikaalituottajille.

Musikaalin ensi-ilta venyi useiden vaikeuksien ja skandaalien johdosta pitkälle 2050-luvun puolelle. Broadway-historian kalleimman musikaalituotannon ennätyksen rikkonut teos ei tuottanut voittoa koko 23-vuotisen esityskautensa aikana, mutta sen säveltäjä Frank Wildhorn palkittiin teoksesta postuumisti parhaan musikaalisävellyksen Tony-palkinnolla. Musikaalin maailmanlaajuinen fanikunta on pysynyt uskollisena suosikkiteokselleen vuosikymmenestä toiseen.

Ikävä kyllä Suomen Kansallismusikaalin ohjelmistoon palannut RMS Titanic -tulkinta tekee sekavuudellaan ja mauttomuudellaan kunniaa musikaalin epämääräiselle syntyhistorialle.

WILDHORNIN TEOKSET OVAT nousseet muutaman viime vuosikymmenen aikana Suomessa huomattavasti suurempaan suosioon kuin ne olivat säveltäjämestarin omana elinaikana. Wildhorn-into näkyy myös Kansallismusikaalin ohjelmistovalinnoissa. 2020-luvun alun koronapandemiaan sijoitettu Jekyll & Hyde on Kansallismusikaalilta erityisen onnistunut Wildhorn-tulkinta, mutta samaa ei voi sanoa vuoden 2112 avajaisohjelmistosta lämmitetystä RMS Titanic -ohjauksesta.

Ohjaaja Marko-Marius Lahtisen tökerössä käsittelyssä yli 200 vuotta sitten seilanneelle valtameriristeilijälle sijoittuva tarina on siirretty tapahtumaan surullisenkuuluisalle MarsShuttle 245 -avaruusalukselle. Vuonna 2087 tuhoutuneen aluksen kohtalo nostaa edelleen monien katsojien mieleen surullisia muistoja. Lahtisen valintaa sekoittaa musikaalin imelä rakkaustarina lähihistorian suurimpaan avaruusonnettomuuteen onkin kritisoitu voimakkaasti jo ohjauksen edellisillä esityskausilla.

Kritiikki ei ole estänyt Suomen kansallismusikaalia palauttamasta ohjausta ohjelmistoonsa nyt jo neljättä kertaa. Lahtisen ohjauksen lukemattomat kliseet, kömpelyydet ja epäloogisuudet eivät nekään tunnu pitävän maksavaa yleisöä poissa.

ESITYKSEN PARASTA ANTIA ovat nuorten musikaalinäyttelijöiden Ristiina Valajärven ja Jää Asanten roolityöt musikaalin lemmenparin Jackin ja Rosen rooleissa. Kaksikossa on raikkautta ja häikäilemätöntä teini-ikäistä energiaa, jollaista Kansallismusikaalin päänäyttämöllä ei ole totuttu näkemään.

Myös Rosen mustasukkaisen kihlatun Calin roolissa nähtävä Orava Susitaipale tekee vahvaa työtä. Hänen tulkintansa Calin itsemurha-aariasta on kolmannen näytöksen huippuhetki – siitä huolimatta, että Lahtisen ohjaus jostain käsittämättömästä syystä sijoittaa kohtauksen avaruusaluksen samaan aikaan ilmiliekeissä roihuavaan ja vettä tulvivaan ilmalukkoon.

Kansallismusikaalin ensemble tulkitsee pienemmät roolit totutulla varmuudella. Huomion varastaa etenkin lyhyissä koomisissa kohtauksissa aluksen juoppoa leipuria esittävä Jama Dahir.

VIELÄ 15 VUOTTA sitten Kansallismusikaalin RMS Titanic edusti tekoälytehosteisen holovirtaesitysteknologian terävintä kärkeä. Ala on kuitenkin kehittynyt nopeasti, joten naftaliinista kaivettu ja päivittämättä jätetty Kristo Veistaron suunnittelema audiovisuaalinen maailma tuntuu ajastaan jääneeltä.

Kari-Kaisa Matsudan suunnittelema periodipuvustus on vanhentunut arvokkaammin, vaikka sen erikoinen ratkaisu yhdistää fotorealistisella 2080-luvun avaruusaluksella oleilevien matkustajien vaatetukseen 1910-luvun muodin yksityiskohtia ei vieläkään tunnu täysin luontevalta. Myös Ainotar Koivun koreografia on enimmäkseen säilyttänyt teränsä.

Frank Wildhornin klassinen musikaalimusiikki soi kapellimestari Daniela Olssonin johtamana kauniimmin kuin koskaan. Jos katsoja sulkee silmänsä mammuttimusikaalin koko kolmen ja puolen tunnin keston ajaksi ja tukkii myös korvansa dialogikohtausten aikana, on ikimuistoinen musikaalielämys taattu.

Helmi Niska

Ihana musikaalijuttu

Tämä juttu julkaistaan suomalaisessa mediassa säännöllisesti.

Tällä kertaa tehtävään on tarttunut Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti, joka markkinoi numeroaan 2/2022 suurena musikaalinumerona. Mutta ei sillä niin väliä. Olipa julkaisija näet esittävän taiteen aikakauslehti, Yle tai sanomalehden kulttuurisivut, jutussa päädytään kerrasta toiseen samaan, käänteentekevään lopputulokseen:

Musikaalit ovat muutakin kuin hilpeää, unelmankevyttä viihdettä.

Huh huh. Vau. Pysyttekö vielä mukana, vai tarvitseeko pitää lukemisesta pikku tauko ja sulatella tätä shokkipaljastusta?

~

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden suuri musikaalinumero sisältää aiheeseen liittyen päätoimittaja Minna Tawastin kirjoittaman pääkirjoituksen, pitkän jutun ja lyhyemmän rahoitusaiheisen tekstin. Tawastin lisäksi musikaaleja käsittelevät useat eri kirjoittajat kolmessa lyhyemmässä kirjoituksessa ja yhdessä arvostelussa.

Käsittelen tässä blogitekstissä Tawastin pääkirjoituksen Täysillä ja vähän enemmän ja jutun Musikaali: Ihanuutta ja kollektiivisia kokemuksia muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni näissä kahdessa tekstissä toistuvat vahvasti musikaaleihin mediassa kerta toisensa jälkeen liitettävät stereotyyppiset näkökulmat, joiden soisin musikaaleihin erikoistuvana podcast-toimittajana (Musikaalimatkassa) ja genren ystävänä jo vaipuvan unholaan.

Kokonaisuus on oppikirjaesimerkki musikaaleja käsittelevän journalismin yleisistä kompastuskivistä. Myönnän, että erityisesti kirpaisee lukea tällaista sisältöä teatteriin keskittyvästä lehdestä, mutta yhtä lailla proverbiaalisen kamelinselkäni olisi voinut katkaista minkä tahansa muun median samansisältöinen julkaisu – ja toistan, että niitä on vuosien varrella tullut luettua yksi jos toinenkin. Tämä vain sattui juuri nyt kohdalle.

Katsotaanpa, mitä tekstit ovat syöneet.

~

Tawast aloittaa pääkirjoituksensa lainaamalla hiljattain edesmenneen musikaalilegenda Stephen Sondheimin kylmän kyynisiä sanoja siitä, miten lavalle tuoduilla versioilla musikaalielokuvista ja muilla spektaakkelimaisilla musikaaleilla ei ole mitään tekemistä teatterin kanssa. Sen jälkeen pääkirjoitus kertoo musikaalien muuttuneen niin aiheiltaan kuin muodoltaan ja mainitsee, että suomalaisissa teattereissa esitetään myös kotimaisia musikaalikantaesityksiä.

Haastattelujutun tiivistelmän voi lukea täältä. Siinä musikaaliohjaajat Marco Bjurström ja Samuel Harjanne pohtivat musikaaligenren ominaispiirteitä, alan koulutusta ja tuotantojen vaatimia resursseja. Juttu keskittyy käytännössä kokonaan angloamerikkalaisiin musikaaleihin ja niiden suomalaisiin tuotantoihin, jotka muodostavat valtaosan kummankin haastatellun tekijän musikaaliansioluettelosta.

Tawastin teksteissä musikaaleihin liitetään muun muassa termit unelmahöttö, ihanuus ja elämys. Myös TINFO-tiedotteessa 12 / 7.4.2022 julkaistu musikaalinumeron mainosteksti yhdistää musikaalit vahvasti ihanuuteen. Haastattelujutun alkupuolella listataan lisäksi keinot, joilla genre lumoaa intohimoiset katsojansa:

"Entusiasteille taidemuoto on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

Kokeillaanpa huviksemme korvata tässä musikaaleihin viittaava sana "taidemuoto" jollakin toisella taiteenlajilla. Ehkä tämä lyhyt harjoitus auttaa ymmärtämään, miksi tämä teksti meni minulla niin sanotusti tunteisiin ja niin syvälle sinne, että koen tarpeelliseksi ruotia sitä kokonaisen blogikirjoituksen verran.

"Entusiasteille jazzmusiikki on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille moderni baletti on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille wagnerilainen ooppera on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

Hitusen alentuvaa, eikö totta?

En tietenkään voi puhua kaikkien musikaalien ystävien puolesta, mutta itse en ainakaan mene musikaalikatsomoon kokemaan sen enempää tunnemyrskyjä kuin voimaantumisen hekumaakaan. Menen katsomaan taideteosta ja tutustumaan kaikkeen siihen, mitä se minussa mahdollisesti herättää – millaisia tunteita, millaisia ajatuksia? Musikaali on itselleni taidemuodoista kiinnostavin monipuolisuutensa takia. Se yhdistää toisiinsa useita taiteenlajeja ja tarjoaa siten katsojan ajatukselle huikean laajan tilan liikkua, tutkia, askarrella ja luoda yhteyksiä. Myös tunnereaktiot panevat usein ajattelemaan: miksi tämä teos sai oloni tuntumaan juuri tällaiselta?

Koen ihanuuspuheen ja voimaantumisella mässäilyn henkilökohtaisesti uuvuttavana, sillä se ei tavoita mitään siitä, mikä genressä minua katsojana kiehtoo.

~

Musikaalien herättämien tunteiden lisäksi Tawastin teksteissä korostuu oletettu muutos genren sisällössä: romanttiseen satumaailmaan sijoittuvista klassikkomusikaaleista on liikuttu kohti realismia.

"Voiko musikaali mennä realististen aiheiden mukana tyylillisestikin kohti realismia", toimittaja kysyy. Bjurström vastaa myöntävästi ja nostaa tästä kehityksestä esimerkiksi pian 30-vuotispäiväänsä juhlivan Rent-musikaalin.

Mielestäni väite Rentin realismista on hieman kyseenalainen (kyseessä on rakenteeltaan ja tyylikeinoiltaan suht perinteinen musikaali, joka vieläpä perustuu sangen suoraviivaisesti La bohème -oopperaan), mutta paljon hämmentävämpi on ajatus musikaalin siirtymisestä tyylillisesti kohti realismia yleensä – ja se, miten Tawast tuntuu pitävän tätä toivottavana kehityssuuntana, maalaileehan hän myös pääkirjoituksessaan kuvaa hillitympien tunteiden suomalaisesta musikaaligenrestä.

Tulisiko baletin mennä realististen aiheiden mukana tyylillisesti kohti realismia? Entä oopperan?

Miltä oikein näyttäisi tyylillisesti realistinen musikaali, edes teoriassa?

Bjurström nostaa haastattelunsa lopussa esille, että musikaalimuoto helpottaa katsojaa, sillä lauluun puhkeaminen luo tunteille kanavan. Olen tästä täysin samaa mieltä. Musikaaleissa voidaan käsitellä erittäin rankkoja aiheita katsojaa uuvuttamatta juuri siksi, että genre ei ole realistinen.

Siitä ei musikaalien kohdalla yksinkertaisesti pääse mihinkään, että kukaan oikea ihminen ei ilmaise arjessa itseään orkesterin säestämien laulunumeroiden eikä koreografioitujen tanssikohtausten keinoin. Mutta juuri tämä näyttämön tapahtumien eriyttäminen arkitodellisuudesta tarjoaa katsojille mahdollisuuden kokea olonsa turvalliseksi myös vaikeiden aiheiden ja tunteiden äärellä. Kun viha, pelko ja suru kanavoituvat lauluun ja tanssiin, niitä ei ole niin raskasta ottaa vastaan ja käsitellä. (Musikaalimatkassa: Kaunis on kuolla – kuolema musikaaleissa)

Jos musikaaligenre ei ole tuttu tai tuntuu omaan makuun epämiellyttävältä, voi olla vaikea hyväksyä, että vahvojen tunteiden välittäminen suurieleisesti musiikin ja tanssin keinoin on siihen tarkoituksella sisäänrakennettu ominaisuus, ei bugi.

Aihetta voisi lähestyä myös toisesta näkökulmasta: sen sijaan, että musikaali vakavia aiheita käsitellessään tinkisi suureellisesta tyylistään, se voikin vääntää nupit ylpeästi yhteentoista, olla yhtä aikaa viihteellinen ja haudanvakava. Six-musikaali esimerkiksi onnistuu pop-musiikin sävelkieltä ja estetiikkaa lainaavan, täydellisen epärealistisen tyylinsä avulla tehokkaasti rinnastamaan 1500-luvulla eläneet kuningattaret nykypäivän naisiin ja nostamaan esille naisille vuosisadasta toiseen surullisen tutut sorron ja väkivallan muodot.

Ei hassumpi esitys.

~

Ymmärrän, että yleistä mielikuvaa mistä tahansa asiasta muokkaa se sisältö, joka on helpoiten suuren yleisön saatavilla. Teatteri on aikaan ja paikkaan sidottu genre, joten Disneyn musikaalisilla prinsessapiirretyillä ja Mamma Mian tv-uusinnoilla on ollut ja tulee aina olemaan teatteriesityksiä suurempi katsojakunta. Em. teosten pohjalta satunnaisen katsojan on helppo tulla siihen johtopäätökseen, että musikaalit ovat silkkaa satumaisen ihanaa unelmahömppää.

Tiedän, ettei jokainen musikaali ole mestariteos, vaan genreen mahtuu myös paljon taiteellisesti epäonnistuneita ja vähemmän kunnianhimoisia teoksia. Ymmärrän kyllä, miksi esimerkiksi moni kokeilevan taiteen ystävä kokee turhautumisen tunteita valtion tukeman teatterin julkistaessa taas yhden Hollywood-menestyselokuvaan perustuvan musikaalituotannon. Olen kai päässyt Sondheimin tapaan vähän kyynistymään, sillä olen itsekin sitä mieltä, että sitä sorttia on viime vuosina nähty Suomessa yli oman tarpeen. Vaikka Hollywood-musikaalisovitusten joukossa on helmiä ja omia suosikkejani (Rocky, Notre Damen kellonsoittaja), alalajin saisi puolestani laittaa jäähylle vaikka seuraavien kymmenen vuoden ajaksi. Muita musikaaleja on olemassa niin paljon, että ikävä ei ehtisi tulla.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kulttuuritoimittajien täytyy kerta toisensa jälkeen toistaa samoja vanhoja käsityksiä musikaalien kepeydestä ja ihanuudesta ja siitä, miten tilanne on vihdoin viimein muuttumassa.

Totuus on, että musikaaleissa on kautta taiteenlajin historian käsitelty vakavia aiheita, kuten rasismia (Show Boat, 1927; South Pacific, 1949; West Side Story, 1957), luokkaeroja (My Fair Lady, 1956), juutalaisvihaa (Viulunsoittaja katolla, 1964; Cabaret, 1966)... Vuosien vieriessä yhteiskunta tietenkin muuttuu ja taide sen mukana, ja musikaaleissa onkin viime aikoina rohkaistuttu käsittelemään yhä laajempaa skaalaa raskaita aiheita. Mitään uudenuutta ja ihmeellistä tämä ei kuitenkaan ole, vaan genren potentiaali muovata vaikea aihe katsojalle helposti lähestyttävään muotoon on jo kauan osattu tunnistaa ja valjastaa käyttöön.

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden musikaalinumerossa nostetaan esille monia teemoja, joihin toivoisin suomalaisen median paneutuvan tulevaisuudessa syvemmin. Samuel Harjanteen haastatteluosuus etenkin vilisee kiinnostavia aihioita: ulkonäön merkitys ja jopa mahdollinen ulkonäkösyrjintä musikaalialalla (Musikaalimatkassa: Miltä näyttää musikaalitähti – musikaalien ihmiskuva, osa I), laitosteatterien vahvuudet ja heikkoudet musikaalien tuottajina, kotimaisen musikaalikoulutuksen kehitystarpeet...

Toivon, että musikaalit vihdoin hyväksyttäisiin suomalaisessa mediassa vakiintuneeksi osaksi maamme teatterikenttää. Ehkä silloin tämäntyyppisiin teemoihin voitaisiin perehtyä ilman, että alkuun tarvitsee käyttää puoli juttua lukijan (tai toimittajan itsensä?) vakuuttamiseen siitä, että kyseessä on ihan varteenotettava taiteenlaji.

Onko se liikaa pyydetty?

~

Jälkikirjoitus (sillä tästä ei ole omaksi blogitekstikseen, mutta en halua jättää asiaa täysin huomiottakaan):

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden haastattelussa Marco Bjurström kertoo, ettei suostu uutta Grease-ohjaustaan työstäessään taipumaan "poliittisen korrektiuden edessä".

"Luulen, että meidän itsetuntomme kestää sen, että 50 vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa sukupuoliroolit eivät vastaa nykypäivää, Bjurström naurahtaa."

Minua vaivaavat monien suosittujen musikaalien sukupuoliroolit, Grease mukaan luettuna. Kyse ei kuitenkaan ole itsetunto-ongelmasta. Eihän minua myöskään ota itsetunnolle, että asevelvollisuus koskee vain miehiä, että sukupuoli vaikuttaa yhä nuorten ammatinvalintaan tai että alastomia naisvartaloita hyödynnetään vuosikymmenestä toiseen kaupallisiin tarkoituksiin.

Kyse on yksinkertaisesti tasa-arvosta. Haluan, että musikaalinäyttelijät sukupuoleen katsomatta saavat esittää monipuolisia rooleja ja että katsojat pääsevät näitä monipuolisia roolitöitä seuraamaan. (Musikaalimatkassa: Kenestä musikaalit kertovat – musikaalien ihmiskuva, osa II)

Kun tasa-arvo vihdoin on valmis, voimme ehkä katsoa vanhoja teoksia pelkästään lempeiden nostalgialasien läpi. Mutta niin kauan kuin työ on kesken, meillä on velvollisuus tarkastella taidetta ja viihdettä tasa-arvon näkökulmasta ja kysyä, hidastaako vai edistääkö se tasa-arvon toteutumista. Vanhoja teoksia saa totta kai esittää ja niistä saa nauttia, mutta samaan aikaan tekee hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä vaikutuksia niillä saattaa meihin tosimaailman ihmisiin olla.